Ensimmäinen asia, joka elokuvassa kiinnitti huomioni oli tarinan selvä yhtenäisyys Mary Shelleyn Frankensteinin hirviöön. Bella (Emma Stone), elokuvan päähenkilö, on kuolleen naisen ruumis herätettynä henkiin kohtuun kuolleen vauvansa aivoilla. Vaikka Bella on ruumiillisesti aikuinen, niin hän aloittaa elonsa kuin pikkulapsi – hän kävelee melkein robottimaisin askelin, puhuu ymmärtämättä sanojen tarkoitusta ja pissaa lattialle. Bellan isä, hänen “luojansa”, tohtori Godwin Baxter (Willem Dafoe) on päivätöikseen  luennoija ja jonkinlainen kirurgi, vaikka tästä emme täysin saa varmuutta onko ihmisten leikkailu Baxterille harrastus vai työ. Baxterin luennoilta saapuu myös herrasmies Max McCardle (Ramy Youssef) Baxterin ja Bellan kotiin ja Baxterin kehotuksesta hän alkaa tarkkailla Bellan kehitystä. Pian tämä kehitys saa seksuaalisen sävyn, kun Bella keksii itsensätyydytyksen ja ei ymmärrä, miksi ei voi tehdä jotain niin hyvältä tuntuvaa keskellä muiden aamiaista. Bellan kiinnostus seksuaalisiin asioihin kasvaa, kun naistenmies Duncan Wedderburn (Mark Ruffalo) tulee kartanoon liikeasioissa. Bella päättää lähteä Duncanin mukana ulos kartanosta, jossa hän on ollut periaatteessa vanki, ja elää elämäänsä oman tahtonsa mukaan, ei isänsä tai sulhasensa Maxin. Bellan isä päästää hänet lopulta, kun Bella uhkaa vihaavansa isäänsä koko elämänsä jos tämä ei anna hänen mennä. Tästä alkaa Bellan matka kohti itsenäisyyttä sekä ruumiillisesti että henkisesti.