
Huom. – arvostelu sisältää lieviä spoilereita!
Frankenstein (2025)
Ohjaus: Guillermo Del Toro
Pääosissa: Oscar Isaac, Jacob Elordi, Mia Goth
Guillermo Del Toro on aina ollut kiinnostunut hirviöistä ja hänen tarinoissaan usein ihmiset ovat julmempia ja hirviömäisempiä kuin itse hirviö. Hänen uusi projektinsa Netflixille, Frankenstein (2025), ei ole tästä kaavasta poikkeus. Victor Frankenstein, titulaari hirviön luoja, on huomattavasti karikatyyrimäisempi ja simppelimpi pahis mitä hänen kirjavastineensa. Liekö ohjaaja myös lukenut Sigmund Freudia tai jotain, koska Frankensteinin lapsuus alkaa hyvin kliseisellä Oidipus – viittauksella – nuori Frankenstein rakastaa kilttiä äitiään ja vihaa ankaraa isäänsä. En tiedä pitikö tämän kertoa meille jotain Frankensteinin psyykestä, esimerkiksi että hän halusi voiman herättää äitinsä kuolleista, mutta itselleni Frankensteinin nuoruuskertomuksen tarkoitus jäi loppujen lopuksi aika hämäräksi. Kirjan Frankenstein on verrattain mielenkiintoinen hahmo, koska hänellä on suuret luulot itsestään ja hän uskoo voivansa luoda elämää kuin jumala, mutta tulee heti katumapäälle hirviön nähdessään. Hirviön luominen ei tuo mitään muuta kuin tragediaa Frankensteinille ja johtaa lopuksi miehen omaan tuhoon. Elokuva päättyy samoin, mutta Frankensteinin hahmo on latistettu kirjasta yksioikoisemmaksi.
Frankensteinin hirviöön on taas panostettu huomattavasti enemmän kuin kirjan nimikkohahmoon ja hirviö on elokuvan toinen päähenkilö. Del Toron kiintymys hirviöihin tulee esiin selvästi Frankensteinin hirviön hahmossa. Hirviö on kuvattu erittäin sympaattisesti, melkein lapsenomaisesti, ja Frankensteinin kohtelu omaa luomustaan kohtaan kuvataan pahoinpitelynä, niin kuin isä pahoinpitelisi omaa lastaan. Tämä isä-poika – suhde Frankensteinin ja hirviön välillä sekä hirviön oppima inhimillisyys on elokuvan pääpointti. Seuraamme, kuinka hirviö oppii ihmisistä, maailmasta ja itsestään vanhan oppineen miehen avulla farmilla, jonne hirviö pakenee Frankensteinin yrittäessä tappaa hänet. Vanha mies on sokea, joten hän ei pelkää hirviötä ja opettaa hirviölle lukemisen ja kirjoittamisen taidon. Vanha mies toimii kontrastina Frankensteinille, hän opettaa hirviötä kärsivällisesti ja lempeästi, kun taas Frankenstein näki luomansa hirviön kyvyttömänä oppimaan mitään melkein alusta asti. Kaikki hirviön tappamat ihmiset ovat myös yrittäneet tappaa hänet, joten elokuva näyttää myös tätä kautta hirviön suopeampana hahmona kuin alkuperäisessä romaanissa.

Del Toro on keksinyt Frankensteinin ystävän Henryn tilalle rikkaan lahjoittajan Harlanderin, joka rahoittaa Frankensteinin työtä. Harlander on aika selvästi vertaus oman maailmamme miljardööreistä, jotka etsivät epätoivoisesti ikuista elämää. Harlander toimii Frankensteinin edesauttajana tohtorin suuruudenhulluissa luomishaaveissa ja on vielä kylmäsydämisempi kuin Frankenstein. Elizabeth, Victorin rakastettu kirjassa, mutta elokuvassa Victorin veljen Williamin kihlattu, on Hirviön Kaunotar, mikä on muutos mistä en välttämättä pidä – kirjan hirviön tragedia on juuri se, että kukaan ei näe häntä inhimillisenä ja hänen olemassaolonsa on pelkkää murhetta, joka johtaa hirviön katkeruuteen luojaansa kohtaan, koska edes hänen luojansa ei näe häntä ihmisenä. En muutenkaan välitä siitä kliseestä, että naisista tehdään hyvyyden esikuva, ja valitettavasti tämä filmi nojaa hyvin vahvasti siihen, että tarinan ainoa nainen on enkelimäinen olento ilman mitään vikoja. Olisin myös toivonut, että romanssi olisi jätetty täysin pois, koska paljon mielenkiintoisempaa olisi ollut, että Elizabeth on ensimmäinen, joka näkee hirviön ihmisenä ja heistä tulee ystävät, toisin kuin Kaunotar & Hirviö – tarina, jonka Del Toro filmiin laittoi. Tämä viittaus myös tekee tarinasta satumaisemman, mitä alkuperäinen kirja ei koskaan ollut, eikä näin ollen täysin sovi elokuvaan.
Elokuva olisi ollut itselleni kiintoisampi, jos se olisi keskittynyt vain Frankensteinin ja hirviön isä-poika – suhteeseen. Silloin myös Frankensteinin lapsuus olisi merkinnyt enemmän tarinassa – kuinka hirviö katkaisee pahoinpitelyn kierteen, jonka Frankenstein peri isältään. Pidän elokuvan lopusta, jossa hirviö saa elää, koska toivoin itse samanlaista loppua Nosferatulle (naisuhri jäisi eloon tarinan lopussa), mutta muuten leffa oli vähän liian sekava ja tungettu täyteen turhia asioita, kuten edellä mainittu romanssi. Lavastukset näyttävät myös välillä kylmän muovisilta ja tietokonetehosteet häiritsevät toisinaan tarinankerrontaa. Värit ovat tuttuun Del Toron tapaan silmiinpistäviä ja asut hyvin suunniteltu. Yksikään roolisuoritus ei ole huono ja hirviötä esittävä Jacob Elordi seuraa Robert De Niron jalanjäljissä, jossa komea näyttelijä verhoutuu maskeerauksen avulla rumaksi hirviöksi. De Niro esitti Frankensteinin hirviötä Kenneth Branaghin ysäriversiossa, mutta kumpikaan Frankensteinin hirviö ei kuitenkaan vedä minusta vertoja Boris Karloffin alkuperäiselle 30-luvun vaikuttavalle maskeeraukselle. Loppujen lopuksi Mary Shelleyn romaani on varsin yksinkertainen tarina ihmisen halusta leikkiä jumalaa, joka johtaa ihmisen tuhoon. Del Toron Frankenstein olisi hyötynyt samanlaisesta temaattisesta yksinkertaisuudesta, mutta päätti valitettavasti tehdä elokuvasta melkein kolmetuntisen monimutkaisen tarinavyyhden, joka jätti ainakin itselleni olon hieman ontoksi. Mitä Del Toron elokuviin tulee, tunnelmaltaan esimerkiksi Panin Labyrintti (2006) on paljon lähempänä Shelleyn kirjaa kuin sen nimeä kantava elokuva.



