Sinut on nähty (2020, Teos) on elokuvien tarkastelua feministisestä näkökulmasta. Se on kertomus rakkaasta harrastuksesta, jonka pariin on kasvanut lapsesta asti, ja miten hiljalleen selviää, että on koko ajan ollut reunamilla, lasiseinän takana katsomassa oman intohimonsa kohdetta. Se on oivaltamista, että on tullut suljetuksi ulkopuolelle sukupuolensa takia.

Kirjan kansi. Anu Silfverberg: Sinut on nähty. Teos, 2020.

Miltä tuntuu tulla suljetuksi ulkopuolelle sen vuoksi, mitä olet, asiasta jota palavasti rakastaa? Se herättää epäreiluuden tunteita, vihaa ja hylkäämisen kokemuksia, mutta myös solidaarisuutta muiden samanlaisten kanssa ja halun muutokseen.

Tämä kirja on osa tuota muutosta. Se on innostava ja inspiroiva; toki sitä enemmän, mitä vahvemmin samastuu kirjoittajan tilanteeseen. Lukiessani halusin luoda räävitöntä ja lempeää taidetta sekä saada yhteyden toisiin, jotka jakavat saman intohimon luomiseen. Lukeminen myös osittain tuntui jo tuolta yhteydeltä.

Kirjan on kirjoittanut vuonna 1974 Suomessa syntynyt valkoinen elokuvia rakastava heteronainen. Se kertoo tietyn aikakauden ilmiöistä ja länsimaisesta elokuvakaanonista kirjoittajan omasta näkökulmasta. Se puhuttelee varmasti eniten esimerkiksi suurin piirtein samaan aikaan syntyneitä TV:n katsojia. Mutta Anu Silfverberg, joka tuo nämä asiat itse esille kirjassa, osaa tarkastella omaa näkökulmaansa tiedostaen, mistä se koostuu. Tässä on minuun suurimman vaikutuksen tehnyt kirjan ominaisuus: Silfverberg osaa kirjoittaa auki itsestäänselvyyksiä. Missä joku muu toteaisi, että no tällaista se nyt vaan on, hän katsoo toisin, selittää ja purkaa ilmiöitä osiin. Vaikka en täysin kuulu niihin ihmisryhmiin, jotka tähän kirjaan samastuvat eniten, sain siitä todella paljon irti.

Median kapeat ihmisen mallit

Silfverberg kirjoittaa, että elokuvissa naisrooli on katsottavana olemista. Yhdysvaltalaistutkimuksissa on tilastoitu tuhansien elokuvien ruutu- ja puheaikaa, ja valkoiset miehet puhuvat vähintään 70 % ajasta. Jopa Disneyn prinsessaelokuvien hahmoista suurin osa on miehiä. Elokuvissa naiset ovat todellisuutta harvemmin asiantuntija- tai johtotehtävissä. Elokuvien naiset ovat puolipukeissa tai alasti moninkertaisesti miehiin verrattuna. Naishahmoilla on harvoin omaa halua tai päämääriä tai ylipäätään sisäistä elämää.

Silfverberg oli itse ajatellut, että taide on poikkeuksellinen elämänalue, jossa sukupuolella tai muilla henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ei ole väliä. Taide on vain taidetta. Tutustuttuaan tilastoihin hän joutui kuitenkin myöntämään, että ihmisen henkilökohtaiset ominaisuudet vaikuttavat suuresti tämän tekemään taiteeseen: valkoiset heteromiehet tekevät taidetta valkoisista heteromiehistä.

On hienoa katsoa maailmaa välillä toisen silmin, mutta ei silloin, jos vaihtoehtoa ei ole – ja omanlaiset ihmiset nähdään vähempiarvoisina kautta linjan.

