Keskiajan demonit (Gaudeamus, 2026) on jatkoa keskiaikaan perehtyneen kulttuurihistorioitsija Miikka Tammisen tietokirjalle Keskiajan hirviöt. Keskiaikaisia hirviökuvauksia esittelevä, runsaasti kuvitettu tietokirja oli ehdolla vuoden 2021 tiedekirjaksi. Luin kirjan miltei yhdeltä istumalta ja pidin siitä kovasti. Tätä taustaa vasten tartuin ahnaasti Tammisen kirjoittamaan, keskiaikaisista demoneista ja demonisista noitamenoista kertovaan uutuusteokseen.
Legioonallinen demoneja
Kirjan sivumäärän perusteella keskiajan demoneista vaikuttaisi olevan enemmän kerrottavaa kuin hirviöistä. Se ei varsinaisesti yllätä, sillä erilaiset pahat henkiolennot olivat lähtemätön osa keskiaikaista kristillistä kuvastoa. Demonit olivat keskiajalla eläneiden oppineiden ja rahvaan mielikuvissa joko Jumalan tietoisen suunnittelutyön tulosta tai ainakin jonkinlainen maailman luomisen syrjätuote. Kun teologit pyrkivät luomaan käsitystä maailmankaikkeudesta uskonnon valossa, paholaiselle ja hänen armeijalleen oli löydettävä paikka siinä missä kaikkivaltiaalle ja taivaan enkeleillekin.
Demoneja myös pidettiin siinä määrin todellisina, että niiden hyökkäyksiä pelättiin, niiden kanssa tehtiin sopimuksia ja niiden katsottiin olevan syypäitä monenlaisiin kärsimyksiin. Kokonaisia ihmisryhmiä saatettiin myös mustamaalata syyttämällä heitä epäkristillisen taikuuden harjoittamisesta ja vehkeilystä saatanallisten voimien kanssa. Ja tietysti ihmisiä kehotettiin elämään hyveellisesti, sillä helvetissä oli jokaista syntiä varten joukko erikoistuneita demoneja, jotka tuskin malttoivat odottaa, että pääsisivät piinaamaan langenneita.
Helvetin kauhut ovat olleet maalaustaiteessa ja kirjallisuudessa suosittu aihe satojen vuosien ajan, joten oletan että lähdemateriaalia on ollut paljon. Demonien kulttuurihistorian pilkkominen ja kaikenlaisten rönsyjen leikkaaminen lukijan kannalta helppolukuiseksi ja hyvin jäsennellyksi kokonaisuudeksi ei välttämättä ole ollut aivan helppoa. Tamminen kuitenkin onnistuu mielestäni pitämään langat käsissään oikein hyvin.
Aluksi kirjailija tutustuttaa lukijan erilaisten demonien luonteeseen ja ulkonäköön, asuinsijoihin ja esimerkkeihin siitä millaisessa arkisessa vuorovaikutuksessa demonit ja ihmiset olivat keskenään ja millaisissa tilanteissa ihminen oli erityisen haavoittuvainen demonien hyökkäykselle. Kun demonit ovat tulleet pääpiirteittäin lukijalle tutuksi, kirja jatkaa niihin liittyvillä yleisemmillä aiheilla. Kirjan myöhemmät luvut käsittelevät taikamenoja kuten nekro- ja nigromantiaa, ja sitä miten ihmisten pelot valjastettiin antisemitistisen propagandan välineiksi ja miten syytökset Baphometin palvonnasta koituivat kataarien ja temppeliritarien kohtaloksi. Kirjan loppupuolella tarkastellaan myös noituutta, Malleus Maleficarumia ja noitavainoja.
Keskiajan demonit alkaa hieman kevyellä – jopa “eläinkirjamaisella” – otteella, mutta kirja käsittelee myös laajemmin keskiaikaisen ihmisen maailmankuvaa, kristillistä dualismia ja sitä miten luonnontieteitä ja uskontoa sovitettiin yhteen. Teksti pitää otteessaan koko ajan: aluksi lisääntyi tieto, sitten ymmärrys. Tietolaatikot toimivat kirjassa oivallisesti ja niitä onkin aika paljon.
Vertauskuvia, legendoja, taidetta
Luulin olevani jo valmiiksi melko hyvin perillä kirjan aihepiiristä, mutta nöyrryin nopeasti huomatessani että opin paljon uutta.
Esimerkiksi legenda, jossa neitsyt Maria kiirehtii sielunsa myyneen miehen avuksi ja käy manan majoilla tinttaamassa paholaista turpaan, oli minulle aivan uusi ja kerrassaan riemukas juttu. Paholainen luovuttaa riistosopparin kun neitsyt Maria suostuttelee oikealla suorallaan.
Minusta oli myös erityisen kiinnostavaa lukea seksuaalisesti latautuneiden demonien, eli succubusten ja incubusten historiasta. Olin jopa vähän yllättynyt siitä, miten modernista populaarikulttuurista tutut hahmot vastaavat melkeinpä yksi yhteen keskiaikaisia kuvauksia. Eivät nuo ole juurikaan muuttuneet matkalla: Modernit vampyyrikin nujerretaan melko lailla samoilla metodeilla kuin keskiajalla kummitellut vainaja, joka ei paholaisen riivaamaana suostunut pysymään haudassaan.
