On vuosi 1007. Seitsemän vuotta jatkunut kylmä kausi on ajanut Euroopan eteläisemmätkin osat lumen peittoon. Valkea noita on hyökännyt hirvittävien petojen kanssa kuninkaita vastaan. Lähinnä juomisesta, pelaamisesta ja yleisestä hauskanpidosta kiinnostunut bardi Orfeus on myöhässä hääpidoista, joiden aikana Orfeus saa vastuulleen sisarentyttärensä Hallan. Tästä alkaa koko kirjan jatkuva pakomatka läpi hyisen Euroopan.
Ikitalven polku on kiintoisan monimediallinen tapaus Suomen kirjallisuuspiireissä. Niilo Sevänen on Insomnium-yhteyeen laulaja-basisti, jonka vuoden 2007 Nova-novellikilpailun voittanut tarina on toiminut inspiraationa sekä Winter’s Gate -albumille (2016) että nyt julkaistulle romaanille. Myös Ikiltalven polun maailma tuntuu monimedialliselta: kirjan Euroopassa on hivenen vaihtoehtohistoriallisia sävyjä, sillä tapahtumat sekä jotkut hahmot ovat saaneet inspiraationsa ihan olemassa olleista asioista. Lisäksi viittauksia ja aineksia löytyy monen eri kulttuurin jumalaistarustoista sekä uskonnoista, kuten esimerkiksi viikinkitaruista, ilmestyskirjasta ja Suomen mytologiasta. Erilaisia kirjallisuusviittauksia unohtamatta! Teoksesta löytyy niin Dante-niminen hahmo kuin kohta, jonka uskon olevan viittaus Edgar Allan Poen Korppi-runoon.
Siinä missä synkpimeä (engl. “grimdark”) vaihtoehtoishistoriallinen maailmankuva on omalaatuinen sekasoppa, juoni tarjoilee jokseenkin perinteistä menoa. On orpolapsi ja pakomatka, jonka aikana joukkoon liittyy uusia tyyppejä. Näistä joudutaan pohtimaan, voiko heihin luottaa – ja keitä nää tyypit ees on. Perinne voisi toimia, jos hahmot olisivat tarpeeksi kiinnostavia, mutta valitettavasti kehenkään ei oikein päästä syventymään. Tarina kuljettaa hahmoja, eivätkä hahmot tarinaa. Hyvänä esimerkkinä voi ottaa päähenkilö Orfeuksen, joka on huithapeli ilman tavoitteita. Hänellä ei tunnu olevan muuta motivaatiota tarinassa kuin ”no olisi kiva jos Halla olisi turvassa”. Tämä on sinänsä ymmärrettävä tavoite, mutta aiheuttaa sen, ettei hahmosta jää mieleen muuta kuin että hän kiroilee hassuja. Sivuhenkilöistä sen sijaan löytyy vähän mielenkiintoakin, mutta heihinkään ei päästä tarpeeksi tutustumaan.
Kirjan pääjuoni toistaa kaavaa, jossa löydetään turvapaikka, tapahtuu hyökkäys ja sitten paetaan. Tätä jatketaan koko kirjan ajan, ja vaihtelua löytyy vain sivujuonista. Samalla kun päähahmot vain ajelehtivat pakomatkallaan, yrittää leskikeisarinna Theofana selvittää poikansa katoamista sekä sitä, miksi koko kylmä kausi on alkanut. Kirjan mielenkiintoisin hetki lieneekin Theofanan tapaaminen vankina olevan pohjanmiehen kanssa, jonka kerrotaan olevan riivattu.
Kirjan hyviin puoliin lukeutuu vauhdikkuus, joka tekee kirjasta helposti lähestyttävän vähemmänkin lukeville. Kieli on värikästä ja hauskaa, joskin kaipaisi syvyyttä esimerkiksi paikkojen kuvauksen suhteen. Ylen Luomiskertomus-podcastissa Sevänen mainitsee, että joutui opettelemaan romaanikirjoituksen muodon totuttuaan nopeatahtisempaan novellimitan muotoon. Tämä on romaanissa nähtävissä tietynasteisena pintapuolisuutena.
Ikitalven polussa on paljon potentiaalia. Lopputulos jättää viihdyttävän, mutta kuitenkin osin amatöörimäisen vaikutelman.
Suosittelen kirjasta kiinnostuneille myös Ylen Luomiskertomus-podcastin jaksoa kirjasta ja toki Insomniumin Winter’s Gate -albumiin tutustumista.
Niilo Sevänen: Ikitalven polku (398 s.)
Gummerus 2024
Arvostelukappale saatu kustantajalta.