Taiteen tulkinnassa on taipumus pitää valkoisten heteromiesten tarinoita yleismaailmallisina kuvauksina ihmisyydestä ja muiden tarinoita erityistapauksina. Tämä on itseään ruokkiva kierre. Taiteen tärkeimmiksi ja parhaimmiksi teoksiksi nostetaan valkoisten heteromiesten valkoisista heteromiehistä kertovat teokset. Niitä opetetaan kouluissa ja oppilaitoksissa ja ne nostetaan esikuviksi. Niitä jäljitellään ja arvostetaan. Lopulta muiden tekemästä taiteesta kysytään, onko se edes ylipäätään taidetta.

Silfverberg kirjoittaa, että taideteos viittaa aina sekä todellisuuteen että muihin teoksiin. Taidetta luodessa siihen vaikuttavat sekä todellisuus että muut teokset – erityisesti ne parhaimmat ja arvostetuimmat. Kun elokuvissa valkoiset miehet puhuvat ja tekevät eniten, uusia elokuvia tehtäessä niistä tulee luontevimmin sellaisia, joissa valkoiset miehet puhuvat ja tekevät eniten. On vaikeaa tehdä toisin, siihen pitää tietoisesti pyrkiä ja sitä pitää harjoitella.

Näin siis on käynyt, että länsimaisessa elokuvan historiassa on alettu pitää valkoisten heteromiesten elokuvia tärkeimpinä ja niissä on myös tärkeintä kuvata valkoisia heteromiehiä. Muita on kuvattu vähemmän ihmismäisinä, esimerkiksi pelkästään koomisina tai sairaina hahmoina tai enemmän esineinä kuin ihmisinä. Jos elokuvan naishahmon voi korvata seksikkäällä lampulla eikä mikään elokuvassa muutu, hahmoa ei ole kirjoitettu ihmiseksi, jolla on oma tarinansa ja päämääränsä.

Toivon, että kukaan ei tässä vaiheessa mieti, mitä väliä sillä on, jos vain valkoiset heteromiehet ovat elokuvissa ihmisiä. Ihmiset tarvitsevat tarinoita. Me tarvitsemme samastumispintaa. Tarvitsemme malleja ja sanoja sille, millaisia olemme. Tarvitsemme hyväksyntää, jotta voimme tehdä maailmasta paremman paikan emmekä jää murehtimaan sitä, että emme kelpaa. Hahmo, jolla ei ole sisäistä maailmaa, on pelkkä ulkonäkö ja kuori, eikä tarjoa muuta samastumispintaa kuin ulkonäön jäljittelyn.

Median kapea kuvasto haittaa kaikkien elämää, koska sen viesti on niin vahva, että sitä ei voi olla sisäistämättä: tällainen sinun pitää olla, että voit saada rakkautta. Kun tämä viesti on, että ihmisen pitää olla tietyllä tavalla laiha mutta kurvikas tai lihaksikas, pukeutua tietyllä tavalla, muokata ulkonäköään ja kehoaan tietynlaiseksi, olla valkoinen, cissukupuolinen ja heteroseksuaalinen, todella moni ihminen käyttää energiaansa siihen, että olisi sellainen.

Silfverberg kuvaa teräväkatseisesti kaksinaista tilannetta, jossa median kuvastoa kritisoivakin ihminen silti haluaa orjallisesti noudattaa sitä omassa elämässään. On mahdollista tietää, että kauneusihanteet ovat suurta huijausta, ja silti haluta noudattaa niitä, jotta saisi hyväksyntää ja rakkautta. Ja on toki myös mahdollista ajatella kritiikittömästi, että hyväksyntää ja rakkautta ei ole tässä elämässä tulossa, koska ei itse noudata kauneusihanteita.

Silfverberg muistelee samastuneensa joskus Bill Murrayn fiktiiviseen hahmoon elokuvassa Lost in Translation. Muistossa kiteytyy, miten naishahmossa korostuu ulkonäkö, mieshahmossa inhimillisyys:

”Ajattelin että Bill Murray oli ihan kuin minä siinä elokuvassa, jotenkin, sillä minä tunsin itseni väsyneeksi ja lakoniseksi ja koomiseksi ja ulkopuoliseksi, eikä kukaan ole tehnyt niin mielettömän väsyneen lakonisen surullisia ja koomisia rooleja kuin Bill Murray, enkä minä myöskään rehellisyyden nimissä ollut ihan niin kuin Scarlett Johansson, jonka takamuksesta elokuva alkaa. Miltäköhän Bill Murrayn takamus näyttää? Kukaan ei tiedä, miltä se näyttää.”

