Aselatin viimeisessä osassa Onna ja Reje ottavat yhteen toden teolla. Jatkokertomuksen edelliset osat löytyvät täältä:

1.osa

2. osa

3. osa

4. osa

Kuvassa taustana tähtitaivas ja piirretyt toisiaan kohti kurottuvat kädet.
Kuva: Katinka Sarjanoja

Hiekkamyrsky raivosi kaupungin yllä sähköistäen ilman. Törky asettui Onnan ja tämän apurien piirtämän taikapiirin reunalle. Apueläimen mieli soljui erottamattomaksi osaksi Onnan mieltä ja asettui hänen tajuntaan siniseksi voimaksi. Onna ammensi taikuutensa ytimestä, valutti oman voimansa tukemaan nymfien maailmaa suojaavaa taikapiiriä. Nerna oli kirjonut taikapiiriin elämää suojelevan voiman.

Onna tunsi piirin vavahtavan, kun Reje kokeili vuorelta käsin sen kestävyyttä. Onnan sydämessä muljahti, kun hän tunsi voiman kosketuksen. Se oli vaativa ja julma kosketus, raaka ja raivoisa, kuin ansaan jääneen eläimen huuto.

“Ei hätää, tämä kestää kyllä”, Onna vakuutti muille. Osa nuoremmista maageista katsoi toisiaan silmät pyöreinä. He olivat kaikki tunteneet Rejen koputuksen suojaa vasten.

“Kesti se äskenkin”, yksi maageista sanoi ja hymyili valjusti. 

Onna nyökkäsi hänelle rohkaisevasti.

He astuivat kauemmas hehkuvasta taikapiiristä, ja Törkyn yhteys Onnaan alkoi hiipua kevyemmäksi. Opossumin syvempi tajunta lähetti kuitenkin Onnalle kiivaan varoituksen ennen kuin apueläimen voima hiipui etäämmälle.

Onnakin tunsi sen. Ilma oli muuttunut painostavaksi, ja hän oli jo kääntymässä ennen kuin yksikään muista maageista ehti reagoimaan.

Reje oli saapunut taikapiirin luokse.

Onna katsoi Rejeä ja nielaisi kurkkuunsa pyrkineen tuskaisen nyyhkäyksen. Reje näytti vieraalle ja kammottavalle. Ja voimakkaalle. Magia huokui Rejestä hapen ympäriltään polttavana, ihon kananlihalle nostavana voimana.

Mutta se hinta, voi rakas, mitä sinä teit?

Rejen ruumis oli kuihtunut ja vääntynyt, kuin Aselatin janoon kuoleva puu. Hänen silmänsä olivat painuneet syvälle päähän ja iho kiristynyt kasvojen luiden päälle.

“Miten te kehtaatte estää minua?” Reje raakkui.

“Älä”, Onna aloitti, mutta Reje kohotti kätensä.

Jos Onna ei olisi valmistellut loitsua jo aiemmin, hän ei olisi ehtinyt kääntämään Rejen sormista ampaisevaa rätisevää salamaa. Mutta nyt Onnan ranteen heilautus pelasti hänet ja Rejen entiset oppilaat.

Onna iski kätensä yhteen ja lähetti varjonsa kahlitsemaan Rejen aloilleen. Reje kiemurteli ja ravisteli varjon sormien otteen irti itsestään. Törky asettui Onnan olkapäälle ja luovutti voimansa Onnalle.

Onna muotoili ympärillään olevasta valosta vasaman. Hän heitti sen Rejeä kohti, mutta Reje potkaisi kiveystä ja nostatti aallon itsensä suojaksi. Onnan oli pakko suojata toisia maageja, muuten Rejen aalto olisi murskannut heidät.

Reje liikkui magian avulla yliluonnollisen nopeasti ja ilmestyi Onnan viereen. Hän sivalsi Onnaa sormillaan kuin petolintu. Onna tunsi kynsien uppoavan kylkeensä ja maistoi verensä. Onna sävähti ja tarttui Rejen käteen ennen kuin tämä ehti perääntymään. Rejen sormet valuivat verta. Onna lukitsi kätensä Rejen käteen ja työnsi magian jalkoihinsa. Hän lähti juoksemaan ylemmäs, taivaalle, Aselatin kuningatar kulki kruunajaisissaan taivaan poikki kuin aurinko.

Silloin olit minusta niin ylpeä, olisitpa vieläkin.

Reje hilautui Onnan mukana ylöspäin muristen ja yrittäen riistäytyä irti Onnan käsistä. Törky vahvisti Onnan otetta vikisten ja murisi takaisin Rejelle. Reje hätkähti opossumin muristessa ja Onnan ote piti.

“Ei,” Reje ärähti. “Sinä et estä minua!”

Rejestä virtasi Onnaan kammottava voima, se ravisteli Onnaa sisältä, nosti oksennuksen hänen kurkkuunsa ja sai hänen otteensa lipeämään. Reje hihitti pudotessaan.

Onna yritti saada otteen itsestään ja lähti syöksymään Rejen perään. Liian hitaasti. Reje osui maahan, nousi jaloilleen vahingoittumattoman näköisenä ja oli astumassa taikapiiriin. Reje heitti oman loitsunsa samaan aikaan kuin Onna omansa.

Taikapiiri räjähti sirpaleiksi.

Voima sinkoutui ympäriinsä. Ulvova monivärinen tuuli levisi taikapiiristä ympäriinsä. Se oli tukahduttavan kuuma ja kostea, se täytti keuhkot paineella ja viilteli ihoa ja kiveä.

