Tervetuloa Nörttityttöjen matkaan autoiluaiheiselle viikolle! Säädäthän ensin istuimesi sekä peilien asennon kuntoon ja kiinnität turvavyön. Sitten voidaankin vilkaista navigaattorista suunniteltua reittiä: viikon aikana luvassa on erilaisia näkökulmia, fiiliksiä sekä kokemuksia autoihin ja autoiluun liittyen. Eiköhän siis käynnistetä moottori ja lähdetä liikkeelle! Ensimmäisenä etappina Nörttityttöjen kirjoittajat Ella ja Soile käsittelevät autoilun sukupuolittuneisuutta omia kokemuksiaan peilaten.

Nainen vanhan auton ratissa.

Nainen ratissa – vitsin ja pilkan aihe?

”Taas on mummot päästetty liikenteeseen!”

”Onpa huonosti pysäköity, varmaan naiskuski.”

“Ämmät pois tieltä jos ei osata ajaa!”

Kuulostiko tutulta? Autoilu tuntuu edelleen 2020-luvulla olevan vahvasti värittynyt mielikuvissa miesten pelikentäksi. Naiskuskeja kohtaan vilisee yhä tiukkaan pinttyneitä ennakkoluuloja, jotka pahimmillaan lisäävät suorituspaineita ja epävarmuutta liikenteessä. Sukupuolittuneisuus ei toki osu pelkästään naisten nilkkaan, vaan esimerkiksi miehiltä saatetaan odottaa automaattisesti tietämystä ja kiinnostusta autoihin ja autoiluun. Ristipaineessa navigointi ei ole sen helpompaa niille, jotka ovat muunsukupuolisia.

Tässä kirjoituksessa jaamme omia kokemuksiamme ja reflektiota autoilun sukupuolittuneisuudesta: ennakkoasenteista ja meitä ympäröivästä maailmasta (perhe, kulttuuri, yhteiskunta), jotka vaikuttavat mielikuviin itsestä ja muista naisista pätevinä kuljettajina.

Kirjoittajien pohdintoja ja kokemuksia

Nainen autossa.

Ella:

Minulla on ollut aiemmin todella syvälle iskostunut ajatus, että naiset ovat miehiä huonompia kuskeja ja että omat kykyni hahmottaa liikennettä tai esim. auton rajoja parkkeeratessa ovat susihuonot. En ole oikeastaan ihan varma, mistä malli on päähän syntynyt, sillä kun ajattelen esimerkiksi vanhempiani, on äitini ollut se enemmän, turvallisemmin ja ennakoivammin ajava – vaikka peltikolareilta ei hänkään ole välttynyt.

“Nainen parkissa” -meemit tulivat kyllä jo lapsena/nuorena surullisen tutuiksi. Koen välillä vielä nykyäänkin tarvetta puolustella pysäköiviä naisia kiihkeästi mm. siteeraamalla jotain puoliksi muistamaani tutkimusta vuodelta kivi ja kirves, jossa oli todettu naisten käyttävän keskimäärin miehiä enemmän aikaa pysäköimiseen, mutta tuloksena oli vastaavasti huolellisempi ja siistimpi pysäköinti.

Nuorempana käymästäni autokoulusta muistan opettajan teoriatunneilla kertoneen naureskellen nuoresta naiskuskista, joka kotipihassa kolhaisi postilaatikkoa eikä suostunut ajamaan enää ikinä. Toisaalta samoilla teoriatunneilla kävi iäkkäämpi nainen, jolla kortti kyllä jo oli, mutta joka ei missään nimessä 35 vuoden ajamattomuuden jälkeen uskaltanut liikenteeseen ilman uudelleen opettelua. Itse pidin tätä oikein vastuullisena toimintana, kun taas opettaja tuntui suhtautuvan naisen epävarmuuteen lähinnä huvittuneesti.

Soile:

Lapsuudessani maalla autoilu liittyi vahvasti aikuisuuteen ja miessukupuoleen. Ajokortti, ajaminen ja auton omistaminen olivat aikuisuuden merkkejä ja siirtymäriittejä. Pojat harrastivat jo alaikäisenä mopoja, rassasivat peltoautoja, ajoivat maatalojen traktoreilla ja tekivät tilan töitä. Ajokortin saatuaan nuoret miehet ajelivat kaupungilla pillurallia. Nimitys kertoo, mikä ajelun tarkoitus oli.