Mieshahmojen ulkonäkö lienee noussut viime aikojen valtavirtaelokuvissa enemmän näytille. Miehillekin lastataan ulkonäköpaineita. Kapea-alaisten kauneusihanteiden laajentaminen koskemaan miehiäkin ei kuitenkaan ole se suunta, johon pitäisi mennä, vaan ihanteiden purkaminen ja monenlaisten kehojen näyttäminen ja hyväksyminen.

Viha

Silfverberg kirjoittaa tarkkanäköisesti siitä, miten hän samastuu elokuvien naisiin, kauniisiin, haluttaviin ja rakastettaviin, ja haluaa olla kuin he; mutta samaan aikaan hän ei voi samastua elokuvien naisiin, koska näillä ei ole ajatuksia, ei haluja eikä päämääriä – he eivät ole oikeita ihmisiä, toisin kuin elokuvien naiskatsojat. Hän kirjoittaa, että haluaa tulla nähdyksi (ihmisenä) mutta ei halua olla katsottavana, koska se tarkoittaa keskittymistä kauneusihanteisiin ja ulkonäköön. Silloin ei jää tilaa ajatuksille tai persoonallisuudelle. ”Katsottavana oleminen syö kaiken energian ja luovuuden ja rohkeuden, se on semmonen jatkuva lieka”, Silfverberg kirjoittaa.

Lisäksi elokuvien naisia kohdellaan paljolti huonosti. Alastomat, laihat, nuoret naiskehot koristavat elokuvia kuin esineet, ja heitä pahoinpidellään, raiskataan ja tapetaan. Silfverberg kääntää tilanteen useita kertoja ympäri tähän tapaan: jos naisohjaaja tekisi elokuvia nuorista miehistä, joita aina uudelleen pahoinpideltäisiin ja raiskattaisiin, pidettäisiinkö häntä nerona vai hulluna?

Silfverberg kirjoittaa paljon raivosta ja vihasta. Kirja on täynnä esimerkkejä siitä, miksi raivon tunteminen on täysin oikeutettua. Naistekijöiden pyyhkiminen pois elokuvan historiasta, elokuvien naishahmojen surkeat kohtalot, väkivalta elokuvien naishahmoja kohtaan, väkivalta ja häirintä elokuvamaailman naisia kohtaan.

Mutta Silfverbergin viha ei ole miesvihaa. Miesvihan ajatus on hänestä absurdi: hänhän rakastaa valkoisia heteromiehiä! Ja kirja onkin täynnä valkoisia heteromiehiä, taiteilijoita, elokuvan tekijöitä, ystäviä, elokuvien hahmoja. (Toki myös muita kuin valkoisia heteromiehiä, samoissa rooleissa.)

Silfverberg on tarkka siitä, että elokuvien kapea ihmiskuva, todellisuudesta irrotetut seksikohtaukset ja päämäärättömät naishahmot ovat haitta meidän kaikkien elämässä. Meiltä on ryöstetty elokuvien naishahmot, jotka ovat ihmisiä, ja joihin elokuvien muilla hahmoilla voisi olla monisyisiä suhteita, niin kuin ihmisiin. Meiltä kaikilta on ryöstetty samastumisen kohteita, elämäntilanteiden peilauskohteita. Taide on köyhempää tämän takia.

