Tämän artikkelin on kirjoittanut Nörttityttö – vieraskynä Kati Aakkonen.
Joel Schumacherin ohjaama Batman Forever (1995) on yksi lapsuuteni suosikkielokuvia. Aikuisena olen usein palannut miettimään sitä, koska teoksella on niin huono maine ja yhdessä Schumacherin Batman & Robin -elokuvan (1997) kanssa ne ovat saaneet osakseen valtavasti halveksuntaa. Tämä ristiriita kiinnostaa minua: miksi joillekin Batman Forever näyttää upealta ja vapauttavalta, toisille se on häpeäpilkku Batman-kaanonissa?
Batman Foreverissa Batman (Val Kilmer) taistelee Kaksinaamaa (Tommy Lee Jones) ja Arvuuttajaa (Jim Carrey) vastaan samalla, kun hän kamppailee oman sisäisen kaksijakoisuutensa kanssa ja yrittää muodostaa suhdetta tohtori Chase Meridianiin (Nicole Kidman) sekä Dick Graysoniin (Chris O’Donnell), josta tulee elokuvan lopussa Robin. Mielenterveys, roolit ja naamiot ovat Batman Foreverissa keskiössä, ja yhdistettynä elokuvan homoeroottisuuteen ja queer-estetiikan hyödyntämiseen muodostavat kiinnostavan kokonaisuuden, jonka avulla pohtia seksuaalisuutta ja mielenterveyttä.
Arvuuttajan hillittömyys
Batman Forever -elokuvan viimeiseen mittelöön Arvuuttaja on pukeutunut vaaleaan, ihonmyötäiseen kokovartalopukuun, joka on täynnä kimaltavia vihreitä kysymysmerkkejä ja paljetteja. Hänen räikeän punaiset hiuksensa on koottu ilmavaksi kampaukseksi pään päälle. Lisäksi hänellä on monivärinen naamio, joka on tietysti kimaltava. Jim Carreyn esittämä Arvuuttaja esittelee Batmanille suunnitelmaansa ja lopuksi kysyy: ”Was that over the top? I can never tell.” Kysymys ei liity hahmon ulkonäköön, mutta ”over the top” voisi luonnehtia myös Arvuuttajan näyttäviä asuja ja kampauksia sekä hävytöntä esiintymistä.
Arvuuttaja käyttäytyy sopimattomasti – hänen toimintansa ”menee yli” – eli hahmo rikkoo normeja, erityisesti heterouden ja terveyden ulkoisten puitteiden toteuttamisen vaatimusta. Elokuvan Arvuuttaja voidaankin tulkita hulluksi ja queeriksi hahmoksi. Tulkinnassani en pyri diagnosoimaan hahmon mielenterveysongelmia tai määrittelemään hänen seksuaalisuuttaan. Sen sijaan keskityn siihen, miten Arvuuttajan kuvauksessa hyödynnetään hulluuden ja queeriuden visualisoinnin perinteitä.
Molempiin näihin kuuluu hillittömyys. Normaaliudessa – johon ei usein katsota sisältyvän hulluus tai poikkeaviksi määritellyt seksuaalisuudet – onnistuminen vaatii kontrollia, jolla pidetään hallinnassa ja piilossa sopimattomat ominaisuudet. Arvuuttaja on hillityn vastakohta: hän heiluu, hyppelehtii, huutaa ja välkkyy. Edward Nygmana hahmo on epäonnistunut keksijä, homssuinen ja ”liian” tunteellinen, Arvuuttaja on äänekäs, välkkyvä ja pakkomielteinen.
Edward asetetaan heti esittelykohtauksessaan vastakkain Bruce Waynen normaaliudeksi ja menestyneisyydeksi ymmärrettyjen ominaisuuksien kanssa. Edward ottaakin mallia Brucesta, jonka normaaliuden performanssista tulee yksi asu, jonka Edward pukee ylleen.
Hulluus ja ei-hulluus eivät siis sulje toisiaan pois eikä henkilöstä näy ulospäin, mitä kaikkea hän on. Ihmiset osaavat ilmentää normaaliuteen liitettäviä piirteitä hulluudestaan huolimatta – ja siihen on erittäin hyviä käytännön syitä, koska elämme hyvin hulluuden vastaisessa yhteiskunnassa.
Samoin myöskään henkilöiden seksuaalisuus ei ole pääteltävissä heidän ulkoisesta olemuksestaan ja senkin peittämiseen on perusteita. Edward/Arvuuttaja on populaarikulttuurin pahiksille tyypilliseen tapaan queer-koodattu. Edwardina hän on Bruceen ihastunut ei-maskuliininen mies ja Arvuuttajana hän voisi vetää omaa drag-show’taan. Queer-koodatuilla pahiksilla on myös usein mielenterveysongelmia, ja queerien piirteiden ja hulluuden yhdistämisellä on elokuvissa pitkät perinteet.
