Nörttityttöjen proosakesä pyörähtää käyntiin Riikan ja Katinkan fantasia-jatkotarinalla. Tervetuloa mukaan seuraamaan, kuinka Aselatin kuningatar Onna ja ylimaagi Reje yrittävät pelastaa maailmansa kuivuudelta.
Auringonvalo muodosti telttakankaan läpi väreileviä kuvioita. Rejen katse seurasi valon ja värien liikettä. Auringon valo, Aselatin tunnus heijastui kuningattaren ihoon huojuvina aaltoina. Rejen valvottujen öiden varjostamille kasvoille levisi hymy. Hän olisi halunnut venyttää hetkeä vielä hiukan, mutta Törky työnsi kuononsa esiin Onnan hiuksista. Opossumi oli sotkuinen ilmestys. Se tapitti Rejeä hetken ennen kuin päästi vaativan rääkäisyn. Reje tuhahti ja kumartui silittämään otusta.
“Huomenta sinullekin”, hän sanoi. Törky nuolaisi Rejen sormia ja röyhtäisi.
Onna käänsi kylkeä, mutisi unissaan jotain vedestä ja selvitteli hellästi hiuksensa irti Törkyn tahmaisesta otteesta. Kohottautuessaan kyynärpäittensä varaan hän hymyili Rejelle, ja hetken hymy täytti Rejen ajatukset niin, että tämä oli unohtaa miksi he olivat tulleet tänne. Mutta kirottu kirkas valo ja teltan kankaita heiluttava lämmin tuuli eivät sallineet unohdusta.
Onna kaatoi heille teen samalla sirolla liikkeellä kuin palatsissa. Kuningatar oli kuningatar kaikkialla. Onnalle oli harvinaista liikkua missään ilman palvelijoita ja vartijoita, mutta Aselatin ylimaagin seura oli riittänyt vaientamaan pahiten turvallisuudesta huolissaan olevat. Loput oli vaientanut matkan tarkoitus.
Reje otti Onnan ojentaman kupin vastaan kaksin käsin, pyöräytti kuppiaan kerran rituaalisena kunnioituksen osoituksena ja vei sen sitten huulilleen. Onna syötti persikkakeksejä Törkylle ja odotti. Rejen katseessa oli vakavuutta, ja hänen hartiansa olivat pohtivassa lysyssä.
“Hiekka on levinnyt ennustustemme mukaisesti”, Reje sanoi. “Se ajaa entistä enemmän väkeä liikkeelle.”
“Ihmisiä ollaan valmiina ottamaan vastaan”, Onna vakuutti.
“Kaikki eivät halua lähteä. Osa sinnittelee”, Rejen katse painui lattiaan ja kädet puristuivat nyrkkiin. “He eivät halua lähteä ainoasta tuntemastaan kodista.”
Onna kosketti Rejen kapeaa hartiaa. “Siksi me yritämme parantaa tilannetta. Sinun tutkimustyösi ja Akatemian työ ovat antaneet meille paljon toivoa.”
Reje värähti Onnan kosketuksen alla ja veti terävästi henkeä. “Sinä olet aina ottanut tämän vakavasti. Annoit minun aloittaa tutkimukset jo silloin, kun tätä pidettiin vielä vähäpätöisenä ongelmana. Siltikin olemme edistyneet niin hitaasti, niin hapuillen”, Rejen ääni vaimeni hetkeksi.
Onna käänsi katseensa sivuun. Hän oli monesti kysynyt miksi juuri hänen valtansa ajalle osui tällainen koettelemus. Magian kudelma ei ollut vastannut hänelle, mutta Aselatin perintö oli; kukaan ei välty vaikeilta ajoilta, ja vaikeina aikoina tärkeintä on toivo. Esi-äitiensä sanoja lukiessaan Onna oli vakuuttunut, että Aselat ja sen kansa ja luonto selviäisivät. Eivät muuttumattomina, mutta kaikki elämä oli jatkuvassa liikkeessä. Heidän pitäisi vain löytää tapa tulla osaksi maailman muuttuvaa liikettä.
“Sinun ja muiden maagien työn avulla meillä on nyt keino houkutella toisten kasvien juurista pidempiä ja muovata toiset kestämään kuumuutta paremmin”, Onna sanoi.
“Niin, niin”, Reje mutisi ja huitaisi kädellään kärsimättömästi. Kun Reje kohotti katseensa kohtaamaan Onnan katseen, Rejen silmissä oli melkein kuumeinen kirkkaus. “Entä jos meidän ei tarvitse muuttaa kaikkea? Entä jos kaikki voisi olla niin kuin ennen?”
Onna kohotti kulmiaan. Reje laski teekuppinsa teltan pienelle pöydälle. “Tule, niin näytän.”
Onna kietoi vaellusviitan ympärilleen ja varmisti, että Törky oli asettunut mukavasti hänen olkapäälleen. Apueläin vaihtoi hänen kanssaan terävän katseen, kuin tunnustellen jotain näkymätöntä uhkaa. Törky ei pitänyt leviävästä, tutun elämän alleen hautaavasta hiekasta yhtään sen enempää kuin Onnakaan.
Rejen siro leuka ja suurin osa kasvoista oli kadonnut kankaiden sekaan. Hänen asunsa oli käytön muovaama ja värjäämä, kun taas Onnan asu tuntui käyttämättömyyttään kankealle.
