Alustat: PC, Playstation 5, Xbox X&S
Kehittäjä: Fool’s Theory
Julkaisija: 11 Bit Studios
Genre: RPG, historia
Ikäraja: K-18
Taikurimme näyttäytyy ja taitavasti käyttäytyy
Sen jälkeen kun pelasin nerokkaan täydellisen Disco Elysiumin (ZA/UM, 2019), mikään muu PC-roolipeli ei ole enää tuntunut miltään. Kaipaan hulluuden ja nerouden rajalla häilyvää tarinankerronnallista ilotulitusta paketoituna helposti lähestyttävään pelillisyyteen. Aika paljon vaadittu. Tältä pohjalta on ehkä vähän epäreilua lähteä arvostelemaan yhtään mitään, mutta yritetään kuitenkin.
The Thaumaturge herätti kiinnostukseni heti. 1900-luvun alun Varsovaan sijoittuva, magianhuuruinen okkultismia ja salonkiestetiikkaa miksaileva indie-roolipeli on jotain sellaista, mitä olen valmis kokeilemaan vaikka suoraan suoneen ruiskutettuna. Let’s go, lichit!
Pelin päähenkilö on thaumaturgi Wiktor Szulski, joka on juuri saanut tiedon isänsä kuolemasta. Wiktorin perhe on rikas ja läpeensä okkultistinen, mutta perhesuhteet ovat viilenneet. Wiktor palaa harharetkiltään kotiin ja ryhtyy selvittämään isänsä kuolemaan johtanutta tapahtumaketjua. Mitään perintöä tuo läpeensä saita ja monelta osin hankala äijä ei pojalleen jättänyt – paitsi jonkinlaisen hirviökäsikirjan, joka sekin on kadonnut jäljettömiin.
Sotkua setviessään Wiktor joutuu luottamaan pitkälti vain itseensä, sillä kaikki hänen tapaamansa hahmot ovat enemmän tai vähemmän epäilyttäviä. Tämän lisäksi pelimaailmassa thaumaturgit ovat kontroversiaaleja hahmoja ja heihin kohdistuu samanlaisia ennakkoluuloja kuin muihin vähemmistöihin.
Pelissä on demonologian lisäksi tummia sävyjä myös yhteiskunnallisiin asioihin liittyen. Pelin tekijät pyrkivät kuitenkin lähestymään rasismia ja eriarvoisuutta asiallisella otteella. Pelissä kohdataan useita persoonallisia hahmoja, jotka edustavat erilaisia etnisyyksiä, ideologioita ja yhteiskuntaluokkia. 1900-luvun alkupuolen Varsova on värikäs ympäristö: pelaaja pääsee juoksentelemaan porttoloiden, bazaarien, synagogien ja unien välillä tietämättä kenet kohtaa seuraavaksi.
Beliaalisen kaunista
Jo heti pelin alkumetreillä on selvää, ettei visuaalisessa ilmeessä ei ole säästelty. Pelimaailma on synkällä tavalla ihastuttava! Varsovan kadut näyttävät eloisilta ja asuntojen sisätilat ovat täynnä miellyttäviä, harkittuja yksityiskohtia, joita voi paikoin tarkastella lähempääkin. Huoneet ovat kuin nukkekoteja, joihin aseteltuja miniatyyrimäisiä esineitä tekisi mieli hipelöidä käsin. Kuvittajana annan erityiskiitoksen siitä, että pelissä on käytetty myös perinteistä piirrosjälkeä tunnelmanluojana. Sieltä täältä löytyviä tuokiokuvia katsoo mielellään. Piirrosten aiheet vaihtelevat katukeittiöistä konsertteihin, nyrkkeilykehiin tai kirjakerhoihin.
Pelin äänimaailma ei ole nerokas, jos nyt ei häiritseväkään. Pelin taustalla soi paikoin unenomainen folkahtava taustamusiikki, joka sopii hyvin tyyliin ja tunnelmaan. Ääninäyttely tuntui aluksi hieman kotikutoiselta, mutta korvani tottui siihen nopeasti. En kyllästynyt lainkaan Wiktorin ääninäyttelijään. Päähenkilön puheen sävy on yläluokkaisen tyyni ja pehmeän manipuloiva, arvonsa tuntevalle lurjukselle sopiva. Wiktorin lapsuudenystävä Abaurycy taas kuulostaa siltä, kun ei tietäisi mitä tunnetilaa repliikkiensä pitää kulloinkin ilmentää, joten hän kanavoi varmuuden vuoksi niitä kaikkia.