Vaikka nämä sukupuolittuneet rakenteet tuntuivat erittäin vankoilta ja kyseenalaistamattomilta, en samaistunut tytöille ja naisille varattuun tilaan. Ihailin ajamiseen liittyvää maskuliinisuutta, ja halusin toteuttaa sitä itsekin. Esimerkiksi jos minäkin laittaisin käsivarteni viereisen penkin taakse, kääntyisin katsomaan ulos auton takaikkunasta ja peruuttaisin nopeasti ja vaivattomasti, saisin samanlaista hyväksyntää kuin miehet.

Hankin traktorikortin heti 15-vuotiaana. Harjoittelin traktorilla ajamista ensin pihassa ja pellolla, sitten maanteillä. Olin päättäväinen, sinnikäs ja ylpeä siitä, että osasin. Myöhemmin kuulin poikaporukassa naureskeltavan ajamistani, koska en kuulemma osannut vaihtaa vaihdetta ja ajoin vain ykkösellä. Silloin en oikein ymmärtänyt sitä, koska tottahan ajoin kaikilla vaihteilla. Nykyään näen, että tällä tavalla syrjiviä rakenteita pidetään yllä. Vaikka tekisi samoja asioita kuin muut, ei saa samanlaista hyväksyntää, jos on näissä rakenteissa katsottu vääränlaiseksi.

Ajamiseen liittyy minulla vieläkin maskuliinisuuden tunne. Hyvin ja taitavasti ajaminen, auton käsittely ja ajamisesta nauttiminen tuntuu vahvasti maskuliiniselta. Tähän liittyy myös turhien riskien otto, kuten tarpeettomat kiihdytykset ja liian lujaa ajaminen. Kasvuympäristössäni tyttöjen ja naisten huonommuus oli itsestään selvää. Ajamaan opettelussa ja vielä nykyäänkin ajamisessani se tuntuu tarpeena suoriutua mahdollisimman hyvin, ettei vaan kukaan pääsisi kommentoimaan ajamistani tästä näkökulmasta käsin. 

Ella:

Itse vartuin kaupungissa ja vietin lapsuuteni kesät mökillä saaristossa tai mummolassa. Isoisäni opetti minut soutamaan merellä, mutta moottoriajoneuvoihin tutustuttamista tai vaikkapa mökkitiellä ajamista ei tapahtunut. Ajaminen tai autot eivät juuri koskaan ole kiinnostaneet minua, enkä ole sinänsä kokenut jääväni mistään paitsi, mutta Soilen mainitseman maskuliinisuuden ihailun ja hyväksynnän tarpeen tunnistan kyllä.

Yläasteella oli todella tärkeää korostaa uusille kavereille, että leikin lapsena pelkästään Prätkähiirillä ja paloautoilla. Liikuin tuohon aikaan poikaporukassa ja halusin olla “hyvä jätkä, ei niin kuin muut tytöt”. (Häivytin omaa tyttöyttäni muillakin tavoin tuohon aikaan.) Tyttönä olemiseen ja feminiinisiksi koodattuihin asioihin liittyi mielessäni paljon negatiivisia ajatuksia, esimerkiksi heikkoutta tai huonommuutta motorisissa taidoissa.

Kun autoon vaihdettiin talvirenkaita, toinen nuoremmista veljistäni saatettiin kutsua paikalle seuraamaan toimitusta. Molemmat veljeni ovat myös saaneet ajo-opetuksensa jommaltakummalta vanhemmaltamme – minä en. Osittain tämä on tietysti ollut omaa valintaani ja kiinnostustani (tai sen puutetta). Mutta mikä osa on ollut aidosti omaa valintaa ja mikä sosiaalisen ympäristön ja ympäröivän kulttuurin aiheuttamaa illuusiota valinnasta?

Yhden poikkeuksen muistan: kerran setäni kutsui minut ja serkkutyttöni katsomaan, miten tarkistetaan auton moottoriöljyn taso. Muistan myös, miten ylpeä olin, kun kerroin puolisolleni ihan äskettäin näin kolmekymppisenä osaavani moisen tempun. Pinnan alla kytee siis edelleen tuon maskuliiniseksi ajatellun asian hienous. Samalla pelkään “paljastumista” – että olenkin käsittänyt jotain siinä maailman simppeleimmässä öljytikussa väärin ja saatan itseni naurunalaiseksi.

