Ubisoftin Assassin’s Creed Unity -pelin päähahmo Arno Dorian on tässä ottanut selfien Pariisin aamuauringossa.

Salamurhaajapeli Assassin’s Creed: Unity valloitti minut toisena koskaan pelaamanani videopelinä Baldur’s Gaten (1999 – pelin tekovuosi, ei pelaamisvuosi, joka oli siis 2015) jälkeen. Voin kertoa, että kokemuksena nämä kaksi olivat hyvin erilaisia. Baldur’s Gatessa katsellaan yläpuolelta taistelijajoukkoa, johon on käytetty varsin säästeliäästi pikseleitä. AC Unityssa näkökulma on hahmon takaa, ja näkymät sen moisia kuin olisin itse tallustellut 1790-luvun Pariisissa.

 

Pariisin kujilla ja katoilla

Pelaamisen alku menikin minulla, opittuani käyttämään konsolia, lähinnä kaupunkinäkymien ihailuun. Unity on todella kaunis peli. Pariisin arkkitehtuuria esitellään lavealti, talojen seinissä on haalistuneita mainoksia, tomupilvi pölähtää ilmaan ikkunalaudalle hypätessä ja auringon laskiessa näkymät ovat utuisia ja taulumaisen kauniita Seinen varrella.

Pitkään olin tyytyväinen pelkkään kävelyyn Pariisin kaduilla. Minusta on aina ollut taianomaista ajatella menneitä aikoja ja tässä sain kokea niistä jotain melkein käsinkosketeltavasti! Tajusin ensimmäistä kertaa tämäntyyppisten pelien mahdollisuudet tunnelman luojina. Pelien tarinat eivät ole vielä herättäneet minussa viehätystä, ja Unityssakin tapahtumat tuntuivat lähinnä sivuseikalta. Assassin’s Creedissä tarina toki saattaakin tehdä pienemmän vaikutuksen sen vuoksi, että siihen ei pääse itse vaikuttamaan. Mutta miten upean tunnelman pelissä saakaan luotua, kun kaiken voi näyttää!

Pariisin kattojen yllä.

Aluksi kuljeskelinkin nauttimassa kaupungin runsaudesta ja avasin samalla lisää karttaa näköalapaikoilla. Vallankumousaika on, kuten arvosteluissa on todettukin, hyvin hedelmällinen pelille. Ympäristö on täynnä elämää. Palatsien porteilla suuret väkijoukot osoittavat mieltään soihtujen ja hankojen kanssa, katuja on tukittu joka puolella tynnyreistä ja kaadetuista kärryistä rakennetuilla barrikadeilla. Toki rauhallisempaakin elämää löytyy: nahan parkitsijat isoine sammioineen jatkavat töitä niin kuin ennenkin (lehdessä ilmoitetaan, että uusia työläisiä kaivataan ja nahkuri tarjoaa palkalliset oksentamistauot) ja kaupungin laitamilla voi nähdä esimerkiksi ihmisiä kärrynsä kimpussa korjaamassa sen pyörää.

Pikkuhiljaa opin tappamaan ja tekemään juonitehtäviäkin, mutta kaduilla kuljeskelu säilyi silti lempipuuhanani ja kiersin avaamassa arkkuja ja keräämässä kokardeja viimeiseen asti.

 

Bugaa, bugaa, mutta ei luovuta

Ilmestyessään Assassin’s Creed: Unity oli kahden konfliktin keskuksessa: sitä arvosteltiin kovin sanoin sekä suuresta bugipitoisuudesta että pelattavien naishahmojen puutteesta. Peli julkaistiin marraskuussa 2014 ja bugeja oli sangen runsaasti. Samaan aikaan fanit pettyivät siihen, ettei pelissä voi pelata naishahmolla, mihin tiimiltä tuli ensin tökeröitä kommentteja siitä miten naishahmon tekemiseen olisi mennyt liikaa aikaa. The Mary Sue -sivustolla kirjoitettiinkin bugeista: Assassin’s Creed: Unity Really Can’t Animate Women – or Anything Else Actually. Hauskimpia bugeja kerättiin YouTubeen top 10 -videoiksi.

Nunnaluostarin pihalla.

Nunnaluostarin pihalla.

