Blink Twice (2024)
Ohjaus: Zoë Kravitz
Pääosissa: Naomie Ackie, Channing Tatum, Adria Arjona
Suomen ensi-ilta: 23.8.
Blink Twice on näyttelijänä paremmin tunnetun Zoë Kravitzin ensiohjaus. Elokuvan päähenkilö on Naomi Ackien esittämä Frida, joka on köyhä tarjoilija ja päättää kaverinsa kanssa mennä kuokkavieraaksi ravintolassaan vierailevan skandaaleissa rypevän miljardöörin Slater Kingin juhliin. Juhlat onnistuvat yli Fridan odotuksen, kun Slater kiinnittääkin melkein heti huomionsa häneen ja naiset saavat kutsun Slaterin yksityiselle paratiisisaarelle. Tämä johtaa elokuvan tapahtumiin, jotka alkavat bilettämisestä ja ylenpalttisuudesta, mutta päättyvät traumaan ja väkivaltaan.
Elokuva on selvästi aloittelijan ohjaama, jotkut leikkaukset ovat liian äkillisiä ja kamera pysähtyy välillä oudoissa kulmissa ja kohtauksissa, mutta leffassa on myös todella upeat värit (johtuen osaksi sijainnista trooppisella saarella) ja puvustus on suunniteltu tätä värimaailmaa myötäillen. Pisteen annan myös elokuvan inhimilliselle pituudelle, koska liian moni nykyaikainen filmaattinen tarjous venyttää pituuttaan kuin olympian pituushyppelyssä, riippumatta genrestä. Blink Twice toimii suhteellisen hyvin mysteerinä ja trillerinä, mutta naiskatsoja voi kokea myös kauhuelementtejä elokuvan mennessä eteenpäin. Hahmot ovat myös suhteellisen hyvin rakennettu ja pienet huumoripläjäykset, joita elokuvaan on siroteltu, naurattavat terrorin keskelläkin. Nykytrendi taiteessa on kritisoida rikkaiden äveriästä ja todellisuudesta irtaantunutta elämää, eikä Blink Twice petä tässä suhteessa. Slaterin komean ulkokuoren ja omaisuuden takaa paljastuukin elokuvan lopussa tekoja, joita en ihmettelisi muiden tosielämän miljardöörien tekevän yksityisissä bileissään huvijahdeissaan.
Elokuvassa on selvä feministinen ote, ja arvostan sitä, että se ei tehnyt leffan kaikista naishahmoista “naiset tukevat naisia” – tyyppejä, vaikka myönnän, että olin pettynyt, että miljardöörien joukossa ei ollut yhtäkään naista, joka olisi ollut aivan yhtä moraalisesti rappioitunut kuin miehet. Kaikki naiset leffan lopussa ovat uhreja ja selviytyjiä, ja jopa Geena Daviesin esittämä Slaterin assistentti/sihteerihahmo on pikemminkin säälittävä kuin inhottava. Ymmärrän kuitenkin, että tarinan perimmäisenä tarkoituksena oli tutkia rahakkaiden ja valtaapitävien miesten aiheuttamia traumoja naisia kohtaan – että loppujen lopuksi naiset ovat tällaisille miehille vain leikkikaluja. Erityisesti köyhemmästä taustasta tulevat naiset ovat helpompi saalis näille tyypeille, koska valta-asetelma heidän välillään on niin epäsuhtainen. En välittänyt elokuvan lopusta, koska se ei ollut katarttinen sillä tavalla, mitä elokuvan naishahmo olisi mielestäni ansainnut, koska itselleni fiktiivisissä tarinoissa, joissa pääteema on miesten aiheuttama väkivaltainen trauma naiselle, paras kosto on joko vankila tai kuolema. Mutta ehkä elokuvan finaalin voi myös tulkita tietynlaisena kostona, tai ehkä huomiona siitä, että rikkaiden maailma korruptoi loppujen lopuksi sen uhritkin.