Tässä kohtaa on sanottava, että en ole katsonut elokuvia niin laajasti kuin Silfverberg. En välitä elokuvista niin paljon. ”Tästä on seurannut huonoa taidetta”, ajattelin kirjoittaa, ja jäin hetkeksi miettimään miten elokuvataiteen tekeminen on erittäin kallista ja harvoille suotua työtä. Elokuvia tehdään suurimmaksi osaksi, jotta saataisiin maksimaalinen määrä rahaa, ja sen seurauksena ne ovat konservatiivisia. Olen toki päässyt kokemaan elokuvakerronnan hienoutta, mutta jos kysyttäisiin, haluanko loppuelämäni lukea kirjoja vai katsoa elokuvia, niin ottaisin ilman muuta kirjat, joita voi luoda vapaasti yksikin ihminen.

Mutta tässä Sinut on nähty -kirjan ydin on, se, miksi teksti koskettaa minuakin niin vahvasti: se kertoo elokuvien lisäksi länsimaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta yleisesti. Samankaltaisia tilanteita ja voimasuhteita on muuallakin. Ei voi sanoa ”mutta sehän on vain elokuvaa”. Elokuva heijastaa todellisuutta ja luo todellisuudelle odotuksia ja malleja. Niin kuin muukin taide.

Elokuvien maailmassa naisia on usein vähän. Kun asiaan alkaa kiinnittää huomiota, se alkaa tuntua erikoiselta. Labyrintti-elokuvaa käsittelevään lukuun pohjautuva teksti on julkaistu Ylellä.

Elokuvaseksi

Yksi esimerkki elokuvien kaavamaisuudesta, niiden tiiviimmästä suhteesta toisiin elokuviin kuin todellisuuteen, ovat seksikuvaukset. Silfverbergin mukaan elokuvan seksikohtaus on nopea, siinä ei kysytä millaisista asioista toinen pitää tai mitä tämä haluaa, siinä ei käytetä ehkäisyä, ja mieshahmo penetroi peniksellään naishahmon vaginan. Molemmat saavat orgasmin yhtä aikaa. Silfverberg kirjoittaa seksikohtauksen koreografiamaisuudesta: naishahmon on liikehdittävä ja voihkittava tietyllä tavalla sekä ilmeiltävä tavalla, josta Silfverberg käyttää ilmaisua ”orgasminaamaisuus”.

Porno antaa valheellisen kuvan seksistä, mutta Silfverbergin mielestä draamaelokuvan antama kuva on vähintään yhtä valheellinen. Siinä ei huomioida lainkaan sitä, että suurin osa naisista saa orgasmin klitorista hyväilemällä. Länsimaisen elokuvateollisuuden järkähtämätön klitoriksen välttely on yhdessä seksivalistuksen puutteellisuuden kanssa aiheuttanut Silfverbergin ja hänen tuntemiensa ihmisten elämässä lukuisia väärinkäsityksiä.

Jälleen ihmisillä kyllä on mediakritiikkiä – ehkä seksi ei ole pelkästään sitä mitä elokuvissa näytetään – mutta elokuvissa näytetyt seksikohtaukset ovat niin vallitsevia, niin samankaltaisina toistuvia, että ihmiset epäilevät jopa omaa kokemustaan sen rinnalla. Jos nainen ei saa orgasmia pelkästä penetraatiosta, klitorikseen koskematta, niin kai hänessä on kuitenkin jotain vikaa?

Silfverbergin esimerkit ovat samantyyppisiä kuin Nörttityttöjen Seksi mielikuvissa ja tosielämässä -artikkelin haastatteluissa. Yksi haastateltava esimerkiksi totesi, että elokuvissa seksin osapuolet tietävät ennalta, mistä toinen pitää. Seksi vain tapahtuu ja se on upeaa ilman, että osapuolet kommunikoivat keskenään. Artikkeli kirjoitettiin, jotta seksin kokemisesta olisi olemassa lisää kirjoa, ja se julkaistiin vuonna 2013. Tällä hetkellä seksistä puhumisesta on, ainakin toivottavasti, enemmän kirjoa, mutta silti Silfverbergin huomiot tuntuvat tarpeellisilta ja tärkeiltä. Ei tästä liikaa puhuta.

