Viime vuoden heinäkuussa minä ja ystäväni Eetu päädyimme pitämään kuukausittaisia double featureita, eli päiviä kun katsomme kaksi leffaa perätysten. Eetu on varsinainen leffarakastaja, ja on tänä vuonna katsonut leffan melkein joka päivä, kun taas itse huono katsomaan leffoja. Jostain syystä on helpompi katsoa tv-sarjaa pari tuntia, kuin saman pituinen leffa. En ihan ymmärrä itseäni.
Joka tapauksessa, olemme katsoneet nyt 24 leffaa, ja saatte nyt hyvin lyhyet arviot kaikista. Vain harvoin meillä on ollut teema valittuna (halloween, joulu) ja yleensä valitsemme vain jotain mitä haluamme katsoa.
Rautakolmonen (빈집, 2004, ohj. Kim Ki-duk)
En ollut nähnyt tätä korealaista elokuvaa yli kymmeneen vuoteen. Aikoinaan tämä lieni ensimmäinen kokeellisempia leffa jonka olen nähnyt, ja oli silloin hyvin vaikuttava. Nyt leffa ei ollut aivan yhtä tenhoava, mutta liki kokonaan ilman dialogia tehdyssä elokuvassa ja rakkaustarinassa riittää silti hämmästeltävää ja maagisuutta.
The Death of Stalin (2017, ohj. Armando Iannucci)
Unettomuuden aiheuttama väsymys iski toisen leffan aikana, joten mielikuvat tästä poliittisesta satiirista jäivät hiukan hämäriksi. Alkupuoli varsinkin oli kuitenkin hyvin kiehtova. Mikäli musta huumori ja poliittinen satiiri kiinnostavat, on tämä kuitenkin genrensä mestariteos.
The Treasure of the Sierra Madre (1948, ohj. John Huston)
Neljäkymmentäluvun westestern ei ehkä kuullu kiinnostuksen kohteisiini, mutta Sierra Madren Aarre oli yllättävän vetävä ja viihdyttävä. Teemoina näin ainakin ahneuden ja epäilyksen joka nousee sen takia maskuliinisessa, väkivaltaisessa maailmassa.
First Cow (2019, ohj. Kelly Reichardt)
First Cow on harvinainen naisohjaajan western, ja ei ole muutenkaan ole aivan tyypillinen western. Lempeä ystävyys on läsnä tässä kauniin alkusyksyistä kuvastoa sisältävässä elokuvassa, tuoden mukavaa vastapainoa edellisen elokuvan epäilyksille. Ihastuttava, joskin hidasstempoinen elokuva kahdesta miehestä jotka leipovat ja myyvät ”öljykakkusia” Oregonissa vuonna 1820.
I’m a Cyborg, But That’s OK (싸이보그지만 괜찮아, 2006, ohj. Park Chan-wook)
Paremmin muista elokuvistaan (mm. Handmaiden, 2016) tunnettu Park Chan-wook on ohjannut psykiatriseen sairaalaan sijoittuvan romanttisen komedian, jossa päähenkilö kuvittelee olevansa kyborgi. Valitsin elokuvan luettuani kommentin jossa joku totesi että on mukava nähdä elokuva jossa mielenterveysongelmaisia ei näytetä millään tasolla pahoina, ja koska elokuva nyt vain kuulosti niin villin omituiselta. Toivoin freesiä mielenterveysongelmaisten kuvausta, mutta oikeastaan meno oli hyvin stereotyyppinen ”hullujen huone” menoa omituisesti käyttäytyvine hahmoineen. Jos tämä ei ole kynnyskysymys on elokuva kuitenkin juuri niin oudon söpö kuin arvelin sen olevan.