Hulluuden tutkimus ja elokuvien hullut queerit
Mad studies eli hulluuden tutkimus yhdistelee eri aloja ja teorioita sekä aktivismia ja sillä on läheiset suhteet vammaisuuden ja neuroepätyypillisyyden tutkimukseen ja niihin liittyvään aktivismiin (Kunzel 2017, 315; What Is Mad Studies?). Kuvaillessaan hulluuden tutkimusta Jeff Preston ja Lindsay Rath-Paillé (2023, 2) nostavat sen keskiöön vaatimuksen nähdä hullut ihmiset muunakin kuin henkilöinä, joiden kemikaalinen epätasapaino on korjattava, jotta he voisivat paremmin osallistua kapitalistiseen yhteiskuntaan. Hulluuden tutkimus jäljittääkin yhdeksi mielenterveysongelmista kärsivien henkilöiden haasteeksi yhteiskunnan, jossa vaaditaan yhdenmukaisuutta ja tuottavuutta. Terapeuttisen ja lääkinnällisen tuen lisäksi mielenterveysongelmista kärsiviä on autettava haastamalla yhteiskunnallisia rakenteita ja kulttuurisia käsityksiä hulluudesta.
La Marr Jurelle Bruce (2017, 304) korostaa, että länsimaalaiset käsitykset ihmisestä järkevänä olentona ovat olleet rajoittuneita ja rajoittavia. Järjen ylivallan korostaminen liittyy rasistisiin, naisvihaisiin ja kolonialistisiin ideologioihin, joissa Järjen vähäisyys tai puute – esimerkiksi hulluus – tekee henkilöstä vähemmän ihmisen. Hulluksi määrittelemistä on käytetty keinona oikeuttaa joidenkin ihmisryhmien hallintaa ja hyväksikäyttöä, ja usein hulluksi on määritelty jo valmiiksi marginalisoituihin ryhmiin kuuluvia ihmisiä.
Hulluuden tutkimus on saanut paljon vaikutteita queer-teoriasta, varsinkin sen halusta haastaa binääriä ajattelua ja identiteettien luonnollisuutta (Spandler & Barker 2016), mutta hulluuden ja seksuaalisuuden määrittely kietoutuvat myös historiallisesti toisiinsa. Pitkään ”poikkeavat” seksuaalisuudet luokiteltiin laissa mielenterveyden häiriöksi (Kunzel 2017, 315) – myös Suomessa vuoteen 1981 asti.
Homoseksuaalisuuden poistaminen sairausluokituksista oli tärkeä ihmisoikeussaavutus, mutta aktivismia toisinaan tehtiin muiden marginalisoitujen ryhmien kustannuksella. Aiheen historiasta kirjoittava Regina Kunzel (2017, 315–317) summaa: jotta homot ja lesbot saisivat ihmisoikeutensa, jotkut aktivistit päätyivät erottamaan toisistaan ”terveet” ja ”sairaat” homoseksuaalit. ”Terveen” statukseen liitettiin mm. monogaamisuus, taloudellinen vakaus, oletettu valkoisuus ja sukupuolinormeihin sopeutuminen. Jotkut aktivistit siis sortuivat ableistiseen käsitykseen terveydestä ”luonnollisesti” hyvänä ominaisuutena, jota vasten voitiin määrittää ”sairaalloiset” henkilöt.
Traaginen puoli tässä onkin se, että stigmatisoidut ryhmät voivat pyrkimyksissään tulla nähdyksi ihmisinä ja normaaleina päätyä stigmatisoimaan toista ryhmää (Kunzel 2017, 318), ja tämän takia terveyden ja normaaliuden normatiivisuutta on tärkeä haastaa (Spandler & Barker 2016).
Elokuvan historiassa mielenterveysongelmien, seksuaalisuudeltaan ja/tai sukupuoleltaan queerien ja väkivallan rinnastaminen on ollut tyypillistä esimerkiksi kauhuelokuvissa. Kuuluisa esimerkki on Uhrilampaat (The Silence of the Lambs, 1991), jonka transsukupuolisen representaation aiheuttamasta syvällisestä ja pitkäaikaisesta vahingosta Harmony Colangelo (2021) kirjottaa vetoavasti. Mielenterveysongelmien, väkivaltaisuuden ja queeriuden yhdistäminen on yleistä edelleen, kuten näkyy Uhrilampaiden tavoin arvostetussa Todd Phillipsin ohjaamassa Jokerissa (Joker, 2019), jossa sarjamurhaajaksi kehittyvän hahmon queer-koodaus toteutetaan ongelmallisesti.
