Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia (Like, 2021) on taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreckin kunnianhimoinen kirja kuudesta naisesta 1800-luvun lopulla. Hän on pyrkinyt luomaan jotakin erilaista: menneisyydestä kertovan kirjan, jossa olisi kokeilevuutta ja heittäytymistä. Hän puhuttelee tutkimuskohteitaan kirjeiden muodossa:
”Perinteisessä historiankirjoituksessa toista tarkastellaan pääasiassa kolmannen persoonan kautta, ”hänenä”, ja samalla syntyy toiseutta, sillä ”hän” ei ole ”sinän” tavoin läsnä puhetilanteessa. ”Hän” ei ole vuorovaikutuksessa puhujiin.”
Nämä alun lupaukset innostivat minua valtavasti, ja vieläkin ne tuntuvat inspiroivilta, vaikka kirja ei ehkä täysin lupauksiaan lunastanutkaan. Toisaalta ne haastavat ja kutsuvat mukaan: tällaistakin historiantutkimus ja kirjoittaminen voisivat olla, tule mukaan uudistamaan tiedettä ja taidetta.
Upeita elämäkertoja upeista naisista
Säkenöivät ja oikukkaat on erittäin viehättävä kirja. Se on kaunis katsoa, täynnä kiehtovia kohtaloita, valokuvia ja maalauksia. Kuusi elämäkertaa ovat verraten nopeita muotokuvia, jotka tuovat esiin aikakauden (naistenväliset) verkostot ja yhtäläisyydet paremmin kuin yhteen ihmiseen keskittynyt kirja. Tässä laajennetaan tehokkaasti lukijan mielikuvia 1800-luvun lopun ajasta: toisaalta naisihanne oli ahdas, mutta toisaalta näin moni otti avioeron, vei tyttärensä Euroopan kiertueelle, meni opiskelemaan Pariisiin tai Berliiniin ja teki taidetta Firenzessä.
Lyhyet vilkaisut henkilöiden elämään jättävät lukijaan nälkää saada tietää lisää: esimerkiksi maininta Ellan de la Chapellen ja Hulda von Bornin laajasta kirjeenvaihdosta, jossa he ruotivat elämää ja mahdollisuuksiaan. He olivat serkukset, jotka olivat molemmat syntyneet vuonna 1857. Hulda von Born meni naimisiin heti 19-vuotiaana, mutta Ellan de la Chapelle pohti pidempään mahdollisuuksiaan. Schreckin mukaan ne olivat kapeat: naisille oli työpaikkoja, kuten sähköttäjän tai ompelijan työ, mutta de la Chapellen yhteiskunnallisessa asemassa ne eivät käytännössä sopineet. Avioliitto tuntui ainoalta mahdolliselta ”uralta”, eikä omaa lahjakkuutta voinut hyödyntää.
”Erityisesti 1880-luvun puolessavälissä Ellan ja Hulda pureutuivat […] kysymyksiin miehen ja naisen välisestä suhteesta, avioliitosta, perheestä ja onnesta.” Olisi kiehtovaa päästä lukemaan näitä kirjeitä, joissa käsitellään toisaalta ajattomia ja filosofisia aiheita, toisaalta oman aikansa kehystämiä valintoja, joita naisten oli mahdollista tehdä.
Samaa kiehtovuutta on Alma Söderhjelmin (1870–1949) elämässä. Hän oli kolmas Suomen yliopistosta väitellyt nainen ja ensimmäinen naisprofessori. Hän lähti luomaan tieteellistä uraa aikana, jolloin ihmiset saattoivat naama peruslukemilla väittää, että naisilla ei ollut kykyä tutkia ja arvioida esimerkiksi historiaa tai politiikkaa. Söderhjelm kirjoitti myös fiktiota ja pohti kirjassa Kärlekens vänninna avoimesti aikansa tabuja:
”Romaani oli aikansa mittapuulla uskalias kuvaus naimattoman naisen seksuaalisesta elämästä. Alma kirjoitti, kuinka vaikeaa naisen oli elämässään yhdistää halu ja älyllinen elämä. Ei ollut epäselvää, että Alma kuvasi omaa elämäänsä 1910-luvun Helsingissä.”