Don’t Look Now (1973, ohj. Nicolas Roeg)
Kauhuelementtejä sisältävä trilleri pariskunnasta jonka tytär on kuollut, ja jotka matkaavat Venetsiaan jossa aviomies on ottanut vastaan työtehätävän erään kirkon korjaamisesta. Mutta miksi selvännäkijä väittää näkevänsä heidän tyttärensä, ja Venetsian kujilla näyttää juoksevan lapsi, joka vaikuttaa heidän tyttäreltään? Elokuva oli hyytävän jännittävä, mutta jollain tapaa en pitänyt loppuratkaisusta. Tämä on kuitenkin täysin oma mielipiteeni, sillä Don’t Look Now on hyvin pidetty elokuva, ja Eetukin antoi sille neljä ja puoli tähteä. Oli myös mielenkiintoista nähdä Venetsia karuna ja ankeana paikkana eikä romanttisena, joskin turistien täyttämänä paikkana jona se yleensä kuvataan.
Spirits of the Dead (Histoires extraordinaires, 1968, ohj. Roger Vadim, Louis Malle and Federico Fellini)
Double featurella viitataan yleensä kahteen kokoillan elokuvaan, mutta säännöt on tehty rikottaviksi! Spirits of the Dead on kolmen lyhytelokuvan antologia. Tarinat perustuvat Edgar Allan Poen novelleihin Metzengerstein, William Wilson ja Älä lyö pirun kanssa päästäsi vetoa, ja kantavat viimeistä lukuunottamatta samoja nimiä. Viimeisen lyhytelokuvan nimi on Toby Dammit. Elokuvat ovat kaikki vahvoja ja mielenkiintoisia, ja niitä voi suositella kaikista Poesta kiinnostuneille.
Under the Shadow (زیر سایه, 2016, ohj. Bebak Anvari)
1980-luvun Iranin ja Irakin väliseen sodan aikaan sijoittuva elokuva kiinnitti huomioni etsiessäni kauhuelokuvaa halloween teemaamme vaikka sen kansikuva onkin ruma. Elokuva oli kuitenkin saanut hyviä arvioita. Vaikka leffassa on yliluonnollisia elementtejä, mutta pelkästään sota-aika tuo elokuvan iholle ja luo oman kauhunsa. Toivoin Under the Shadowlta ehkä vielä enemmän, mutta se onnistui silti olemaan parempi kuin moni suuremman budjetin leffa.
Tokyo Godfathers (東京ゴッドファーザーズ, 2003, ohj. Satoshi Kon)
Elokuva joka taltioi erinomaisesti sen ettei talvi ole vain ihmemaata vaan joskus ankeaa harmautta. Tokyo Godfathers kertoo kolmesta kodittomasta, jotka löytävät vauvan roskien keskeltä joulun aikaan. Karu mutta kaunis tarina lapsen vanhempien etsinnästä ja eräänlaisesta vahingossa syntyneestä perheestä. Yksi hahmoista, Hana, on transnainen, ja vaikka kuvaus voi olla vähän vanhentunut ja komediallinen, tuntui siltä ettei hän ollut paikalla vain komedian tähden vaan ihan oikea ihminen.
Die Hard (1988, ohj. John McTiernan)
Toimintaelokuvat eivät oikein ole minun juttuni, mutta Die Hard teki poikkeuksen ja oli vuoden 2023 suosikkielokuviani. Eetun ja minun elokuvavalintamme eivät ole olleet kovin valtavirtaisia, ja Die Hard lienee niistä tunnetuin, eikä suosio ole väärin annettu. Minua kiehtoi kuinka tarinan päähenkilö John McClane tuntui oikealta henkilöltä. Hän on tunteva, lihaa ja verta oleva ihminen. Klassikko ja ihan syystä!
Nutcracker Fantasy (くるみ割り人形, 1979, ohj. Takeo Nakamura)
Stopmotion animaatiot ovat aina kunnioitusta herättäviä, eikä Nutcracker Fantasy tehnyt poikkeusta. Pähkinänsärkijä satuun ja balettiin perustuva elokuva sisältää juuri sitä visuaalisuutta jota voi odottaa, sekä kaikenlaisia yllätyksiä. Ai tän on tuottanut Sanrio? Niinkuin Hello Kitty Sanrio? No se selittää ei-niin-hienovaraisen tuotesijoittelun.