Eli hulluuden ja seksuaali- sekä sukupuolivähemmistöihin kuuluvien yhdistämiseen on suhtauduttava kriittisesti. Se ei tietenkään tarkoita, että seksuaali- sekä sukupuolivähemmistöihin kuuluvia ei saisi kuvata hulluina. Kuten La Marr Jurelle Bruce painotti, hulluus ei ole peruste sulkea henkilöitä ihmisyyden ja kunnioituksen ulkopuolelle. Kun tarkastellaan representaatioita, huomion onkin oltava kunnioituksessa. Kenen näkökulmasta vähemmistöjen tarinoita kerrotaan ja millä tavoin hulluus heihin liitetään?
Identiteettien epämääräisyys ja häilyvyys
Batman Foreverin ensimmäisessä toimintakohtauksessa Batman kuvataan osana yön, seksuaalisuuden ja hulluuden jännittävää maailmaa: Batman on tavannut toisen elokuvan pahiksista, mielenterveysongelmaisen ja kiinnostavan Kaksinaaman sekä flirttaillut hulluista kiinnostuneen tohtori Chase Meridianin kanssa.
Päivänvalossa Bruce Wayne on kuitenkin aivan tavallinen miljonääri, joka Edward Nygman esittelykohtauksessa tulee tarkastamaan yhtiönsä tutkimusosastoa. Kohtaus alkaa tilan ja suunnan hahmottamista hämmentävällä siirtymällä saliin. Kamera kuvaa ylhäältä päin ihmisjoukkoa, joka astuu hissistä ulos ja kaartaa joukon takaa seuraamaan heidän kulkuaan ihmisen katseen korkeudelta. Ylhäältä katsoessa näemme ensin pitkän varjon, jonka vierelle kasvaa lisää varjoja lattialla, johon heijastuu ikkunanruudun ristikko. Hissistä kajastava vihreä valo sekoittuu salista tulevaan punaiseen hehkuun, ja mustiin pukeutuvien ihmisten kävellessä ja kameran asennon vaihtuessa ihmiset tuntuvat materialisoituvan varjoistaan.
Hetken kohtauksessa on vaikea hahmottaa, missä ollaan, miten päin ja mitä nähdään. Tätä tilan ja suunnan hahmottamisen ja katseen hämäämisen tekniikkaa hyödynnetään elokuvassa useaan otteeseen. Edwardin tapaamista enteilevänä se saa katsojan varpailleen siitä, mitä nähdään ja mihin voi luottaa.
Keskeisimmäksi kohtauksessa nousee Edwardin näkyvä ihastus Bruceen: hänellä on Brucen kuva työpisteensä seinällä ja hän on innoissaan Brucen tapaamisesta ja koskettamisesta. Edward on myös vakuuttunut, että Bruce ymmärtää hänen keksintöään ja että heistä tulee läheiset. Edward hakeutuu toistuvasti koskettamaan Brucea ja seisomaan hyvin lähellä tätä. Bruce pitää Edwardia henkisesti välimatkan päässä ja lisäksi tuottaa Edwardille pettymyksen kieltäytymällä rahoittamasta tämän keksinnön jatkokehittelyä.
Brucella on kysymyksiä keksinnön eettisyydestä, mutta eniten hänen huomiotaan keskustelussa vie taivaalle ilmestynyt Batman-merkki. Brucen piilotettu puoli Batmanina tulee hetkeksi samaan tilaan Brucen kanssa, ja näin sekoittaa identiteettien tarkkoja rajoja. Brucen esitys ”normaalina rikkaana miehenä” saa särön, koska Batmanin todellisuus voi aina millä hetkellä hyvänsä tunkeutua Brucen arjen suorittamiseen.
Edwardista kehkeytyy se hahmo, joka näkee Brucen esittämän normaaliuden läpi. Tässä häntä voi auttaa se, että Edward on monella tapaa epänormatiivinen hahmo (tästä lisää myöhemmin). Edwardin ja Brucen ensikohtaaminen herättää kysymyksiä identiteettien tarkkarajaisuudesta, normaaliuden luonnollisuudesta ja pintojen peittävyydestä.
Normaaliuden performanssi
Samainen kohtaus toimii myös esimerkkinä siitä, millaisena mieleltään terveeksi ja normaaliksi luokiteltu mies kuvataan. Hulluuden tutkimuksessa kehotetaankin tarkastelemaan myös normaaleiksi miellettyjen, hyvin sopeutuneiden ja tasapainoisten hahmojen esittämisen tapoja (Spandler & Barker 2016).