Onna kompuroi kävellessään hiekassa. Heidän telttansa oli ollut muuttuneella puurajalla, ja matka hiekan paljaaksi kaluamaan maastoon oli ollut inhottavan lyhyt. Hedelmäpuiden rangat töröttivät vielä esillä, mutta hiekka ja tuuli hioivat niitä vääjäämättömän oloisesti pois pala kerrallaan.
Reje vilkuili ympärilleen jotain etsien, ja Onna tunsi magian kurkottelevan Rejestä, etsivän jotakin. Onna ei halunnut häiritä Rejen keskittymistä, joten utelemisen sijaan, hänkin kurkotti magian avulla katselemaan ympärilleen.
Onnan sisäinen katse ei havainnut mitä Reje etsi. Ei edes silloin, kun Reje pysähtyi ja kääri hihansa loitsuun valmistautuen.
Reje tiesi olevansa oikeassa kohdassa. Magian kudelmaa, aikaa ja avaruutta läpäisevä vetovoima kertoi hänelle, että paikka oli oikea. Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa, ja nyt hän oli löytänyt kohdan, jossa kuumuus ja kurjuus vetivät maailmojen halki puoleensa vettä ja elämää.
Hetkeksi Reje jännittyi, katsoi sisäänpäin ja kurkotti vetovoimaa kohti. Harva magian käyttäjä Aselatissa olisi edes voinut seistä hänen vieressään, kun hän avasi väylän vetovoimien kohdata toisensa. Mutta Onna oli omassa voimassaan mahtava ja Reje luotti siihen, että Onna, rakas Onna, kyllä pystyisi suojaamaan itsensä.
Ja Reje oli oikeassa. Aselatin kuningatar ei edes värähtänyt, kun maailmoja erillään pitävä verho paukahti hetkeksi raolleen, kun magia pyörähti heidän ympärillään kuin maanjäristys.
Vettä valui hiekan ja taivaan väliin puhjenneesta railosta. Sitä pärskyi heidän ympärilleen, kasteli maan, vaatteet ja ilman. Sitä oli niin paljon heidän ympärillään, että Reje pystyi kauhomaan paljaisiin käsiinsä ilmasta vettä.
Pelastus. Reje oli onnistunut. Reje tuijotti umpeutuvaa railoa. Hän itki helpotuksesta ja onnesta. Aselat oli pelastunut. Hän oli keksinyt mitä pitää tehdä. Onnakin kuulosti onnesta mykistyneeltä.
Onna katseli Rejen tekemästä railosta Aselatin janoiseen maahan valuvaa vettä ja veden mukana valuvia nymfejä. Ne jäivät maahan kiemurtelemaan, henkeään haukkoen, silmät suurina, kunnes hiekka näivetti ne ja niiden liike sammui.
”Näetkö?” Reja sanoi ja kouraisi käsiinsä märkää hiekkaa. ”Olin oikeassa! Edes Nerna ei uskonut, että se olisi mahdollista. Mutta minähän lupasin sinulle, että löytäisin ratkaisun.” Rejen käsistä väreili hitunen hohtavaa taikuutta, ja hänen pitelemäänsä hiekkakouralliseen versoi pari vihreitä sirkkalehtiä.
Onnakin oli kumartunut haromaan sormillaan märkää hiekkaa, mutta noustessaan hän piteli käsissään jo hapertuvaa nymfin ruumista.
”Tämä on toisen maailman vettä”, hän sanoi hiljaa, halliten pelkällä tahdonvoimallaan äänensä värinän. ”Tämä on varastettua vettä.”
”Tämä on Aselatin pelastus”, Reje korjasi vilkaisemattakaan Onnan pitelemää nymfiä, josta ei ollut enää jäljellä muuta kuin tuulessa rahiseva ohut kuori. Ylimaagi kumartui istuttamaan esiin loihtimansa verson ja lausui sille siunaussanat, jotka saivat sen juuret kasvamaan. Väristys kävi hänen lävitseen, niin kuin aina hänen pakottaessaan elämää kasvamaan mittoihin, joihin sitä ei oltu tarkoitettu. Mutta ei enää kauan. Tämän pohjattoman vesilähteen avulla he voisivat palauttaa Aselatin entiselleen. Pian kaikki kasvaisi taa omasta tahdostaan, niin kuin sen kuuluikin kasvaa.
Hän näki silmiensä edessä kaikki ne nälkäiset kasvot, jotka oli viime vuosina joutunut ohittamaan, koska maagien taikuus ei riittänyt siunaamaan jokaista pelloille kylvettyä jyvää. Hän kuuli korvissaan itkun, jota oli joutunut kuuntelemaan liian monissa kylissä. Ja hän kuuli veden kohinan, kun se oli virrannut hänen hoikkien sormiensa lomitse. Se oli padon murtumisen ääni, voiton ääni, joka pesisi suolaiset kyyneleet monilta auringon paahtamilta kasvoilta. Kaikkien näiden vuosien jälkeen, kaiken sen jälkeen, mitä Onna oli uhrannut hänen tutkimuksensa hyväksi, Reje oli vihdoin onnistunut. Hän oli pelastanut Aselatin.
Kaikkien näiden vuosien jälkeen, Onna ajatteli, kun nymfin kuori hajosi tuuleen, Reje oli epäonnistunut. Varastettu vesi ei koskaan voisi olla Aselatin pelastus. Onna ei ostaisi oman väkensä elämää toisen maailman olentojen verellä.
*
Tarinan seuraavat osat julkaistaan:
2. osa 9.6.
3. osa 12.6.
4. osa 16.6.
5. osa 23.6.