Fanny ja Alexander (Fanny och Alexander, 1982, ohj. Ingmar Bergman)
Ruotsin kenties tunnetuimman ohjaajan Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander kertoo tarinan perheestä jossa toinen vanhemmista kuolee yllättäen. Vaikka katsoimme tästä ”vain” 188-minuuttisen version emmekä pidempää versiota, jota käsittääkseni näytetään usemmiten tv-sarjana (yli viisituntinen) oli elokuva aika hidastempoinen. Siinä oli kiehtovia hetkiä, mutta väsymys valtasi minut taas, joten osa mielikuvista on taas hataria. Eetu kyllä piti tästä ihan täpöillä!
Wax, or The Discovery of Television Among the Bees (1991, ohj. David Blair)
Jos Die Hard edusti valtavirtaisinta elokuvaa, Wax edustanee täysin päinvastaista, vaikka sillä on oma paikkansa elokuvahistoriassa. Wax on nimittäin maailman ensimmäinen elokuva, joka on livestreamattu internetissä! Tämä kaikin tavoin omituinen elokuva sisältää window movie makermäisiä visuaalisia efektejä, monotonisen kertojan ja mehiläisiä. Tällä kertaa Eetu oli se jota väsytti, minä taas olin ihan hypnoosissa Waxin omituisessa maailmassa. Elokuvan jälkeen en kyllä tajunnut oikein mitään, mutta onneksi joku fiksumpi on tehnyt selitysvideon. Jonkinlainen sotakritiikki tämä on.
Singin’ in the Rain (1952, ohj. Stanley Donen, Gene Kelly)
Tämän klassikon romanssi tuntuu vähän vanhentuneelta näin vuonna 2024, mutta noh, onhan filmillä ikää semmoiset reilut seitsemänkymmentä vuotta. En päässyt emotionaalisella tasolla kiinni elokuvaan, mutta sen koreografiat olivat silti mahtavia, ja on kiva olla nähnyt kuuluisa tanssi sateessa-kohtaus.
Kreivi (El Conde, 2023, ohj. Pablo Larraín)
Innostuin Eetun kertoessa että katsoisimme El Conden. Odotin tältä paljon, koska elokuva jossa on entinen diktaattori, joka on myös vampyyri, kuulosti loistavan omituiselta, mutta en loppujen lopuksi lämmennyt. Ehkä se ettei tunne Augusto Pinochetia ja Chilen historiaa vei elokuvasta jotain?
No Dogs or Italians Allowed (Interdit aux chiens et aux italiens, 2022, ohj. Alain Ughetto)
Ohjaajan isoisästä Luigista kertova vaha-animaatio onnistuu olemaan samaan aikaan kaunista, hauskaa ja surullista. Paranee vain jatkuessaan. Hieno pieni yllättäjä jonka Mubista sattumalta valitsin katsottavaksi.
In Bed with Victoria (Victoria, 2016, ohj. Justine Triet)
Bongasin sanat ”feministinen romcom” ja kiinnostuin. En ole kuitenkaan varma sanoisinko tätä romcomiksi, sillä painotus on enemmänkin draamassa ja rikoksen selvittelyssä, ja romantiikka on aika vähissä, samoin huumori. Victoria oli ihan mielenkiintoinen, sillä päähenkilö ei ole millään tapaa sympatiaa herättävä vaan aika kova hahmo, mutta siksi mielenkiintoinen. Rikoksen loppuratkaisu kyllä huvitti.
Eyes Wide Shut (1999, ohj. Stanley Kubrick)
Hidastempoinen, mystinen elokuva joka sisältää muun muassa jonkinlaisen seksuaalisen kultin. Eetu oli katsonut tämän seitsemisen vuotta sitten eikä silloin pitänyt, mutta nyt piti tästä kovasti. Minä en taas oikein pitänyt, mutta ehkä sit seitsemän vuoden päästä.