Koska normaalius on performatiivista, normaalin statuksen saa, jos onnistuu ilmentämään siihen yhdistettyjä ominaisuuksia ja saavutuksia, joihin kuuluu esimerkiksi vakituinen työ, monogaaminen parisuhde, ei näkyvää neuroepätyypillisyyttä tai vammaisuutta, oletettu valkoisuus ja cis-sukupuolisuus. Näiden ilmentäminen viestittää kulttuurissamme, että on ”elämässä onnistunut”, ja näiden ilmentämiseen voi kuulua jatkuva työ vaikuttaa normaalilta.
Edward Nygman homssuisen ulkonäön ja tunteikkaan käytöksen rinnalla Bruce Wayne näyttäytyy prototyypiltä tällaisesta ”elämässä onnistujasta”. Brucella on juuri oikeat vaatteet, eleet ja reaktiot ja hänen olemuksestaan huokuu normaaliuteen vaadittava kontrolli, jossa yksikään hius ei suorru väärää suuntaan. Jotta Bruce voi olla yhteiskunnan huipulla ja piilottaa öiset pukuleikkinsä, hänen on vakuutettava normaaliudestaan, missä häntä auttaa varallisuus. Ja se kuinka tiukasti Bruce pitää kiinni tämän performanssin täydellisyydestä paljastaa, kuinka normaalius on rakennettua ja sen vaikutelman ylläpitämiseksi on aktiivisesti tehtävä töitä.
Identiteetin salailu on aina kuulunut Batmanin hahmoon, ja hahmon tapa piiloutua näkyvillä on käytännöllistä, mutta se on luultavasti myös hyvin kuormittavaa. Batman Foreverissä Bruce/Batman päätyy terapiaan, koska hän ei osaa nähdä kahta puoltaan yhdistyneenä. Mikä ei ole yllättävää, koska muut hahmot Alfredia (Michael Gough) lukuun ottamatta eivät osaa yhdistää Brucen ja Batmanin maailmoja.
Chase näkee Batmanin kiehtovana ja seksifantasioiden kohteena, mutta Brucea kohtaan osoittaa aluksi lähinnä vain kohteliasta kiinnostusta. Robiniksi kehittyvä Dick Grayson haluaa kostaa Batmanille perheensä kuoleman, mutta pitää Brucea rikkaana ja tyhjänpäiväisenä: Kun Bruce ensitapaamisella kehuu Dickin moottoripyörää, Dick kysyy halveksuen ”Hang out at a lot of biker bars, Bruce?” Dick ei tiedä, että Brucella on kokonainen varasto fetissiasuja ja vaarallisia kulkuvälineitä. Eli mennäänkö mieluummin niihin baareihin, jotka Bruce tietää?
Brucen pukeutuminen muodikkaisiin ja hillityllä maulla valittuihin vaatteisiin tekevät hänestä normaalin näköisen, mutta ei jännittävää. Brucen kanssa ei harrasteta seksiä ja käydä prätkäbaareissa, kun taas Batman onnistuneesti ilmentää elokuvassa näihin liitettäviä estetiikkoja. Brucen Batman-puoli olisi siis ehkä juuri sitä, mitä Chase ja Dick etsivät seuraltaan. Näin Brucen normaaliuden performanssi pitää hänen Batman-identiteettinsä turvassa, mutta pitää myös Brucen yksinäisenä ja aina roolissa, jossa ihmiset, joihin hän hakee yhteyttä, eivät näe häntä kiinnostavana tai kokonaisena.
Batman Brucen salattuna queer-puolena
Henkilö, joka tuntuu näkevän Brucen normaaliuden kulissin läpi, on Edward. Tämä tulee esiin esimerkiksi kohtauksessa, jossa Arvuuttaja juhlii keksintönsä menestystä. Tässä vaiheessa aina näyttävissä ja värikkäissä asuissa nähty Arvuuttaja on valinnut asukseen Bruce Waynen, hillityllä tavalla komean ja tyylikkään miljonäärin: Jim Carrey on stailattu näyttämään Val Kilmeriltä, hahmon jokainen hiussuortuva on hallitusti paikallaan, ja Edward kopioi Brucen maneereja kuin nämä kaksi olisivat peilikuvia.
Edward tuntuu ymmärtävän, että normaalius on performanssi, jonka toteuttamisessa auttaa raha. Hänen eleensä ovat edelleen hieman ylivedetyt, mutta Edwardin esiintyminen selvästi vakuuttaa, koska gothamilaiset näkevät hänet kilpakumppanina Brucelle. Lisäksi Edward haluaa selvittää Brucen salaiset ajatukset, eli hän osoittaa ymmärtävänsä, että Bruce Wayne on rooli, joka saattaa peittää alleen mitä vain.