Miksi elokuvan seksikohtaus sitten on niin kapea ja kaavoihin kangistunut, että siitä on seurannut konkreettista haittaa? Silfverberg tarjoaa vastaukseksi, että penetraatioon keskittyvä seksikohtaus kuvaa ihanteellisen cisheteroparin toisiaan täydentävinä, ja tämä symbolinen merkitys on niin suuri, että siinä ei ole tilaa vaihtelulle. Joka tapauksessa se on luonut mielikuvan siitä, miten seksin ”kuuluisi” tapahtua. Silfverberg viittaa seksitutkimuksiin, joiden mukaan seksistä kaikkein vähiten orgasmeja saavat naiset, joiden kumppani on mies. Eniten orgasmeja taas saavat miehet, joiden kumppani on nainen. Ei voi kuin miettiä, mikä kaikki kulttuurissamme vaikuttaa tähän tilanteeseen.

Elokuvan kaavamaisuuteen vaikuttaa tietysti elokuvateollisuudessa pyörivä raha. Silfverberg kertoo, että 1900-luvun alussa elokuva oli kokeilevampaa ja elokuvaohjaajina oli enemmän naisia, esimerkiksi Alice Guy-Blaché, joka ohjasi, kuvasi ja käsikirjoitti elokuvia 1800-luvun lopusta 1920-luvulle. 1920-luvulla tulivat suuret studiot, rahoittajien miellyttäminen ja naisohjaajien pyyhkiminen historiasta. Kiinnostavasti sama kertomus toistuu myöhemmin: 1970-luvulla elokuva-alalla oli radikaaliutta, kokeellisuutta ja naistekijöitä, mutta 1980-luvulle tultaessa rahoitus muuttui. ”Kaikki se utopistisuus ja optimismi katosi”, Silfverbergin haastattelema Laura Mulvey toteaa, ja jatkaa: ”Sen kokemuksen perusteella tiedän, että asiat voivat muuttua nopeasti, hyvässä ja pahassa, ja että kyse on olosuhteista: siitä, minkä sallitaan tapahtuvan.”

Silfverberg kirjoittaa Girls-sarjan jaksosta, jossa Lena Dunhamin esittämä päähenkilö viettää viikonlopun Patrick Wilsonin esittämän hahmon kanssa. Päähenkilö pyytää kumppaniltaan orgasmia ja saa sen. Kohtaus on huomattavan erilainen kuin elokuvan normatiivinen seksikohtaus: siinä keskustellaan, siinä ei ole penetraatiota eikä yhtäaikaista orgasmia, mieshahmo hyväilee naishahmoa kädellään.

Silfverberg kuvailee jakson aiheuttamaa voimakasta reaktiota (IBT:n artikkeli aiheesta). Niin toimittajat kuin somessa kommentoivat ihmiset pitivät jaksoa epäuskottavana, koska Lena Dunhamin keho ei noudata median kauneusihannetta ja Patrick Wilsonin noudattaa. Lisäksi päähenkilöä pidettiin itsekkäänä, koska hän pyysi kumppaniltaan nautintoa. Silfverberg toteaa, että jaksossa ”nainen ei tajua hävetä vartaloaan”, mistä seuraavat ilkeät ja pahantahtoiset kommentit: ”mitä se kuvittelee itsestään?”

Nämä esimerkit valaisevat ilmapiiriä, jossa kauneusihanteesta ja audiovisuaalisen kerronnan normeista poikkeamisesta seuraa vastareaktio. Todellisuudessahan ei ole ”epäuskottavaa”, että seksiä harrastavien tai parisuhteessa olevien naisen ja miehen kehot eivät noudata kauneusihannetta – sitä tapahtuu koko ajan, myös siten, että naisen keho ei ole kauneuskäsitysten mukainen ja miehen on. Toimittajien ja somekommentoijien mielestä sitä ei kuitenkaan saisi tapahtua, tai ainakaan sitä ei saisi näyttää televisiossa. Miksi?

