Kuolleet lehdet (2023)
Ohjaus: Aki Kaurismäki
Tuotanto: Sputnik Oy, Bufo Oy, B-Plan Distribution
Pääosissa: Alma Pöysti, Jussi Vatanen, Alina Tomnikov, Janne Hyytiäinen
Ensi-ilta: 15.9.2023
Alkoholismia, työväenluokan sitkeyttä, tummuutta, melankoliaa ja ripaus romantiikkaa – siitä on Kaurismäen uusin luomus tehty. Elokuvan nostalginen toinen todellisuus “menneessä Suomessa” kolahtaa kiinnostavasti vastaan tarinassa käytettyihin nykyajan raportteihin Ukrainan sodasta radiossa, nykymusiikista baarissa ja kannettavan käyttöön kahvilassa. Muistutukset nykymaailmasta ovat kuin pieniä loiskeita tyynen järven pinnalla, jolla Kaurismäki on ehkä halunnut muistuttaa katsojiaan todellisuudesta ja kuinka todellisuus kietoutuu yhteen elokuvan sanoman kanssa. Paras esimerkki tästä on luultavasti elokuvan huippukohta, miespäähenkilö Holappan valaistus omasta alkoholismistaan Maustetyttöjen biisin “Syntynyt suruun ja puettu pettymyksin” soidessa taustalla. Tämä on ehdottomasti leffan muistettavin ja vaikuttavin kohtaus. Olen aina hurmioitunut, jos elokuva tajuaa käyttää musiikkia vahvistaakseen tärkeiden kohtausten tunnelatausta.
Kaurismäen kiintymys varjoihin ja tummiin väreihin, joihin välillä roiskii hetkellisesti kirkkaampia värejä, luo elokuvaan hyvin suomalaisen melankolisen maiseman. Miespäähenkilön pukeutuminen mustiin ja naispäähenkilö Ansan käyttämät kirkkaammat värit tuovat kontrastin myös päähenkilöiden narratiiveihin. Ansa jatkaa uupumatta työn etsimistä ja tekemistä ja saa oman koiran, kun taas Holappa menettää työn kuin työn alkoholisminsa takia ja lopulta myös aloitteleva romanssi romahtaa Holappan juoppouteen. Kaurismäki pukee kuitenkin molemmat hahmonsa hyvin sympaattisin värein ja lopussa halutaan hurrata sekä Ansan että Holappan puolesta. Elokuvan huumori on taattua Kaurismäkeä ja saa vähintäänkin suupielet nykimään, oli kyse sitten Holappan kaverista, “tangokuningas” Huotarista tai tilannekomiikasta, jossa pyydetään toista treffeille poliisin pidättäessä taustalla huumejengiä. Työväenluokkaiset päähenkilöt tuovat myös maanläheisyyttä filmiin, joka on loppujen lopuksi varsin hillitty romanssi.
Rakastan myös intertekstuaalisuutta elokuvissa ja selvin nyökkäys, jonka itse huomasin, oli David Leanin ohjaamaan Lyhyt Onni – elokuvaan. Elokuva on tehty vuonna 1945 ja kertoo kahden ihmisen sattumanvaraisesta tapaamisesta Lontoon juna-asemalla. Toisin kuin Kaurismäen elokuvassa, Leanin leffassa molemmat päähenkilöt ovat jo suhteessa eri ihmisten kanssa ja näin ollen päättyy suhteellisen surumielisesti. Kaurismäki halusi ehkä samanlaista haikeutta omaan tarinaansa, mutta onnellisen lopun henkilöhahmoilleen, joten hän loi alakuloisuutta tarinaansa melkein film noir – tyylisillä varjoilla ja masentavalla musiikilla. Dialogi on aina ollut Kaurismäen tuotoksissa outo sekoitus teatterimaista kirjakieltä ja hieman kankeaa puhekieltä. Mutta jostain syystä kankeus ja kirjakielimäisyys sopii Kaurismäen nostalgiseen maailmaan, ehkä juuri sen omaleimaisuuden takia, ja siihen tottuu erittäin nopeasti. Kaiken kaikkiaan Kuolleiden lehtien lyhyt romanssi on maustettu vahvasti suomalaisella melankolisuudella, kuitenkaan unohtamatta huumoria, ja on kunnioitettava jatko-osa Kaurismäen työläistrilogialle.
Jenni Virkamäki
