Säkenöivät ja oikukkaat on erittäin viehättävä kirja. Se on kaunis katsoa, täynnä kiehtovia kohtaloita, valokuvia ja maalauksia. Kuusi elämäkertaa ovat verraten nopeita muotokuvia, jotka tuovat esiin aikakauden (naistenväliset) verkostot ja yhtäläisyydet paremmin kuin yhteen ihmiseen keskittynyt kirja. Lukijan mielikuvia 1800-luvun lopun ajasta laajennetaan tehokkaasti.
”Muusailmiö on kiinnostava ylipäätään. Alkuajatukseni oli, että muusa on objekti ja muusasuhde on yksisuuntainen taiteilijasta muusaan.” Syvemmin asiaa ajateltuaan Hahtola käänsi asetelman ympäri. ”Kyllä Eino Leino oli myös muusa näille naisille.”
Autoilu tuntuu edelleen 2020-luvulla olevan vahvasti värittynyt mielikuvissa miesten pelikentäksi. Naiskuskeja kohtaan vilisee yhä tiukkaan pinttyneitä ennakkoluuloja, jotka pahimmillaan lisäävät suorituspaineita ja epävarmuutta liikenteessä. Sukupuolittuneisuus ei toki osu pelkästään naisten nilkkaan, vaan esimerkiksi miehiltä saatetaan odottaa automaattisesti tietämystä ja kiinnostusta autoihin ja autoiluun. Ristipaineessa navigointi ei ole sen helpompaa niille, jotka ovat muunsukupuolisia.
Ihmiset tarvitsevat tarinoita. Me tarvitsemme samastumispintaa. Tarvitsemme malleja ja sanoja sille, millaisia olemme. Tarvitsemme hyväksyntää, jotta voimme tehdä maailmasta paremman paikan emmekä jää murehtimaan sitä, että emme kelpaa. Tarvitsemme nähdyksi tulemista, ihmisinä, kokonaisina.
Sarjassa selvitellään rikosta, ja juoni on tiheä ja täynnä käänteitä. Pakahduttavan lisäkierteen tarjoaa Mare Sheehanin perhe, joka pyristelee monisukupolvisen trauman otteessa. Rikosjuoni tarjoaa erinomaista viihdettä, mutta traumajuonne puhuttelee ihmisyyttä.