Aditya Devsharma (2024) sekä Danielle Ryan (2023) näkevät Batmanin hahmossa ja erityisesti Batman Foreverin inkarnaatiossa mahdollisuuden tulkita Batman Brucen kaapissa olevaksi queeriksi puoleksi. Devsharma kirjoittaa ” The fact that he never feels truly himself in his Bruce Wayne persona reads like a not-so-subtle closeting of the self. His comfort lies in being Batman, a kind of gendered performance to really let himself and his identity fly freely, like some sort of crime-fighting exploration of drag.”
Bruce Wayne ei herätä huomiota tai epäilyksiä, mutta Batman liikkuu öisin fetissiklubille sopivassa asussa ja on tekemisissä sellaisten hahmojen kanssa, jotka usein liitetään queeriin ilmaisuun, kuten Arvuuttaja tai Poison Ivy (Uma Thurman) Batman & Robin -elokuvassa (1997), tai viittaavat BDSM-kulttuuriin, kuten Kissanainen (Michelle Pfeiffer) Batman Returnsissa (1992). On helppo ymmärtää, miksi Batman on samastuttava hahmo, jos joitain omia puolia tai kiinnostuksenkohteita uskaltaa toteuttaa vain yön turvassa.
Batman Foreverissä Bruce yrittää lakata olemasta Batman ja sulkee Lepakkoluolan: hänelle ratkaisu kaksijakoisuuteen on valita yksi puoli itsestään. Näennäisesti pakko kutsuu Brucen pukeutumaan lepakkopukuun vielä kerran, mutta tämä kokemus opettaa Brucelle, että Batman on osa häntä. Batman/Bruce julistaa Arvuuttajalle, että hän ei aio valita Brucena tai Batmanina olemista: ”I’m both Bruce Wayne and Batman. Not because I have to be. Now, because I choose to be.”
Vaatimus heterouteen ja normaaliuteen ei näy vain gothamilaisten reaktioissa, vaan myös elokuvien joillakin katsojilla on tiukkoja odotuksia Batmanille. Schumacherin Batman-elokuvat ovat edelleen franchisen halveksutuimpia, ja monet ovatkin tulkinneet, että näiden kahden elokuvan queer-elementit ovat herättäneet supersankarifaneissa syvää epämukavuutta, koska hupsu, camp tai queer Batman ei ole heistä ”oikeanlainen” (esim. Calvert 2023, Devsharma 2024).
Kiinnostavaa (joskaan ei yllättävää) on, että monet suopeasti ja ihailevasti Schumacherin kahdesta elokuvasta kirjoittavat ovatkin naisia, queereja ja/tai ei-valkoisia (Dean 2020, Devsharma 2024, Yoonsoo Kim 2017), mikä ehkä kertoo jotain siitä, millaisiin katsojiin teokset ovat vedonneet. Tres Dean (2020) kirjoittaa Schumacherin Batman-elokuvista: ”They weren’t for you. They were for him, they were for the gays, and they were for queer kids who didn’t know they were queer kids yet (if I may speak from personal experience).”
Elokuvan lopussa Bruce/Batman hyväksyy molemmat puolensa samaan kokonaisuuteen – ja pystyy nyt jakamaan sen Chasen ja Dickin kanssa. Eri puolien yhdistymistä ei ilmaista visuaalisena muutoksena esimerkiksi tyylillisesti, vaan sen symbolina on Brucen suhde Chaseen, joka nyt tuntee ja hyväksyy Brucen molemmat puolet. Ja Batman & Robin -elokuvan perusteella voidaan tulkita, että tätä ilmennetään Brucen suhteella Dickiin: elokuva keskittyy paljolti näiden kahden miehen kumppanuuden selvittelyyn. Tässä tulkinnassa Bruce/Batman voi olla sekä Chasen ja Dickin kanssa, käydä edellisen seurassa seurapiiritreffeillä tai kiipeilemässä ja Dickin mukana prätkäbaareissa.
Hävyttömän itsevarma outoudessaan
Keksintönsä kunniaksi järjestämissään juhlissa Edward hetkeksi löytää kontrollin ja onnistuu esiintymään normaalina. Näyttävyys ja kaoottisuus kuitenkin kutsuvat hänet pian taas luokseen, ehkä koska ne alun perin vapauttivat hänet. Edward ei myöskään ole kiinnostunut Brucesta siksi, että tämä on niin normaali, vaan koska aistii, että kyseessä on esitys, jonka takaa löytyy outoutta ja synkkyyttä. Aivan kuin Edward olisi ensimmäisen tapaamisen aikana osannut aavistaa, mihin yhtäkkiä poissaolevan Brucen ajatukset suuntautuivat (öiseen fantasiamaailmaan, jossa kaikki pukeutuvat näyttävästi).
