No Other Choice (2025)
Ohjaus: Park Chan-wook
Pääosissa: Lee Byung-hun, Son Ye-jin, Woo Seung Kim
Suomen ensi-ilta: 2.1.2026
Eteläkorealainen Park Chan-wook on yksi suosikkiohjaajistani ja kuuluu modernien ohjaajien parhaimmistoon. En ole nähnyt vielä mieheltä huonoa elokuvaa ja ohjaajan uusin leffa No Other Choice jatkaa laadukasta tarjontaa. Elokuva perustuu enimmäkseen dekkarikirjailijana tunnetun Donald Westlaken teokseen The Ax (Kirves). Romaanista on tehty aikaisempikin versio, varmaan Kreikan kuuluisimman ohjaajan käsissä, Costa-Gavraksen Kirves – työtön tappaja (Le couperet, 2005). Tämän version katsoin pari vuotta aikaisemmin ja No Other Choice onkin sopivasti omistettu Costa-Gavrakselle. Idea on molemmissa leffoissa sama, päähenkilö jää työttömäksi paperitehtaalta tehtaan ulkoistuksen takia ja oltuaan työttömänä pari vuotta päättää lähteä eliminoimaan kilpailuaan työpaikoista. Molemmat filmit ovat myös mustia komedioita, mutta komediatyyliltään hyvin erilaisia. Costa-Gavraksen komedia on kuivempaa ja ei ehkä aivan niin avoimesti komediallista. Park Chan-wook taas on antanut komedian lentää vapaasti elokuvassaan, kaiken väkivallan ja murhan seassa. No Other Choice on parasta synkkää komediaa, mitä olen pitkään aikaan nähnyt ja erittäin ajankohtainen kommentaari tekoälyn ja myöhäiskapitalismin vaikutuksista työntekijöiden elämään.
Olen aina ihaillut Park Chan-wookin visuaalista silmää, eikä No Other Choice petä tässä suhteessa. Ohjaaja on erityisesti käyttänyt tekniikkaa, jossa ensin näkemämme kohtaus sulaa hitaasti seuraavaan kohtaukseen. Se luo tarinan visualisuuteen tiettyä soljuvuutta ja pitää huomion kiinni tarinassa. Kaikki hahmot toimivat hyvin elokuvassa ja pidin varsinkin siitä, että naishahmolle oli annettu enemmän persoonallisuutta kuin Costa-Gavraksen versiossa. Päähenkilö ei välttämättä ole kovin pidettävä hahmo, mutta se onkin tarinankerronnan kannalta tarkoituksellista. Musiikki toimii elokuvassa todella loistavasti ja Park Chan-wook käyttää populaarimusiikkia enemmän kuin missään muussa filmissään. Biisit sopivat jokaiseen kohtaukseen kuin nappi otsaan ja yksi elokuvan hauskin kohtaus on populaarimusiikin säestämä.
Tämä versio on Costa-Gavraksen elokuvan tavoin myös erittäin kriittinen kapitalismia kohtaan, mutta on lisännyt aikaamme sopivan pohdinnan ja kritisismin tekoälyn käytöstä työntekijöiden sijaan. Elokuva esittää varsin vakuuttavasti, kuinka uusliberaali myöhäiskapitalismi kääntää epätoivoiset työntekijät toisiaan vastaan ja solidaarisuus työntekijöiden kesken on yhä helpompi hajottaa tekoälyn avulla. Tarinassa tekoäly vie suurimman osan manuaalisista ja teknisistä työpaikoista, joten työttömät päätyvät brutaaliin kilpailuun siitä, kuka saa edes sen yhden työpaikan koneiden ohjaajana. Mitä enemmän työttömiä, sitä enemmän yrityksillä on valtaa sanella työntekijöiden palkat ja työehdot, erityisesti jos maassa ei ole lainsäädäntöä ja vahvoja ammattiliittoja, jotka suojelevat työntekijöiden oikeuksia. Etelä-Koreassa ymmärtääkseni tämä tilanne ei ole hirveän ruusuinen työntekijöiden kannalta, mutta toisaalta eipä työntekijöiden tilanne ole paljon parempi muuallakaan maailmassa nykyaikana. No Other Choice on luultavasti Park Chan-wookin kapitalisminvastaisin työ ja on aika selvää, mitä hän ajattelee tekoälystä. Tai ainakin siitä, miten tekoälyä käytetään nykyään, ei välttämättä sen potentiaalista. Pidän myös siitä, että Park Chan-wook tuo esiin sen, kuinka tekoäly murentaa varsinkin asiantuntija – ja käsityötaitoja työpaikoilla. Tekoäly tekee kaiken manuaalisen ja teknisen työn, joten miksipä yritykset tarvitsevat enää manuaalisen tai teknisen työn eksperttejä. Taitelijana Park Chan-wookin epäluulo tekoälyä kohtaan on erittäin ymmärrettävää ja kun katsoo, kuinka innoissaan isot kihot Hollywoodissakin ovat tekoälyä käyttämässä ja potkimassa taiteilijoita ulos, No Other Choice esiintyy kirvelevänä kritiikkinä massiivista tuottoa havittelevien rikkaiden pomojen välinpitämättömyydestä asiantuntijuutta, taidetta ja työntekijöitä kohtaan.