Tietokirja käsittelee keskiaikaa yleisesti, eikä erityisesti keskiaikaa Suomessa tai pohjoismaissa. Kirjassa on kuitenkin muutamia viittauksia suomalaiseen demonikuvastoon. Tamminen mainitsee että “painovirhepaholainen” Titivillus esiintyy myös suomalaisten kirkkojen seinämaalauksissa. Itse kävin katsomassa erästä Titivillusta Hattulan kirkossa ja kaveri oli sen verran hauskan näköinen, että olisin mielelläni nähnyt kuvan hänestä tietokirjan sivuilla. Tietokirjassa on sen sijaan kuva Lohjan kirkon seinämaalauksesta, jossa noidat kirnuavat voita paholaisen avustuksella.
Näyttäisi siltä, ettei kuva-aineistosta ole ollut pulaa. Kuten Tammisen aiempi, hirviöistä kertova tietokirja, myös Keskiajan demonit on todella runsaasti kuvitettu. Keskiaikaisista käsikirjoituksista poimituissa kuvissa on mielikuvituksellisia maisemia helvetistä, demonien kanssa kamppailevia pyhimyksiä, ilmestyskirjan petoja ja paljon muuta. Lähestulkoon kaikki kuvat olivat sellaisia, etten ollut nähnyt niitä aiemmin. Tietokirja on yleistajuinen ja nopealukuinen, joten lukijalle jää aikaa pysähtyä kuvien äärelle. Runsaiden kuvien lisäksi pidin siitä, että kirja on perusteellisesti viitoitettu. Viitteet tarjoavat tarkempaa lisätietoa, lähteitä ja tekstilainauksia alkuperäiskielillä.
Missä demoni, siellä kristinusko
Kirjan kuvaukset demoneista nojaavat paljon keskiaikaisten teologien näkemyksiin. Useammassakin kohtaa ihmettelin, millä auktoriteetilla tai loogisella akrobatialla aikansa oppineet laukoivat yllättävänkin suoria näkemyksiä siitä, miten demonit toimivat ja mistä ne pitävät, tai onko demoneilla sukupuolta ollenkaan ja millä perusteella sodomian synti on piruillekin kauhistus. Tekisi mieli sanoa, että tuon ajan teologeilla oli liian vähän tervehenkistä tekemistä kun noin päästivät mielikuvituksensa laukalle. Mutta toki yritän ymmärtää asian sitä kautta, että taivaan ja helvetin asukkien yksityiskohtainen kuvittelu ja tieteellistäminen oli tapa, jolla maailmaa ja ihmisen osaa siinä yritettiin ymmärtää. Ja olihan mukana leikkimielisyyttä ja vertauskuvallisuuttakin. Ei esimerkiksi kannata olla kuin se ryytimaalla hyörinyt nunna, joka ei lausunut ruokarukousta napatessaan suuhunsa salaatinlehden. Demoni voi nimittäin olla niinkin pieni, että se voi istua salaatinlehdellä vartomassa pääsyä jumalattoman suuhun.
Minusta Tammisen Keskiajan hirviöt oli oikein mainio lukukokemus, mutta pidän tästä demoneja käsittelevästä tietokirjasta vielä enemmän. Hirviökirjaa hieman vaivannutta luettelomaisuutta on nyt vähemmän ja uskonnollisten kuvausten kautta lukija pääsee ehkä vielä paremmin kiinni keskiajan kulttuurihistoriaan. Kirja kolahti itselleni senkin takia, että minua kiinnostavat keskiaikaiset kristilliset legendat, apokryfiset kirjat ja harhaopit. Se, että demonit ovat nimenomaan uskontoon liittyviä hirviöitä, on siis minulle pelkkää plussaa.
Mutta vaikka teologia ei aiheena kiinnostaisi, minusta tämä kirja sopii hyvin vaikkapa roolipeleistä pitävän nörtin kouraan. Kuten aiemmin arvostelussa mainitsin, populaarikulttuurista tutuista hirviöistä ja taikamenoista löytyy yllättäviä yhtäläisyyksiä historiaan. Tämän tietokirjan luettua aivoissani lyllyy ainakin desilitran mitalla paholaismaista nippelitietoa, jolla voi briljanteerata kotibileissä.
Lyhyesti
Kulttuurihistorioitsija Miikka Tammisen tietokirja demonien ja demonologian historiasta on nopealukuinen, yleistajuinen ja tiivis tietopaketti. Runsas kuvitus on mainiosti valikoitua, ja kuvat ja tietolaatikot tukevat tekstiä hyvin. Kirja sisältää paljon esimerkkejä ja aikalaiskuvauksia siitä, miten demoneilta suojauduttiin ja miten ne viekoittelivat ihmisiä synnin teille.
Miikka Tamminen: Keskiajan Demonit (311 sivua, värikuvitettu)
Kansi: Jussi Jääskeläinen
Gaudeamus 2026
Kirja oli arvostelukappale