Kun Edward ensitapaamisella sanoo hänen ja Brucen olevan samanlaisia, hän ehkä tarkoittaakin, että Bruce on yhtä outo ja ulkopuolinen kuin hänkin. Tässä paljastuukin yksi syy siihen, miksi Batman Foreverin mielenterveysongelmaisuuden ja queeriuden representaatioiden yhdistäminen ei tunnu vastuuttomalta. Elokuvassa otetaan ominaisuuksia, joita kulttuurissamme ei arvosteta, kuten tunteellisuus, pidäkkeetön ilmaisu, hallinnan puute ja samaa sukupuolta olevaan ihastuminen – ja jotka voidaan liittää hulluuteen ja seksuaalivähemmistöihin – ja tehdään niistä keino luoda elämää suurempi hahmo, joka kääntää katseet. Edwardin ominaisuudet, jotka saavat hänet epäonnistumaan normaaliudessa ja maskuliinisena heteromiehenä olemisessa, ovat samoja ominaisuuksia, jotka tekevät hänestä Arvuuttajana upean.
Elokuvan estetiikan ja sävyn halveksujat paljastavatkin ehkä pohjimmaisen halveksuntansa niitä ominaisuuksia kohtaan, jotka liitetään hulluuteen ja queeriuteen, koska koko elokuvan estetiikka juhlii juuri Arvuuttajaan yhdistettäviä ominaisuuksia. Kaikki eivät toki koe estetiikkaa omakseen, koska mieltymykset ovat subjektiivisia, mutta mikään ei perustele kyseisen estetiikan halveksuntaa ja totaalista torjuntaa.
Lapsesta asti minuun ovat vedonneet monet supersankaritarinoiden pahikset, koska he ovat niin itsevarmoja, pelottomia ja hävyttömiä. He värjäävät hiuksensa, pukeutuvat paljetteihin, lateksiin ja PVC:hen, laittavat näyttävän silmämeikin ja liikkuvat maailmassa uskoen, että heillä on oikeus siihen. Aivan kuin he olisivat saaneet selville salaisuuden, miten selvitä lannistavassa ja raskaassa maailmassa ilman, että hukkaa pisaraakaan uskoa itseensä ja säteilevyyteensä. Bruce kipuilee ja salailee, niin kuin me muutkin, mutta Arvuuttaja on luopunut yrityksistä sopeutua ja antaa vain friikkilippunsa liehua.
Tämä on toki yksinkertaistettu utopia eikä välttämättä käytännössä saavutettavissa. Näyttävän lookin laittaminen ei yksistään ratkaise kenenkään sisäisiä ristiriitoja – vaikka siitä voikin olla paljon apua – saatikka rakenteellisia ongelmia. Ulkonäköön keskittyvästä vapautumisesta tulee myös helposti planeetalle tuhoisaa kuluttamista. Lisäksi on muistettava, että hulluna olemiseen liittyy myös kärsimystä. Kaikki siitä ei johdu normittavista ja ahdasmielisistä rakenteista kuten seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen kohdalla, vaan mielenterveyden ongelmat voivat itsessään olla tuskaisia, pelottavia ja epämukavia niitä kokeville ja heidän läheisilleen. Tämä helposti unohtuu, jos keskitytään vain voimaannuttamaan yksilöitä.
Silti haluan korostaa tulkintaa, jossa näyttävä ja hävytön estetiikka on juhlimisen arvoinen asia, koska edelleen törmää tulkintoihin, jotka näennäisesti pyrkivät haastamaan normatiivista ajattelua, mutta pohjimmiltaan toistavat sitä. Esimerkiksi Jeff Preston ja Lindsay Rath-Paillé (2023) sortuvat tähän tulkinnassaan Jokerin eri versioista, kun he kirjoittavat: “[T]he Joker’s outlandish dress and appearance both separate him from the normates of Gotham, leaving the audience to surmise that only a dysfunctional mind would choose to appear in such a way.” (2023, 5)
Yhdyn siihen, että Jokeri on tarkoitus tulkita erilaiseksi kuin normi-gothamilaiset, mutta siitä ei vielä seuraa, että katsojat tuomitsisivat näyttäviä vaatteita käyttävän hulluksi tai hulluuden vieraannuttavaksi. Hahmojen pukeutumista on tulkittava osana elokuvien kokonaisuuksia sekä on pidettävä mielessä, että elokuvat tarjoavat mahdollisuuksia erilaisiin tulkintoihin esimerkiksi vaatteisiin liittyvistä merkityksistä.