Pelin sivuhenkilöiden ääninäyttely ei tunnu aina olevan synkassa hahmojen iän, koon ja habituksen kanssa. Kaikki pelin nenä-ääniset ja kimakat lapsihahmot olisin voinut mykistää. Hyväksyin tämän muistuttamalla itseäni siitä, että kyseessä on kuitenkin melko pienen studion peli.
Soita sormia, napsuttele!
Ympäristössä navigoidaan naksuttelemalla sormia. Eleen tuottama, maaginen hajurantu johdattaa pelaajan kohti seuraavaa juonen kannalta merkittävää paikkaa. Naksuttelu myös paljastaa johtolankoja, joita nuuskimalla Wiktor saa vihiä pelissä esiintyvien hahmojen taustoista, luonteesta ja motivaatioista, mikä on pelin etenemisen kannalta tärkeää. Toivottavasti tykkäät napsahduksista, koska kyseinen äänisample toistuu peliteknillisistä syistä tuhansia ja tuhansia kertoja. Itseäni se ei häirinnyt.
Kun riittävä määrä vihjeitä on kerätty, Wiktor tekee niistä johtopäätöksen automaattisesti. Pelissä ei siis tarvita lainkaan pelaajan omia hoksottimia. Vihjeiden keräily kerryttää kokemuspisteitä, joten parfymoituja nenäliinoja tai kengänsolkia ei voi oikein jättää lojumaankaan. Tuntuu vähän huvittavalta, että saan käytännössä ilmaisia kokemuspisteitä lukemalla vaikkapa nyt sitten juna-aseman kahvilan ruokalistaa: hetkinen, pullakahvi maksaa vähemmän kuin kahvi ja pulla erikseen! Tämä jos mikä syventää sydämen viisautta.
Kaduilta poimittavat mainoslappuset ja muu roskablurbbi eivät eritysesti vanginneet mielenkiintoani. Vaikka monet tekstinpätkät liittyvät jonkin mutkan kautta pelin hahmoihin tai historiallisiin tapahtumiin, ne olisivat olleet huomattavasti mielekkäämpää poimittavaa, jos Wiktor olisi kommentoinut niitä enemmän. En jaksa lukea Varsovan lööppilehtiä, mutta hauskat kommentit kelpaisivat. Kokemuspisteet voin joka tapauksessa ottaa.
Kokemuspisteiden perässä saa juosta välillä kiirettä tuntien, sillä pelin kaikissa sivutehtävissä on aikaraja. Aikarajoja vihaaville kuitenkin tiedoksi, että pelin aika kuluu melko hitaasti, ja oikeasti tehtävien kanssa ei ole aivan niin kiire kuin mitä voisi tikittävän kellokuvakkeen perusteella kuvitella. Ehdin tehdä kaiken mitä halusin, kun vain maltoin asettaa etusijalle kaikkein vanhimmat sivutehtävät ja edistää pääjuonta vasta sitten kun kaikki muu oli tehty. Jotkin pelin tapahtumat liittyvät tiettyyn vuorokaudenaikaan, jota voi muuttaa ottamalla torkut penkillä. Kellonaika on kosmeettista – peli ei pidä kirjaa päivistä.
Mitä tulee oikeaan ajankulkuun, pelin läpipelaaminen vie noin 25-40 tuntia riippuen siitä miten pitkään sivujuonia jää makustelemaan.
Sukua julkkikselle
Menneisiin aikoihin sijoittuvissa roolipeleissä saan hieman näppylöitä siitä, jos heti pelin ensimetreillä törmään historiallisesti merkittäviin hahmoihin. Esimerkiksi Expeditions Rome -roolipelissä pärskähdin epäuskoisena nähdessäni pelin ensimetreillä nuoren Julius Caesarin. Mielestäni on immersiota rikkovaa ja epäuskottavaa, ja ehkä jopa hieman tylsää, että kaikista senaikaisen maailman roomalaisista hahmoni olisi törmännyt juuri häneen!