Silfverberg kirjoittaa, että nainen, erityisesti kauneusihanteista poikkeava nainen, ei saisi kuvitella itsestään liikoja. Kommentoijat kokevat velvollisuudekseen tuoda esille, että tällaista sisältöä ei saa olla televisiossa. Ehkä syynä on meillä useimmilla oleva sisäinen tunne kauneusihanteista ja niiden tuomista rajoituksista, emmekä halua nähdä jonkun rikkovan noita rajoituksia, jos koemme niiden rajoittavan omaa elämäämme. Toisin sanoen taustalla voisi olla kateus. Aivan varmasti monet ovat katsoneet sarjaa myös tuntien iloa: mahtavaa, että televisiossa näkee tällaisen kohtauksen, missä poiketaan kauneusnormeista ja normatiivisista seksikohtauksista.

Reaktio Lena Dunhamin Girls-sarjan jaksoon oli absurdi.

Yhtä asiaa jäin kaipaamaan Silfverbergin teoksessa: seksikkyyttä, katsottavana olemista ja seksualisointia hyvänä asiana, jonka voisi ulottaa myös miesnäyttelijöihin. (Ja tietysti ylipäätään kaikkiin muihin näyttelijöihin kuin nuoriin, kauneusihanteisiin täyttäviin naisiin.) Teos keskittyy esineellistämiseen siinä määrin, että Silfverberg kirjoittaa jopa nuoren tytön seksuaalisesta heräämisestä elokuvassa Fish Tank sitä kautta, että tyttöä ei kohdella esineenä eikä kuvauksen kohteena vaan näkökulmahenkilönä, joka on tietoinen itseensä kohdistuvista katseista. Hän ei mainitse lainkaan sitä, näytetäänkö tytön halun kohdetta, mieshahmoa. Hän ei myöskään mainitse, miten tyttö katsoo miestä.

Miehen katsominen ja kuvaaminen käsitellään kirjassa lähinnä siitä näkökulmasta, että ei olisi hyvä asia esittää miehet naisen mielihyvän kohteina, koska se merkitsisi heidän esineellistämistään. Näkökulma on juurtunut siihen, että seksuaalinen katse tarkoittaa vähäpukeisen näyttelijän härskiä kameralla nuolemista, samaan aikaan näyttelijän nöyryyttämistä kuvaustilanteessa kuin elokuvan hahmon typistämistä esineeksi. Ehkä Silfverberg on ajatellut, että kirjasta tulisi vähemmän iskevä, jos siinä käsiteltäisiin myönteisiä tapoja kuvata seksikästä hahmoa. Toivoisin kirjan vastapainoksi tai jatkoksi pohdintoja seksikkyyden kuvaamisesta eettisellä ja ei-esineellistävällä tavalla.

Miten sitten tästä eteenpäin?

Silfverberg lopettaa kirjansa toiveikkaasti. Maailma on jo muuttunut hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Eritoten televisiosarjoissa on monipuolisempaa audiovisuaalista ilmaisua, jossa on erilaisia kehoja, sukupuolia, seksikohtauksia ja ihmisyyden kirjoa. Lapsille on tarjolla myös tyttöhahmoja, kuten Frozenin Elsa ja Anna, joilla on omat luonteet ja päämäärät.

Silfverberg kirjoittaa, että nykyajan lapsille on itsestäänselvyys, että elokuvissa on tyttöjä, on tyttöjen bändejä ja tytöstä voi tulla isona jalkapallotähti. Onko se näin? Toivottavasti. Kesällä musiikkipiirejä ravistelleet kuvaukset enimmäkseen naisten kohtaamasta häirinnästä, kuten #punkstoo, tekevät mietteliääksi. Lisäksi historiassa on ennenkin lakaistu piiloon naisten tekemisiä, kuten 1900-luvun alun naisohjaajat tai naisten jalkapallo, joka oli ensimmäisen maailmansodan aikaan Isossa-Britanniassa niin suosittua, että jalkapalloliitto kielsi sen 50 vuodeksi. (BBC:n artikkeli aiheesta.)