Osana omaa tulkintaani Arvuuttajan erottuvat vaatteet ja stailaus eivät näyttäydy tuomittavana tai epähoukuttelevana vaihtoehtona. Jos Brucen tulkitaan käyttävän energiaa normaaliuden performanssiinsa ja jopa kaapissa pysymiseen, ja kukaan normi-gothamilaisista ei huomaa hänen salailevan jotain, tätä voidaan pitää traagisena kohtalona, josta Brucelle toivotaan vapautumista. Hänhän toistuvasti tulee torjutuksi niiden ihmisten taholta, joihin hän hakee yhteyttä. Tätä vasten Arvuuttajan kyky hyppiä silmille niin käytöksellään kuin värien ja kimalteen käytöllään näyttäytyy itse asiassa paljon terveemmältä tavalta käyttäytyä kuin Brucen pidättyväisyys ja salailu.
La Marr Jurelle Bruce kirjoittaa siitä, kuinka hulluuden voi tulkita muutoksia hakevana liikkeenä tiloissa, joissa Järki alistaa: ”a trembling, swelling, bursting movement that disrupts Reason’s supposedly steady order and tidy borders.” (2017, 306) Arvuuttajan voi tulkita olevan juuri tällaisen sykkivän, turpoavan ja räjähtävän liikkeen alullepanija. Hulluutta ehkä tarvitaan muistuttamaan siitä, että siivot rajat ja tasainen järjestys eivät ole tarpeellisia ja toisinaan ne ovat myös tuhoisia, kun niiden avulla yritetään kitkeä osa inhimillistä kokemusta pois ja ihmiset pidetään keskittymässä normaaliuden performanssiin itsetuntemuksen ja radikalisoitumisen kustannuksella.
Mahdollisuuksien visualisointi
Kuten usein hulluutta kuvaavat teokset Batman Foreverkin loppuu siihen, että hulluus on jollain tavalla saatava taas hillittyä. Sitä kuvaa Bruce/Batmanin löytämä eheys, mutta harmittavalla tavalla Arvuuttaja joutuu maksamaan hinnan tästä Brucen kokemasta ”parantumisesta”, niin kuin 1960- ja 1970-luvuilla ”sairaalloiset” homoseksuaalit, joista ”terveet” halusivat itsensä erottaa.
Kun Batman on päihittänyt Arvuuttajan ja seisoo katsomassa alas vastustajaansa, Arvuuttaja näkee edessään pimeydestä lähestyvän lepakon – saman, jonka hän nähnyt aikaisemmin Brucen salaiset ajatukset dokumentoineella videolla. Brucen lapsuuden traumojen lepakko siirtyy vainoamaan Edwardia. Bruce/Batman saa jatkaa elämäänsä ilman, että häntä paljastetaan ”poikkeavaksi”, mutta Arvuuttajasta tulee ikään kuin astia Brucen hulluudelle, ja näin hulluus voidaan rajata ei-uhkaavaksi.
Tämä tulkinta elokuvan lopusta on melko lohduton, mutta populaarikulttuurin teoksia ei kannata tulkita vain sen perusteella, miten ne loppuvat ja mitä niissä eksplisiittisesti käsitellään. Elokuvatutkija Yvonne Tasker (1993, 154) korostaa, että visuaalisena mediumina elokuvat luovat merkityksiä sanallistamisen lisäksi kuvilla, ja toimintaelokuvissa visuaalisuuden tasolla saadaan kuvata aiheita, joita ei voida suoraan ottaa puheeksi, kuten queer halu.
Batman Foreverissä hulluutta ja queeriutta visualisoidaan normeja rikkovalla ylettömyydellä ja normaaliuden performanssiin vaadittavan kontrollin rikkomisella. Hulluus ja queerius – oli kyse elokuvan pahiksista tai sankareista – ovat näyttäviä ja seksuaalisesti jännittäviä, sekä usein vapauttavia ja mahdollisuuksia yhteyden löytämiseen. Tätä ei sanallisteta muuta kuin Brucen ja Chasen heterosuhteen kohdalla, mutta visuaalisesti tähän tulkintaan on paljon mahdollisuuksia.
Mielessäni on esimerkiksi kohtaus, jossa Dick, hajareisin moottoripyörän päällä, yllään nahkarotsi ja aurinkolasit, kysyy Brucelta, hengaako tämä paljon prätkäbaareissa. Val Kilmerillä on ilme, joka on ehkä tarkoitus tulkita niin, että Bruce ei tosiaan vietä paljon aikaa kyseisenlaisissa paikoissa, mutta yhtä hyvin sen voisi tulkita ilmaisemaan hämmennystä siitä, miten vastata retoriseksi tarkoitettuun kysymykseen. Koska todellisuudessahan Bruce viettää aikaa alakulttuurisissa ja ”poikkeavuutta” juhlivissa paikoissa, mutta hän ei tiedä, miten ilmaista se uudelle tuttavuudelle.