The Thaumaturgea pelatessani joudun sietämään tätä sorttia heti kättelyssä, koska jo ensimmäisessä kylässä pelaaja kohtaa mystikko Rasputinin. Ähkäisin syvään, mutta pelin edetessä oli myönnettävä, että tsaarin hovia kohti luikerteleva hullu munkki on karismaattinen hahmo, eikä hahmon käsikirjoitus tunnu väkinäiseltä. Itse asiassa tykästyin tyyppiin melko nopeasti pelin edetessä ja lopulta juoksin koko pelin halki Raspa-sedän perässä kuin kirkuva fanityttö.
Pelissä tavataan myös tsaari Nikolai II. Ensimmäisen kerran hänet nähdään pitämässä puhetta lähes tyhjälle rautatieasemalle, mikä tuntui hassulta. Peli tekee parhaansa elävöittääkseen historiaa ja pitkälti onnistuukin siinä, mutta toisaalta kerronta on paikoin tahattoman nykivää ja pelintekijät ovat säästäneet aikaa kierrättämällä animaatioita tai jättämällä joitain aukkoja sinne tänne. Jos tekijöillä olisi ollut enemmän resursseja, olisi helppo kuvitella The Thaumaturgen kilpailevan AAA-sarjassa.
Olin pääosin tyytyväinen tarinankerrontaan. Jäin ehkä kuitenkin kaipaamaan vähän enemmän yllätyksiä pelin juonikuvioihin. Muutamaa tyydyttävää hetkeä lukuun ottamatta juoni on melko tasapaksu. En häpeä tunnustaa, että odotin toiveikkaasti jotain pientä romanssintynkää. Sekä pelin mies- että naishahmojen kanssa voi siellä täällä heittää aavistuksen verran flirttiä, mutta kukaan ei lähde jatkoille. Wiktorin suhde Salutoreihinsa on sekin täysin asiallinen. Ja onhan se vähän sääli! Huuleton upyyri on täysi kymppi edestä ja takaa, eikö muka ole?
Haluaisiko joku vilkaista bukavaciani?
The Thaumaturge on ottanut taikuuteen omintakeisen linjan ja pitää sen yhtenäisenä. Päähenkilön yliluonnolliset voimat kumpuavat suhteesta demoneihin ja epäkuolleisiin apureihin, joita kutsutaan salutoreiksi. Nähdessään vilahduksen uudesta demonista, Wiktor haluaa päästä sen jäljille ja kerätä sen kokoelmiinsa. Gotta catch them all, kuten sanotaan. Demonit ovat takertuneet tavallisiin kuolevaisiin ja saavat elinvoimansa heidän henkilökohtaisista paheistaan. Paheita ovat esimerkiksi viha, ylpeys ja pelko. Löytääkseen demonin Wiktorin täytyy ensin löytää ihminen, johon räyhähenki on leimaantunut. Pelissä tavataan myös muita thaumaturgeja, joilla on omat kesytetyt salutorinsa. Salutoreista käydään thaumaturgien parissa kovaa kilpailua: mitä enemmän apureita, sitä mahtavampi velho.
Suosikki-salutorini on heti pelin alussa tavattava upyyri, eli slaavilainen vastine vampyyrille. Leukaluitaan kirskutteleva, karvahattuinen kalmo rientää Wiktorin avuksi taisteluissa ja tarjoaa hiljaista neuvonpitoa silloin kun Wiktor reflektoi tekemisiään. Myös käärmemäinen Lelek teki vaikutuksen. Kaikkien demonien persoonallinen ilme hivelee silmää ja devaajat ovat niihin ilmeisen tyytyväisiä. Vai miksi muuten demonia esittävässä näkymässä on “hide interface” -nappi siitä huolimatta, ettei mikään käyttöliittymäelementti edes peitä ruudulla patsastelevaa 3D-mallia? Ehkä se on siinä sitä varten, jos olennosta haluaa ottaa kuvakaappauksen ja käyttää sitä työpöydän taustakuvana? Se ei itse asiassa ole ihan huono idea…
Wiktorin oma henkilökohtainen pahe on ylpeys, jota hän voi ruokkia valitsemalla keskusteluissa nokkavia kommentteja. Wiktorin ylpeyttä voi kasvattaa ja vastaantulijoita voi tölviä sydämensä kyllyydestä tai hahmoa voi halutessaan kehittää sovinnaisempaan suuntaan. Kerskailu ja vastaantulijoiden mollaaminen lietsoo Wiktorin ylpeyttä entisestään: pelin keskivaiheilla aloin olla jo hieman huolissani, käykö ylpeys lankeemuksen edellä ja kannattaisiko egoaan suitsia hyvän sään aikana. Juuri tämä on mielestäni roolipelaamisen parasta antia: peli ei suoraan kerro mitä tapahtuu, jos Wiktor nyrpistelee nokkaansa kaikille vastaantulijoille. Huonosti käyttäytyvän hahmon elkeitä voi seurata kuin hidastettua junaturmaa. “Ettekö tiedä kuka olen? Mitä tää paikka maksaa”, huomaan huutelevani astuessani sisään uusista ovista. On raikasta pelata hahmoa, jonka luonneviat näkyvät dialogissa.