Alun perin Ubisoft hyvitteli asiakkaitaan teknisistä ongelmista tarjoamalla enemmän maksaneille ilmaisen pelin (kuudesta vaihtoehdosta) ja kaikille Unityn ostajille sen lisäosan Dead Kings ilmaiseksi. Itse aloitin Unityn pelaamisen puoli vuotta julkaisemisen jälkeen, joten bugit oli enimmäkseen ehditty siivota pois. Bugeja alkoi ilmaantua enemmän pelin loppupuolella, joko juonen etenemisen takia tai sitten bugeja oli vain jäänyt tietyille alueille. Kohtasin mm. katolla käveleviä ihmisiä ja kerran hahmoni ryöväsi ruumista panematta miekkaansa ensin pois, mistä kuului huvittava (ja täysin pelimaailman sisäistä logiikkaa noudattava) kalina.

Bugivideoista sain sellaisen kuvan, että Unitya on ollut melkein mahdotonta pelata heti aluksi. Leijuvat sivuhahmot ja ilman päällä kävelevä Arno eli päähahmo veisivät ainakin itseltäni maailmaan uppoutumisen nautinnon. Tosin nuo muutamat kohtaamani bugit aiheuttivat minulle lähinnä huvia. Pelin alkulumo oli ehkä siinä vaiheessa jo haihtunut ja pystyin jo leikittelemään sen kustannuksella.

Unitya kuten muitakin Assassin’s Creedin osia on kritisoitu myös takkuisesta pelattavuudesta, ja se turhautti minuakin välillä suuresti. Toisaalta hahmo harrastaa kiitettävästi sujuvannäköistä parkouria juosten ja hyppien kattoja pitkin sekä kiipeillen rakennusten seinustoilla ylös ja alas, ja tämä on mielestäni ehdottomasti tärkeämpää kuin ajoittainen takkuilu. Kuitenkin pelatessani kuului monasti valittava “Arno!”-huudahdus kun hahmoni, jonka piti juosta jokilaivan perässä, tarttui ovenpieliin ja lähti kiipeilemään tai heilauttamaan itseään ränniltä toiselle. Erityisen vaikeaa Arnolle tuntuu olevan mennä ikkunasta sisään. Useita kertoja Arnon tanssahdellessa ikkunan lähettyvillä ruutuun ilmestyi avulias laatikko, joka kertoi että tiettyä nappia painamalla Arno heilauttaa itsensä sulavasti ikkunasta sisään, mutta eipä vain heilauttanut. Onneksi tehtävissä ei yleensä ollut aikarajaa. Tämä pelattavuuden ongelma ei tosiaan ollut bugi vaan osa parkour-softaa, joka suurimmaksi osaksi toimikin ongelmitta.

Tavallista kansaa suihkulähteellä. Pariisissa toimitettiin paljon myös arkisia asioita, tanssitiin, soitettiin ym.

 

Onko se naisten animointi nyt sitten niin vaikeaa

Unityn julkaisun aikaan pelin pelattavien hahmojen sukupuoli nousi keskusteluun, koska fanit odottivat pelattavia naishahmoja, ja sen sijaan pelinkehittäjät viestittivät pyyhkineensä suunnitelmistaan niihin alun perin kuuluneet naishahmot resurssien vähyyden vuoksi. Naishahmot olisivat vieneet “liikaa aikaa” – minkä AC III:n aikainen työntekijä totesi olevan hevon kukkua (Gamestop).

Seuraavaksi Ubisoftin edustajat pyrkivät jättämään aika- ja resurssinäkökulman unohduksiin. He selittivät, että koko peli oli rakennettu päähahmo Arno Dorianin ympärille. Syy naishahmojen puutteeseen oli siis se, että pelaaja on koko ajan Arno, myös moninpelissä yhteistyössä toisten pelaajien kanssa, jolloin kaikki pelaajat näkevät itsensä Arnona ja toiset pelaajat muina miespuolisina salamurhaajina (The Verge).

Wiredin haastattelussa Ubisoftin edustaja perustelee, että Arno oli miehenä valittava pelin päähenkilöksi, koska Assassin’s Creed -osien päähenkilöt kuvastavat aina aikaansa ja Arnon ristiriitainen rakkaustarina Elisen kanssa peilaa Ranskan vallankumousta. Hän toteaa myös, että naishahmolla sukupuoli olisi noussut tarinan keskiöön, koska tuona aikana naissalamurhaaja olisi ollut sen verran huomattava asia.

Katolla kaksi puhujaa villitsee kansanjoukkoja.

Katolla kaksi puhujaa villitsee kansanjoukkoja.