“Me tarvitsemme apua”, Onna köhi lähimpänä olevalle oppilaalle. ”Mene, kutsu apuun jokainen maagi, jonka kohtaat!”

Reje sähisi ja sihisi jotain käsittämätöntä jossain Onnan lähellä.

“Tämä pitää pysäyttää”, Nerna huusi. Hän rämpi taikamyrskyn läpi Onnan luokse. Hänen sormuksensa ja loitsunauhansa hehkuivat suojatessaan häntä.

“Tai muuten molemmat maailman tuhoutuvat”, Onna sanoi.

Hän yritti aistia Rejen, mutta ei ollut varma missä tämä oli. Nerna katseli tuhon keskusta. Rejen sihinä kuului yhä jossain lähellä.

Onna tunsi Törkyn vahvistamilla aisteillaan, että taikapiirin keskellä oli tapahtumassa jotakin. “Nerna”, Onna aloitti, mutta keskuksesta purkautuva voima painoi sanat takaisin hänen suuhunsa.

Voiman aalto sysäsi Onnan polvilleen ja nosti ilmaan pölyä. Onna yski ja pyyhki silmiään nähdäkseen. Törky vingahti ja kipitti pois Onnan olalta.

Nerna, Nerna, Nerna, opossumi ajatteli.

Onna tunsi Törkyn kauhun ja konttasi Nernaa kohti. Nerna lojui maassa, silmät avoinna.

”Nerna!” Hän tuskin tunnisti omaa ääntään. Nernan veri valui pitkin kiveystä kuin Rejen esiin manaama kirottu vesi. Pelkkä ajatus vedestä sai Onnan ihon kutiamaan, kuin Reje olisi jo repinyt maailmojen portit auki. Ja jossain siinä järkytyksen, tukehduttavan taikuuden ja pelon keskellä hiljaisuus oli tukkinut hänen korvansa. Enää ei kuulunut sihinää, ei taikuuden kipinöintiä. Kääntäessään päänsä Onna näki Rejen vierellään katse nauliutuneena Nernan ruumiiseen.

”Mitä sinä olet tehnyt!” Reje sähähti.

”Minäkö!” Onna sanoi, eikä voinut uskoa, kuinka kuninkaallisen tasaiseksi vieläkin sai äänensä pakotettua. ”Sinun salamasi –”

”Sinun taikapiirisi –” Reje ärähti samaan aikaan. Onnan kädet puristuivat nyrkkiin.

”Niinkö huonosti sinä minut tunnet, että luulet minun katsovan sivusta, kuinka valutat vieraan maailmantason tyhjiin ja annat sen olentojen kuolla vain siksi, että sinusta on tullut liian kovasydäminen nähdäksesi niitä!”

”Minäkö tässä olen kovasydäminen!” Reje sanoi, ja Onna näki hänen kuopalle painuneesta katseestaan, että hän todella yllättyi Onnan syytöksestä. ”Sinähän tässä olet valmis katsomaan kansasi hidasta kuolemaa.”

”Sinun magiasi –”

”Voi pelastaa meidät kaikki”, Reje keskeytti. ”Anna minun pelastaa meidät, Onna.”

”Niin kuin pelastit Nernan!” Onna ärähti ja osoitti ystävänsä ruumista.

Äänettömyys heidän ympärillään oli revennyt taikuuden vahvistaman tuulen ulvonaksi. Kuivuuden vaivaama maa viskoi kiukkuisesti tulta ja hiekkaa, salamat halkoivat taivasta nyt kirkkaan valkoisina. Onna katsoi niitä, ja ajatteli, mitä kaikkea pieni määrä vettä olisi voinut saada Aselatissa aikaiseksi. Reje oli vain yrittänyt auttaa.

”Sinun keinosi ovat väärät”, hän sanoi pudistaen päätään. Rejekin puristi kätensä nyrkkiin, ja hänen somiensa välistä kipinöi salamoita.

”Minun keinoni ovat ainoat mahdolliset. Aino mahdollinen tapa pelastaa sinun valtakuntasi tältä…” Rejen katse kääntyi sivuun Onnasta, ja hän näytti vihdoin näkevän kunnolla heidän ympärillään vellovan hävityksen.

”Mitä me olemme tehneet?”

Onna tunsi sähkön kipinöivän ihollaan kohdatessaan Rejen katseen.

”Me olemme tehneet juuri sen, miltä lupasimme Aselatin pelastaa”, hän kuiskasi. ”Enkä minä tiedä, riittävätkö minun voimani enää tämän myrskyn pysäyttämiseen.”

Reje tunnusteli taikuutta ympärillään, ja Onna näki miten hätäännys täytti hänen tumellut silmänsä.

”Todellisuuksien raja on rapistunut liian ohueksi”, hän sanoi. ”Minä aioin avata sen hallitusti, vain sen verran vettä, mitä todella tarvitsimme. Mutta tämä myrsky on repinyt rajaa niin, että se uhkaa romahtaa, ja jos niin käy… Voi Onna, Aselat hukkuu toisen maailman veteen.”

”Toisen maailman vereen”, Onna korjasi ja tarttui Rejen hapuileviin käsiin. ”Minä annan sinulle anteeksi tekosi, jos sinä annat anteeksi, etten ymmärtänyt sinua. Autatko minua vielä tämän kerran. Pelastamaan Aselatin ja Nymfien maailman siltä, mitä olemme tehneet?”

Reje puristi hänen kättään luisevalla kädellään.

”Minä yritän, Onna.”