Pelin edetessä Wiktorin liiviin tarttuu myös muita paheita. Tämä jäi minulta lähes täysin huomaamatta, mikä kertoo siitä että pelimekanisesti erilaiset paheet ovat hukattu mahdollisuus. Niistä ei tunnu olevan päähenkilölle mitään varsinaista haittaa. Pelin aikana en katsonut kertaakaan sen enempää tavara- kuin paheluetteloani. Pitääkö pelissä olla tällaisia asioita, jos niitä ei hyödynnetä mitenkään? Jos pelko tarttuu Wiktorin sieluun, eikö siitä voisi muistuttaa pelaajaa välikohtauksella, jossa Wiktor syystä tai toisesta kokee pelkoa? Jos häneen tarttuu viha, eikö sen pitäisi näkyä niin, että sanomalehdelle läikkynyt kahvi aiheuttaa suhteetonta mielipahaa?
Nyrkit esiin
Eletään maailmanhistoriallisia aikoja; vallankumous kytee Venäjällä, anarkistit mellastavat, tsaarin sotilaat sikailevat ja lukutaidottomat jyväjemmarit syyttelevät toisiaan noituudesta. Myös Varsovan öisillä kaduilla liha tummuu ja lätty lätisee, joten puhutaanpa hetki taistelumekaniikasta.
Taistelu on vuoropohjaista. Kaikkien taistelijoiden toiminnot asettuvat aikajanalle, jossa nopeimmat toimivat ensin, mutta kaikki saavat ennen pitkää oman vuoronsa. Hetken sekavalta tuntunut järjestelmä toimii kun siihen tottuu.
Wiktorin taisteluparina nähdään pelin edetessä karttuva joukko salutoreita, joille voi antaa käskyjä. Kullakin salutorilla on omaan teemaansa sopivia voimia ja niitä hyödyntämällä vihollisille voi jakaa erilaisia vitsauksia, jotka esimerkiksi heikentävät hyökkäysvoimaa, parantavat Wiktoria tai hidastavat vihollisen hyökkäyksiä niin että Wiktor ehtii ketjuttaa muutaman liikkeen ennen kuin saa itse nyrkistä.
Löysin nopeasti omat suosikkini. Karvalakkivampyyrin elinvoimaa imevä hyökkäys on pelin alkuvaiheilla varsinainen hengenpelastaja ja brutaali petomainen bukavac tekee kerralla ison määrän vahinkoa, vaikka hyökkääkin hitaasti. Aluksi pelkäsin käyttää djinniä, koska sen nopeat parantavat voimat pitää maksaa kierroksen päästä todella kurjalla debuffilla. Ilmeeni kirkastui kuin hoksasin, että tappelurinkiin vaihdettu upyyri poistaa KAIKKI debuffit, mukaan lukien djinnin velat, ennen kuin takaisinmaksun aika koittaa! Synergiat saavat aikaan muutamia aitoja ahaa-hetkiä.
Sen lisäksi, että demoneilla on omat hyökkäysvoimansa, Wiktor itsekin mäiskii vihollisia omin paljain kätösin. Erilaisia iskuja voi maustaa taikuudella ja päättää fiiliksen mukaan mitä bonuksia luuvitosen liitetään. Mitä haastavammalla vaikeusasteella pelaa, sitä huolellisemmin bonukset pitää valita.