Hulluuden tutkimus ja queer-teoria pyrkivät osoittamaan, että binäärit kategoriat kuten hullu/terve, normaali/epänormaali tai hetero/homo ovat sosiaalisesti rakennettuja ja niihin perustuvat identiteetit eivät ole sen luonnollisempia. Halu määrittää asioita joko-tai-ajattelun kautta näkyy keskustelussa Schumacherin Batman-elokuvien queer-sävyistä. Useat kirjoittajat (esim. Juzwiak 2020, Pfeiffer 2015) keskittyvät määrittelemään Batmanin ja Robinin joko heteroksi tai homoksi ja elokuvat joko queeriksi tai ei-queeriksi.
Osa tästä epäilemättä liittyy tarpeeseen kirjoittaa viihteellisesti ja provosoivasti, mutta on myös ongelmallista olettaa, että voisimme ikään kuin diagnosoida jonkun henkilön (tai elokuvan) seksuaalisuuden; että seksuaalisuus on jotain muuttumatonta ja kaikenkattavaa (jos olet hetero, kaikki elämässäsi on aina vain heteroa); tai että elokuvien tulkinta olisi yksiselitteinen prosessi, joka ei ole riippuvainen konteksteista.
Epäilen, että Schumacherin Batman-elokuvien ja niiden hahmojen epämääräisyys, fluidius, herättää voimakkaan halun hallita tulkintoja niistä. Näin voidaan välttää epämukavuuden tunteita, joita klassikkohahmon esittäminen queeriksi tai monitulkintaiseksi herättää.
Queerbaari, jonne kaikki pääsevät sisään
Kutsuisin Batman Foreverin estetiikkaa utopistiseksi, tai ainakin sillä on ollut sellainen vaikutus minuun enkä ole ainoa. Tres Dean (2020) kirjoittaa: “The world of Batman Forever and Batman & Robin bears zero resemblance to ours, instead resembling a party that never ends. Streets are bathed in strobe lights and neon and even gangs of criminals seem to come equipped with a signature dance number. Schumacher’s Gotham is a gay bar and nobody checks IDs at the door.” Elokuvien maailma voi olla kaukana omastamme, mutta se voi toimia inspiraationa sille, mistä haaveilla.
Batman Forever tuntuu visuaalisesti vakuuttavan, että kukaan ei voi olla ”liikaa”, oli kyse hulluudesta tai queeriudesta, räikeiden värien ja kimalluksen tai mustan nahan ja lateksin käytöstä. ”Over the top” -tyypeille löytyy turvapaikkoja kuten elokuvia, paraateja ja klubeja. Niistä on pidettävä kiinni, ja siksi parjattujen Schumacherin Batman-elokuvien nostaminen niiden ansaitsemaan arvoon ei liity vain yksittäisten elokuvien juhlistamiseen, vaan kyseessä on tarve luoda tilaa queeriudelle supersankarikaanonissa.
Lähteet
Batman Forever. Schumacher, Joel (ohjaaja) & Batchler, Lee; Scott Batchler, Janet & Goldsman, Akiva (käsikirjoittaja). PolyGram Pictures & Tim Burton Productions, 1995.
Bruce, La Marr Jurellle (2017) Mad Is a Place; or, the Slave Ship Tows the Ship of Fools. American Quarterly, 69:2, 303–308.
Calvert, Hamish (2023) Celebrating the overt queerness of Joel Schumacher’s Batman films. INTO.
Colangelo, Harmony (2021) 30 years in, The Silence of the Lambs’ Jame Gumb still deserves better. The A.V. Club.
Dean, Tres (2020) Joel Schumacher’s Greatest Triumphs Were in His Films’ Gloriously Unsubtle Subtext. SYFY WIRE.
Devsharma, Aditya (2024) Queerness and Batman: In defense of Joel Schumacher. Movieweb.
Juzwiak, Rich (2020) Batman & Robin Is a Gay Movie, But Is It Gay Like Happy, Or…? Jezebel.
Kunzel, Regina (2017) Queer History, Mad History, and the Politics of Health. American Quarterly, 69:2, 315–319.
Pfeiffer, Mike (2015) The Talented Mr. Nygma: Batman Forever as Gay Cinema. Deadshirt.
Preston, Jeff & Rath-Paillé (2023) How He Got His Scars: Exploring Madness and Mental Health in Filmic Representations of the Joker. Societies, 13:2(48).
Ryan, Danielle (2023) Batman Forever is Gay. /Film.
Spandler, Helen & Barker, Meg-John (2016) Mad and Queer studies: interconnections and tensions. Mad Studies Network.
Tasker, Yvonne (1993) Spectacular bodies: Gender, genre and the action cinema. Routledge.
”What is Mad Studies? International Mad Studies Journal.
Yoonsoo Kim, Kristen (2017) Joel Schumacher on Batman & Robin: “I Never Thought It Was an Important Moment in Gay Cinema, But I’ll Take It” GQ.