Vanha kuva naisesta ison avoauton ratissa.

Soile:

Joskus ajamisen rakenteita tarkasteltaessa tulee naisilta kommenttia, että “no minä olen varmaan sitten mies, kun pidän ajamisesta”. Haluan siis tarkentaa, että ajaminen ei toki tee kenestäkään miestä eikä maskuliinista. Kerron omasta kokemuksestani, jossa pienessä maalaiskylässä ajaminen ja erityisesti hyvin ajaminen liitettiin miehiin, kun taas naisiin liitettiin stereotypioita huonommista ajotaidoista (että naiset eivät osaa käyttää kytkintä oikein ym. Ellankin mainitsemia myyttejä). Esimerkkejä hyvin ajavista naisista ei ollut.

Tämänhetkisessä elämässäni näiden stereotypioiden voima on jonkin verran hellittänyt. Tunnen paljon eritasoisia ajajia, jotka ovat eri sukupuolia. Viihteessä on vaikkapa Phryne Fisher, 1920-luvun Australiaan sijoittuvan Miss Fisher’s Murder Mysteries -sarjan päähenkilö, joka on nainen ja monella tavalla feminiininen, ja sen lisäksi hän ajaa autolla itsevarmasti, huimapäisesti ja taitavasti. Ja tietysti itse toteutan autoilua, joka rikkoo sukupuolinormeja. Ajan paljon ja sujuvasti, vaikka en ole mies, ja voin tuntea itseni ajaessani niin maskuliiniseksi tai feminiiniseksi kuin haluan. Kun ei ole esikuvia, pitää luoda itse itsestään se malli, jonka olisi toivonut tunteneensa nuorempana.

Stereotypiat eivät ole kuitenkaan kadonneet Suomesta minnekään. Aiheesta on kirjoittanut viimeksi Helsingin Sanomat 2.11.2021 artikkelissaan, jossa kerrotaan taksikuskista: “Kuin yö ja päivä“: Kun asiakkaat näkivät hänet naisena, he saattoivat kommentoida ivallisesti, tietääkö hän kitka- ja nastarenkaiden eron. Sen sijaan asiakkaat, jotka ymmärsivät hänen olevan mies, saattoivat nähdä hänet mutkattomasti ammattilaisena ja kysyä neuvoa.

Sekä Ella että minä olemme kuvanneet pelkoa siitä, että ajamisesta suoriutuu huonosti ja tulee toteuttaneeksi sukupuoleen liittyvää stereotypiaa. Tätä kutsutaan stereotypiauhaksi (englanninkielinen Wikipedian artikkeli stereotype threat). On tutkimuksissa todettu ilmiö, että omaan sosiaaliseen viiteryhmään liittyvät stereotypiat voivat vaikuttaa kyseisissä tehtävissä suoriutumiseen. Vähemmän yllättävästi kannustava ilmapiiri auttaa suoriutumaan paremmin kuin vähättely ja altavastaajan asema.

Ella:

On ihan totta, että maailma on onneksi (tässäkin asiassa) menossa parempaan suuntaan, ja meillä on nykyään Miss Fisherin kaltaisia rohkean, feminiinisen naiskuskin malleja! Toisaalta juuri Soilen nostaman stereotypiauhan kitkemiseen olisi oikeasti tärkeää kiinnittää huomiota: ihan vaikka pysähtyä hetkeksi pohtimaan, minkälaisia ajatuksia itsessä herättävät sanat “mieskuljettaja” tai “naiskuljettaja”, mistä nuo ajatukset mahdollisesti juontavat juurensa, ja voisiko niitä tarkastella kriittisesti. Ennen kaikkea olisi tärkeää ryhtyä toimimaan tavoilla, jotka hälventävät tai purkavat vahingollisia stereotypioita – esimerkiksi puuttumalla väsyneisiin “nainen parkissa”-vitseihin sellaisen kohdatessaan.

Pinttyneet ajatusmallit eivät muutu yhdessä yössä, mutta kenties juuri tällaisilla keskustelunavauksilla on paikkansa, jotta saamme yhdessä vietyä autoilun areenaa entistä neutraalimpaan suuntaan tulevaisuudessa.

Auto pysäköity aivan paksun pylvään viereen.
Siinä on nainen parkissa! Kuva: Ella Lopperi.