On hyvä, ettei tappelu ole teknisesti aivan valtavan vaikeaa, koska peli on täynnä jopa vähän päälle liimatun tuntuisia taistelukohtauksia. Toisaalta minulla on tapana pelaajana lähestyä esteitä suoraan ja myönnän nauttivani siitä, että voin ratkaista ongelmia hakkaamalla niitä nyrkillä. Sanotaan nyt suoraan, että The Thaumaturge ei tarjoa kovinkaan paljon erilaisia hahmon kykyihin tai edeltäviin pelitapahtumiin liittyviä dialogivaihtoehtoja, eikä taisteluja voi suinkaan aina välttää. Silloin tällöin suoraan tölkistä revittyjen bulkkisatamajätkien kanssa kähinöimisen väliin mahtuu pomotappelu, joka näyttää komealta, muttei ole välttämättä yhtään sen vaikeampi kuin muutkaan välikohtaukset.
Taistelun vaikeusasteen pudottaminen aivan matalimmalle tasolle on sekin oikeastaan hauskaa, koska silloin voi keskittyä tarinaan ja trippailla voimafantasioilla: mahtavan velhon vastustajat napsahtelevat lakoon kuin kuivat oksat. Kokeilin tätä siinä vaiheessa kun jouduin palaamaan tallennuksissa kolmisen tuntia taaksepäin ja halusin vain päästä mahdollisimman vaivattomasti tarinassa siihen kohtaan mihin jäin.
Halusin demoneja, en bugeja!
Edellä mainittu takapakki johtui pelin epävakaudesta, josta pelin Steam-keskustelupalstalla on jo ehditty antaa noottia. Omalla kohdallani peli hajosi osiin vain satunnaisesti, mutta kaikkien turhauttavin kohtaamani bugi teki melko pitkästä tarinakokonaisuudesta täysin pelikelvottoman kun tehtävää palauttaessa dialogi jäi jumiin. Kun testailin peliä parilla eri haaralla, sivutehtävä jäi mahdottomuudeksi kaksi kertaa kolmesta, minkä seurauksena myös yksi salutoreista ja osa Wiktorin kykypisteistä jäi matkan varrelle. Puuttuvat kykypisteet harmittivat pelin loppuun asti, koska niiden takia monet tärkeät vihjeet jäivät lukkojen taakse ja dialogeissa oli vähemmän vaihtoehtoja.
Näitä valitettavia kauneusvirheitä on odotettavissa huonosta optimoinnista jäkittäviin tehtäviin. Koska The Thaumaturge on uunituoreena lähes 40 euron peli, olisi ollut toivottua että ainakin juonta koskevat mokat olisi huomattu ja korjattu ennen julkaisua. Vaikka The Thaumaturge on kokonaisuutena kiinnostava ja miellyttävä pelikokonaisuus, tarkan markan vartijan kannattaa jäädä odottamaan patcheja – tai vähintään alennettua hintaa. Tätä arvostelua kirjoittaessa julkaisupäivän jälkeinen ensimmäinen päivitys näyttääkin jo latautuvan.
Kaikista pelin pikkuvioista huolimatta haluan päättää arvostelun positiiviseen nuottiin. Saatuani pelin päätökseen olin melkein myöhässä sovitusta tapaamisesta. Vedin pitkät mustavartiset saappaat jalkaan ja heitin niskaan viitan muotoon leikatun takin. Astellessani pitkin Turun jokirantaa korot kopsuen katselin vanhoja rakennuksia ja leikin mielessäni olevani hillittömän itserakas thaumaturgi, joka on tyylikkäästi myöhässä erittäin tärkeästä tapaamisesta. Kaikki pelit eivät suinkaan onnistu tuottamaan tällaisia ajatusleikkejä, joten tästä voi päätellä että The Thaumaturge teki vaikutuksen. Peli on persoonallisen näköinen ja sillä on sielu, josta historiallisista roolipeleistä nauttiva pelaaja voi ammentaa inspiraatiota omiin tarinoihinsa.
Lyhyesti
Historialliseen Varsovaan sijoittuva roolipeli on pienen studion tuotteeksi kaunis ja kunnianhimoinen. Siitä huolimatta, että monet hyvät ideat jäävät hyödyntämättä ja pelattavuus nykii hieman, kokonaisuus on kohtalaisen viihdyttävä ja vahvasti tarinavetoinen paketti.
Balalaika soi
+ Kiinnostava miljöö
+ Karismaattinen päähenkilö
+ Kunnollista okkultismia
+ Pelitaiteessa ei pihtailla
P*ska haisee
– Ärsyttäviä bugeja
– Ohueksi jäävät sivuhahmot
– Turhan yksinkertainen hahmonkehitys
– Tehtävät eivät vaadi päättelyä
Peli on saatu arvostelukappaleena julkaisijalta.
