
Joskus retkeilyideat ovat vähissä, ja tuntuu, että kaipaisi jotain uutta nähtävää, tai tekisi mieli ottaa retkiteemaksi jokin tietty aihe. Tai ihan vaan lähteä tiettyyn päämäärään haluamallaan kulkutavalla.
Yksi vaihtoehto on lähteä tutustumaan muinaislinnoihin eli linnavuoriin, esimerkiksi Harri Ahosen Muinaislinnat ja linnavuoret – historiallisia retkikohteita -kirjan avulla.
Muinaislinnat olivat keino puolustautua ryöstö- ja hävitysretkiä vastaan noin tuhat vuotta sitten. Kivi- tai maavalli rakennettiin esimerkiksi mäenrinteeseen suojelemaan väestöä vesistön kautta hyökkäävää vihollista vastaan.
Nykypäivänä linnavuoret eivät toki maankohoamisen myötä ole enää vesistöjen äärellä, ja kivimuurit, paalutukset ja muut rakennelmat ovat sortuneet – mutta vähän mielikuvitusta kehiin ja hyvin voin kuvitella rautakautisten ihmisten tarkkailevan ympäristöään linnavuorelta.
Ennen tätä kirjaa en tiennyt muinaislinnoista mitään. Tai en ainakaan tiennyt termiä muinaisille vartio- tai puolustuspaikoille, vaikka tiedostin, että jotenkinhan ihmisten on pitänyt yrittää aluettaan puolustaa. Kirjaa lukiessani hoksasin, että olen ollut muinaislinnojen lähistöllä, sillä esimerkiksi Hämeenlinnan Aulangolla on sellainen – näkötornin alle jääneenä.
Linnavuoria löytyy Etelä-Suomen alueelta noin 80. Tässä kirjassa Ahonen jaottelee ne nykyisten maakuntien avulla viideksi kokonaisuudeksi. Kunkin osion alussa on kartta, johon paikat on merkitty.
Linnavuoret ovat eräänlainen puolustustornien ketju, joka muistuttaa minua Salpalinjasta, joka rakennettiin talvisodan jälkeen Venäjän vastaiselle rajalle. Linnavuorien avulla tosin pyrittiin suojautumaan lähinnä lännestä tulevalta uhkalta.
Ketjumaisen sijaintinsa vuoksi yhdellä retkeillä voi vierailla useammassakin kohteessa sen mukaan, miten paljon aikaa ja intoa on käytettävissä. Esimerkiksi Varsinais-Suomessa Laitilan ja Salon välillä on noin kaksikymmentä linnavuorta.
Linnavuoria koskevat jokaisenoikeudet eli alueilla saa liikkua luontoa ja naapurustoa kunnioittaen. Linnavuoret kuuluvat muinaisjäännöksiin, joita rauhoittaa muinaismuistolaki. Näitä korvaamattomia tietolähteitä menneisyydestämme ei saa vahingoittaa esimerkiksi kasvillisuutta tai maaperää muokkaamalla.
Reittikuvauksissa on tarkat ohjeet saapumiseen, reitin pituus sekä tieto onko reitti merkitty vai ei. Osassa kohteita ei ole polkua lainkaan, joihinkin tarvitsee veneen, ja osa sijaitsee hyvin helposti lähestyttävästi urbaanihkossa ympäristössä. Ahonen on myös luokitellut reitit kolmeen vaikeustasoon ja avannut paikkojen historiaa. Kuvauksessa kerrotaan myös, jos kohde sijaitsee luonnonsuojelualueella, jolloin tulee huomioida käyttörajoitukset siltäkin osin.
Kirjassa on kuvia joka aukeamalla. Ne luovat minulle mielikuvaa näistä kohteista. Ovathan ne sinänsä vaatimattomia kiviröykkiöitä, kallionkoloja ja vuorenrinteitä, mutta siinä se juju mielestäni onkin: niiden takana on kertomus menneisyydestä.

Voisin hyvin ajatella, että lähtisin retkelle jonnekin muinaislinnakohteseen, tutustuisin historiaan, evästäisin ja nauttisin luonnosta. Näin retkeily saisi tällaisen sivistyksellisen lisämausteen. Uuden oppiminen on tästä nörtistä aina hienoa! Harmillista on, että asun pohjoisemmassa, enkä tänä kesänä päässyt käymään alueilla, joilla linnavuoria on.
Kirja on yleisilmeeltään melko selkeä – joskin olisin kaivannut yhtä karttaa, johon on merkitty kaikki kirjassa esitellyt muinaislinnat. Nyt nämä osakartat ovat jokaisen maakuntaosion alussa. Koordinaatit olisivat olleet hyvä lisä, etenkin kun kirjoittaja alussa mainitsee gps-laitteet, sekä kohteiden yhteydessä tarkemmat kartat.
Kirjasta saa kuitenkin hyvän käsityksen mitä muinaislinnat ovat ja mistä niitä löytää. Suosittelen tutustumaan teokseen, jos retkeilet Etelä-Suomessa.
Harri Ahonen: Muinaislinnat ja linnavuoret – historiallisia retkikohteita (109 s.)
SKS Kirjat 2024
Arvostelukappale saatu kustantajalta.