“It’s not like we created four characters, and it’s four guys, and we didn’t create a female. It’s not that at all. It just so happens that our main character is a man. It could have been a woman, but this is the story we wanted to tell. Another thing I could tell you about that, for every Assassin’s Creed, we really try to create a character that embodies the time, that metaphorically represents that time. In the case of Unity, Arno being an Assassin who’s in love with a Templar, he’s at war with himself. It sort of represents how France was at war with itself, with two opposing ways of thinking, extremist ways, and maybe the truth is somewhere in the middle. This is what the story represents. If we had picked a female character, in that setting, [her gender] would have been the theme of the story, because at that time, it’s something that would be notable enough to become the key point of the story. The vehicle of the story had always to be the French Revolution, the whole story presents as a metaphor for that.” Alex Amancio, Wired

Perustelut kuulostavat selittelyiltä, joilla peitetään todellista syytä, tai sitten pelin tekijöitä vaivaa todellinen mielikuvituksen puute. Jos rakkaustarina Élisen kanssa kuvastaa Ranskan vallankumousaikaa, niin varmaan samanlainen vallankumouksen metafora tarina olisi ollut niinkin, että Élise olisi ollut päähenkilö. Lisäksi on outoa lukea kommentteja siitä miten naisen sukupuoli olisi noussut keskeiseksi ihmiseltä, jonka tekemässä pelissä tavataan esimerkiksi naissalamurhaaja Charlotte Corday ja vuorotellen mieheksi ja naiseksi pukeutunut Chevalier d’Eon.

Naisten poissaoloa pyritään usein selittämään historiallisella realismilla, mutta erityisesti Ranskan vallankumouksen aikaan naiset olivat hyvin aktiivisesti ja näkyvästi osallisina poliittisissa tapahtumissa, kuten kirjoittaa esimerkiksi The Escapist.

Yksinäinen salamurhaaja Pariisin yössä.

Yksinäinen salamurhaaja Pariisin yössä.

Naishahmojen vähyys peleissä on sääli. Kuten kaikessa taiteessa, tokikaan jokaisessa pelissä ei tarvitse olla yhtäläistä edustusta kaikille sukupuolille, mutta mieshahmojen voimakas yliedustus peleissä ylipäätään kertoo paljon. On hyvä, että Ubisoftilla joudutaan kritiikin kohteeksi tästä asiasta, ja toivottavasti he myös ovat ymmärtäneet, että heidän syynsä eivät ole hyviä syitä. Netissä on kirjoitettu laajasti muistakin näkökohdista, esimerkiksi miksi kaupalliset syyt naishahmojen poistamiselle eivät ole pitäviä ja mitä naishahmojen vähyydelle peliteollisuudessa voisi tehdä.

Seuraavassa Assassin’s Creedin osassa, Syndicatessa joka julkaistaan syksyllä 2015, on kaksi päähenkilöä, sisar ja veli.

 

Tehtävät

Unityn pääjuoni kertoo Arno Dorianin sekä hänen kasvinsisarensa-kautta-rakastettunsa Élise de la Serren (kasvatti-)isän murhaajan selvittämisestä. Ajassa liikutaan välillä ruttoisaan keski-aikaan ja toisen maailmansodan keskelle, mutta pääasiassa oleskellaan 1790-luvun alun Pariisissa. Taustatarina on, kuten muissakin Assassin’s Creed -peleissä, nykyajassa tapahtuva simulaatio, jossa toistetaan historian tapahtumia. Nykyaikaa ei kuitenkaan Unityssa juuri käsitellä, pelaaja on oikeastaan koko ajan simulaation sisällä.

Élise on äärimmäisen määrätietoinen hahmo, jonka kanssa Arno saa useammin sanailla tiukasti kuin kuherrella. Dialogi on sangen nautittavaa ja pääjuonitehtävissä on ilo työskennellä Élisen kanssa. Pääjuonta ylipäätään on arvosteluissa kritisoitu, enkä itse kiinnittänytkään siihen juuri huomiota. Pääajatus tuntui olevan, että maailmasta löytyy paljon pahiksia.