Kirja kuitenkin tarjoaa myös konkreettisia toimia, mitä voimme tehdä. Voimme tuoda esille, miltä esineellistäminen meistä tuntuu. Voimme kritisoida kapeita kuvia ihmisistä ja toivoa suurempaa kirjoa. Kritiikki käsitetään usein kieltämiseksi tai vaatimukseksi luopua, Silfverberg kirjoittaa, mutta sitä se ei ole. Se on vain tapa tuoda esille useita näkökulmia ja useita kokemuksia. Niistä voi seurata monipuolisempaa taidetta, ja monipuolisempaa taiteen ymmärrystä. Monipuolisempaa parhaimpien ja tärkeimpien teosten listaa.

Voimme myös itse hakeutua erilaisten taide-elämysten äärelle ja laajentaa omaa kokemustamme. Voimme oppia katsomaan toisin ja suositella erilaisia teoksia eteenpäin.

Elokuvissa naisia esineellistävälle kuvaamisen tavalle voidaan etsiä vaihtoehtoja: ei miesten typistämistä, esineellistämistä tai unohtamista vaan esimerkiksi hahmon kokemuksen näkyväksi tekemistä. Katsoja voidaan kutsua samastumaan hahmon keholliseen kokemukseen maailmasta. Voidaan esimerkiksi kuvata hahmon olan takaa, niin että katsoja näkee saman, mitä hahmo näkee. Silfverberg mainitsee esimerkkeinä Andrea Arnoldin Fish Tankin (2009) sekä kotimaisen, Zaida Bergrothin elokuvan Miami (2017).

Tuli olo, että en ole yksin

Anu Silfverberg kirjoittaa, että hänestä tuli feministi yliopiston sukupuolentutkimuksen kursseilla (oppiaineen nimi oli silloin naistutkimus). Minusta tuli feministi nuorempana. Jo lapsena tunsin, että ympäristöni perustui ajatukselle kahdesta toisilleen vastakkaisesta sukupuolesta, joista toinen on huonompi. Se oli kuristava tunne. En pitkään aikaan halunnut mennä yliopistossa sukupuolentutkimuksen kursseille, koska ajattelin, että ne vain lisäävät pahaa oloani.

Tästä kirjasta voisi ajatella samoin – että se vain lisää pahaa oloa siitä, miten paljon maailmassa on raivoa ja turhautumista herättäviä asioita. Lisäksi kirjassa ei juurikaan käsitellä seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuutta.

Silti kirjan lukeminen tuntui hyvältä. Se tilkitsi joitain sellaisia haavoja, joita ei ollut aiemmin paikkailtu. Sain lukiessani monille tunteilleni ja kokemuksilleni vahvistusta, ja vaikka se oli vähän masentavaa (kyllä, maailmassa on ilmiöitä, jotka juhlivat juuri lapsuusympäristöni myrkyllisillä piirteillä), siitä tuli myös olo, että en ole yksin. Silfverberg kirjoittaa ystävistään, tutkijoista ja elokuvantekijöistä, jotka jakavat saman näkökulman kanssani. Eikä seksuaalisuuden ja sukupuolen moninaisuutta tässä kirjassa kielletä tai teeskennellä, ettei sitä ole olemassa, vaikka se ei olekaan pääosassa. Moninaisuus on taustaoletus, ja vaikka kirjassa kirjoitetaan paljon naisista ja miehistä, tarkastelu on vivahteikasta.

Sinut on nähty on huojentava teos. Se on kuin älykkään ystävän tai ystäväporukan kanssa vietetty tuokio, jossa katsotaan maailmaa jonkin aikaa toisin, helpotetaan tukahduttavaa taakkaa, jota muuten kannatellaan yksin.

**********

Anu Silfverberg: Sinut on nähty. 242 s.

Teos, 2020.

Kirja on saatu ilmaiseksi kirjastosta.