Zardoz (1974, ohj. John Boorman)
Sean Conneryn uran kenties omituisin rooli on Zardozin päähenkiön, Zedin, rooli. Zardoz on post-apokalyptinen scifielokuva jossa ihmiskunta on jakautunut kuolematomaan eliittiin ja kuolevisiin brutaaleihin, joihin Zed kuuluu. Zed kuitenkin päätyy kuolemattomien luokse ja joutuu siellä hämmästetäväksi ja tutkittavaksi. Zardoz oli taas yksi omituinen elokuva, jolta odotin enemmän kuin sain, mutta olen silti ihan iloinen että olen nähnyt tämän outouden.
Angel Heart (1987, ohj. Alan Parker)
Kauhelementtejä sisältävä trilleri Angel Heart oli vähän tuhan helposti arvattava, sillä jopa minä tajusin mistä oli kyse ennen elokuvan loppua, enkä minä yleensä arvaa mitään tämmöistä oikein. Joitain erityisen visuaalisesti kiinnostavia kuvia sisältävä elokuva piti silti otteessaan osittain ihastuttavan tyypillisellä neo-noir hengellään.
Olivia (1951, ohj. Jacqueline Audry)
Vaikka oppilaan ja opettajan välinen suhde on kyseenalainen kuvio, oli minun pakko nähdä Olivia, joka on yksi varhaisista naistenvälisen rakkauden kuvauksista ja ylipäätään yksi ensimmäisistä avoimesti queer-elokuvista (queer-teemoja on voinut nähdä jo elokuvan alkuajoista lähtien, mutta Oliviassa ei tarvitse enää miettiä onko tämä vain kuviteltavissa vai oikeaa naisrakkautta). Vaikka Oliviassa oli joitain mielenkiintoisia elementtejä, ei elokuvaan kuitenkaan päässyt ihan tunnetasolla mukaan. Oppilaat olivat kyllä ihanan eläväisiä.
Inland Empire (2006, ohj. David Lynch)
David Lynch lienee synonyymi omituiselle ja unonomaisuudelle, mutta Inland Empire lienee vielä tavallista vähän omituisempaa. Osasyy on se, että elokuva kertoo näyttelijästä joka näyttelee elokuvassa, joten tarvitaan paljon aivotoimintaa pysyäkseen perällä ollaanko nyt elokuvassa vai elokuvassa elokuvan sisällä. Ja mitä nämä pupunuketkin on? Lynchin itsensä keskinkertaiselle kameralle kuvaama Inland Empire saa kameransa takia omituisen kotivideo fiiliksen itseen, mutta oudosti se toimii. En ole kuitenkaan varma toimiko elokuva kokonaisuutena minulle niin hyvin.
A Fistful of Dollars (1964, ohj. Sergio Leone)
Katsoimme viimein hyvin tyypillisen westernin! Tässä on maskuliinisia miehiä ja pyssyjä. Tuttumme väsymys iski jälleen, mutta Kourallinen dollareita sai minut vakuuttuneeksi siitä, ettei western nyt ihan tylsä genre ole vaikkei kiinnostuksen aiheisiinin osukkaan.
Ink (2009, ohj. Jamin Winans)
Päätämme ensimmäisen elokuvavuoden samalla tapaa kuin sen aloitimme, leffalla jota en ole nähnyt yli kymmeneen vuoteen. Silloin pidin tästä, mutta nyt leffa ei ollut niin maata mullistava. Ink on kohtalaisen amatöörimäinen leffa, jossa on omat hyvät puolensa, kuten mielenkiintoisia maailmanrakennuksen elementtejä (incubukset!) ja yllättävän hyvät erikoistehosteet, mutta sitten sellainen hiukan kömpelö tee-se-itse asenne (ohjaaja on käsikirjoittamisen lisäksi tehnyt musiikit). Arvostan kuitenkin sitä, että ohjaajalla on selvästi oma näkymyksensä ja tyylinsä.