Pääjuonen lisäksi Unityssa on roppakaupalla pidempiä ja lyhyempiä sivujuonteita. Kaduilla pääsee taistelemaan nimettömien pahisten kanssa, samoin taloissa ja katakombeissa, kun kamppaillaan rahakirstujen omistajuudesta. Pidemmät tehtävät ovat joskus monen jakson pituisia, kun seuraillaan esimerkiksi Napoleonin rakkauselämää tai markiisi de Saden hämäriä liiketoimia. Domen arvostelija kommentoikin, että on AC-pelien “perushölmöys” kohdata kaikki tietyltä ajanjaksolta tutut henkilöt pelin tiimellyksessä, tosin omasta mielestäni se on aika huippua. Eikö olisi pikemminkin hölmöä sijoittaa peli tunnettuun aikakauteen ja kaikki pelin hahmot olisivat keksittyjä?

Ennestään tuttujen henkilöiden lisäksi Arno tapaa kiinnostavia hahmoja, jotka ilokseni osoittautuivat oikeiksi historiallisiksi henkilöiksi. Samoin pelissä on runsaasti tietoa historiallisista tapahtumista ja paikoista. Ehkä hyväkin, luettuani mielikuvituksettomia selittelyjä pelattavien hahmojen sukupuolesta, että pelintekijätiimi on tutustunut oikeaan historiaan eikä keksinyt asioita omasta päästään…

Autereinen valo Seinen yllä.

Autereinen valo Seinen yllä.

Pelin sisältämä tieto tulee myös käyttöön Nostradamus Enigma -tehtävissä, joissa pitää tulkita runoja ja etsiä niiden perusteella erilaisiin paikkoihin piilotettuja symboleita. Nämä tehtävät olivat helpoimmillaan ihan hauskoja, mutta nopeasti mielenkiintoni lopahti, kun tuntui että kaikki vähänkään vaikeampi piti selvittää googlettamalla. Muuten pidin Unityn sivutehtävistä: paljon piti varastaa ja murhata, mutta verettömästikin selvisi esimerkiksi Murder Mysteries -tehtävistä, joissa piti tutkia rikospaikkoja, kerätä johtolankoja ja kuulustella todistajia, kunnes tarpeeksi tietoa kerättyään rohkeni syyttämään epäilemäänsä hahmoa murhasta.

Aino Harvolan AC: Black Flag -arvostelussaan manaamat varjostus- ja salakuuntelutehtävät olivat Unityssa vähäisiä. Itse en manannut Unityssa juuri mitään, paitsi aikarajoitteista takaa-ajoa, kuten jo mainitsinkin. Suosikkitehtävikseni nousivat lukkojen tiirikoinnin jälkeen soluttautumistehtävät, joissa kaikessa rauhassa tutkiskeltiin suurta linnoitusta ja koetettiin päästä huomaamatta eteenpäin. Pidin myös katoilla väijyskelystä ja vihollisten hoitelemisesta salavihkaa tappavilla tai berserkkiraivoon ajavilla nuolilla. Toisaalta kyllä vähemmän salavihkaisetkin hommat Arnolta sujuvat, iskin savupommia maahan ja tapoin sen suojissa niin monta vihollista kuin ehdin. (Hienostuneemmat taistelutavat kuin “attack”-napin hakkaaminen eivät koskaan onnistuneet minulta. Ehkä ensi pelissä.)

Hauska puoli pelissä on myös se, että Arno kerää ystäviä auttaessaan pariisilaisia. Ystävät huikkailevat Arnolle tämän kävellessä kaduilla (tosin on vaikeaa säilyttää mielikuvaa itsestään salavihkaisena murhaajana, kun kadunkulmassa on kuuden ihmisen joukko huutelemassa “Arno, mitä jätkä! Hei Arno!”) ja auttavat vihollisten kynsissä. Loppupuolella alkoi tosin tuntua, ettei pelissä enää saa tappaa vihollisia ollenkaan, kun innokkaat apurit tulevat pyssyjen ja miekkojen kanssa.

 

Loppuarvio

Kaiken kaikkiaan Assassin’s Creed: Unity oli oikein miellyttävä pelielämys, kaunis ja viihdyttävä. Arnon edesottamuksia oli mukavaa katsella, vaikkakaan tapahtumiin ei voinut vaikuttaa – mutta onneksi tyydyttävämpiä tarinoita varten on olemassa fanfiction. Kiinnostavaa nähdä, millainen pelin seuraava osa Syndicate on. Ainakin viktoriaanisen Lontoon näkemistä odotan innolla.

Väkijoukko osoittaa mieltään palatsin porttien ulkopuolella. Toisissa osissa kaupunkia väkijoukot mm. polttivat seipään nenään kyhättyjä nukkeja. Lakanassa lukee Vapaus tai kuolema.

Nörttityttöjen muut Assassin’s Creed -arviot