Söderhjelmistä on Merete Mazzarella julkaissut teoksen Alma – edelläkävijän tarina (Tammi, 2018).
Olisi ollut myös hienoa saada tietää enemmän Thyra Thesleffistä (1880-1959). Vaikka hänellä on kirjassa oma osio, Schreck ei lopulta kerro hänestä itsestään kovin paljoa: osiossa on paljon hänen sisarensa Ellen Thesleffin näkökulmaa ja taideteoksia, sekä kuvausta ajan yleisestä hengestä. Taidehistorioitsijana Schreck luonnollisesti kiinnittää paljon huomiota taiteeseen. En ole suuri tai edes keskikokoinen taiteentuntija, joten maalausten kuvailu ja niiden kohteiden luonnehtiminen niiden kautta on minulle vieraampaa kuin kirjoitusten käyttö ihmisten elämästä ja luonteesta kertomiseen.
Verkostot taiteilijakollegoiden välillä
Kuvanveistäjä Sigrid af Forselles on yksi kirjan huimapäisimmistä henkilöistä: Schreckin mukaan hän valitsi ammattinsa välittämättä yleisestä mielipiteestä, että kuvanveistäminen ei sopinut naisille, ja kuvasi esimerkiksi alastomia miesvartaloita aikana, jolloin säätyläisnaisten tuli olla täysin epäseksuaalisia.
Af Forsellesia käsittelevä kirjan osa on myös ilahduttavampia kuvauksia naisten välisistä verkostoista. Ida A. Fielizt maalasi af Forsellesista muotokuvan, jossa tämä poseeraa veistämiensä alastomien kehojen edessä. Lisäksi af Forsellesilla oli läheinen suhde Madeleine Jouvray -nimiseen kuvanveistäjäkollegaan, josta hän esimerkiksi veisti rintakuvan. Schreck toteaa, että he olivat ”kaksi epänormatiivisesti haluavaa naista epänormatiivisine katseineen”.
Af Forsellesin ja Ellen Thesleffin suhteen Schreck mainitsee myös mahdollisesta taiteilijoiden välisestä vaikuttamisesta: että Ellen Thesleffin tiettynä aikana monipuolistuva värien käyttö oli ehkä Sigrid af Forsellesin ansiota. He viettivät siis tuolloin aikaa yhdessä. Tämä pieni yksityiskohta jäi kiinnostamaan minua, joten tarkistin, mihin Schreckin lähdeviite tuosta kohdasta viittasi. Viite oli Schreckin kirjaan Ellen Thesleffistä. Etsin kohdan käsiini – mutta siellä sanottiin lähes samoin sanoin, että Thesleffin värien monipuolistuminen oli ehkä af Forsellesin vaikutusta. Oletan, että Schreck on perustanut tämän mahdollisuuden olemassaolon johonkin, mitä ei ole kirjoittanut auki. Kuitenkin tämä jäi hieman kaihertamaan: kirjassa on paljon arvailua ja pohdintaa, minkä toivoisin pohjautuvan johonkin konkreettiseen. Tässä kohdassa konkreettista ei löytynyt auki kirjoitettuna.
Sigrid af Forsellesista voi lukea lisää ainakin taidehistorioitsija Asta Kihlmanin väitöskirjasta Kolme tutkielmaa sukupuolesta. Identiteettipolitiikka Beda Stjernschantzin, Sigrid af Forsellesin ja Ellen Thesleffin taiteessa (2018, saatavilla Turun yliopiston sivuilta). Tutkimuksessa tarkastellaan mm. näiden taiteilijoiden tekoja, joilla he ovat ylittäneet tavanomaista sukupuolijakoa.
Säkenöivät ja hysteeriset?
Olin aluksi epäileväinen teoksen nimen suhteen: Säkenöivät ja oikukkaat. Säkenöiminen lienee itsestäänselvyys viittauksena näihin naisiin, joiden elämä kiehtoo vielä sata vuotta myöhemmin. Oikukas-sanan ymmärsin tulevan siitä, että 1800-luvun lopulla naisia saatettiin kuvata sillä heidän käyttäytyessään epätoivottavasti. En alun perin pitänyt siitä, sillä minusta se on sanana vähättelevä, ja sanan käyttö kirjan otsikossa tuntui toistavan yli sadan vuoden takaista vähättelyä ja tuovan sitä nykypäivään.
Lukiessani kirjaa pidemmälle huomasin kuitenkin, että oikukkuus ja oikut tulevat esille eri yhteyksissä miltei kaikissa kirjan osioissa, ellei niissä kaikissa. Esimerkiksi Ellan de la Chapellen aviomies kuvaa kirjeessä, että tällä ei ole ollut ”mitään oikkuja eikä omituisuuksia”. Sigrid af Forsellesin osiossa Schreck itse toteaa, ”Se saatettiin kuitata eräänlaisena oikkuna”, kuvatessaan aikakauden suhtautumista naisten homoseksuaalisuuteen.
Huomatessani tämän syvyyden oikukas-sanaan liittyen minun oli myönnettävä, että se oli selvästi harkittu ratkaisu. Kirjassa Schreck tuo esille sanaan liittyviä tasoja, jotka toimivat yhtäällä vähättelynä ja naisten määrittelynä, mutta toisaalta myös mahdollisuuksina tietynlaiseen vapauteen.
Kirjemuoto ja erilainen historiankirjoitus
Jäin pohtimaan vielä Schreckin päämäärää tehdä erilaista historiankirjoitusta. Päädyin tarkastelemaan omaa kirja-arviotanikin eri näkökulmasta. Kenelle kirjoitan? Kuka on ”läsnä” kirja-arviossa, kuka ei? Päätin itsekin kokeilla kirjemuotoa. Kirje on tässä alla.
Hyvä Hanna-Reetta Schreck,
Olet oikeassa siinä, että tuntuu erilaiselta kirjoittaa suoraan sinulle kuin mainita (kasvottomalle yleisölle) sinusta kolmannessa persoonassa. Se tuntuu henkilökohtaisemmalta ja minulla on sellainen tunne, että minun pitää – ja että haluan – ottaa sinut enemmän huomioon. Onko se sitten kirja-arvostelussa tarkoituksenmukaista? Ehkä tässä on molempi parempi, niin kuin kirjassasikin: kuvailet kuitenkin suurimman osan kirjasta tutkimuskohteitasi kolmannessa persoonassa, vaikkakin sen lisäksi osoitat sanasi heille suoraan.
Kirjasi on todella hieno ja ajatuksia herättävä. Olet nostanut keskusteluun monia tärkeitä ihmisiä, näkökulmia ja teemoja 1800-luvun lopulta. Kiitos siitä.
Välillä lukiessani oudoksuin sitä, että kirjoitit niin paljon taiteesta. Mainitsin siitä arvostelussanikin. Se kertoo tietysti ensisijaisesti minusta: lähtökohtani on, että en tunne kuvataidetta kovin hyvin, joten sen käsittely tuntuu minusta helposti oudolta. Sama pätee muihinkin arvosteluni kohtiin. Kehun kohtia, jotka kiinnostavat minua ja jotka vaikuttavat hyviltä tavalla, johon olen tottunut. Se tuntuu reilulta kirjoittaa nyt auki, kun kirjoitan sinulle. Samalla minulle tulee mieleen, että taiteesta kirjoittamalla avarrat ymmärrystäni maailmasta. Siitä olen iloinen.
Kirjasi sai minut välillä myös turhautumaan sillä, kun spekuloit niin paljon asioilla. Minulle tuli tunne, että pohdintasi eivät liity siihen, mitä oikeasti on voinut tapahtua. Kuitenkin on varmaan todennäköisempää, että pohdintasi kumpusivat perehtyneisyydestäsi: aikakauden tuntemuksestasi, lukemistasi henkilökohtaisista kirjeistä, kaikesta mitä olit tutkinut tätä kirjaa varten ja sitä ennenkin. Ajattelen nyt myös, että pohdinta ja ajatusten kertominen luo mahdollisuuden keskustelulle. Sitä voi jatkaa joku toinen tutkija, tai sinä itse joskus myöhemmin, ja tietysti siihen osallistuu jokainen lukijasi, tavalla tai toisella.
Kiitos, että sain lukea kirjasi; kiitos, että kirjoitit sen!
Soile
Kirja on saatu blogille arvostelukappaleena kustantajalta.
