Kun sanoin tekeväni jutun liian kiltistä nörttitytöstä, en tajunnut, että hyvin paljon sen sisällöstä tulisi olemaan ihan omasta elämästäni. Luulin kirjoittavani “nörttityttönä”, kuin kaikkien äänenä, mutta huomasin sen olevan mahdotonta. Kuitenkin luulen, että paljon tästä nörttitytöstä, ja minun kokemuksistani, on yhteistä toisten kanssa. Kiltteys on vain pintaa, ja siihen on lujasti liittynyt myös kainous. Kumpaakin on ollut liikaa. Ensi kertaa kävin sekasaunassa larppaajien kanssa viime vuonna. Larpannut olen kuitenkin yli kolme vuotta ja naisten saunavuoroa olen usein joutunut pyytämään. Sekaan uskaltauduin tutun porukan kanssa ja mukana itsevarma nainen, jonka seurassa uskaltauduin viimein mennemään miesten saunaan. Samana vuonna kuoriuduin siitä häveliäsyyden kuoresta, jonka alla nuoruuden vuoteni olin mennyt. Sain karistettua pois hieman kiltteyttä ja kaikesta huolehtivaa äiti-luonnetta, jonka jälkeen olen osannut nauttia paljon enemmän illanistujaisista ja tapahtumista, kun liiallinen kainous on jätetty taakse. Siinä sivussa kuitenkin huomasin, että aftereilla conin tai larpin jälkeen ei ole ollut kertaakaan, jolloin mies ei olisi tullut liian lähelle huohottamaan korvan viereen tai aloittanut yksipuolisen keskustelun. En pystynyt poistumaan tilanteista, koska olen liian kiltti sanomaan “ei kiinnosta”.
Liian kiltti?
Kun etsin määritelmää liian kiltille, saan niistä melko selkeän kuvauksen yhdistelemällä: “epäitsekäs, joustava, uhrautuva”. Samalla kiltteys voidaan jakaa sekä positiiviseen että negatiiviseen kiltteyteen. Positiivisessa kiltteydessä ihminen nauttii siitä ja tekee sitä omaksi ilokseen. Negatiivisessa ihminen on kiltti koska kokee sen velvollisuutenaan eikä pysty sanomaan toisille vastaan. Siinä missä positiivinen kiltteys on jopa voimistavaa ja sosiaalisissa suhteissa palkitsevaa, on negatiivinen kiltteys voimia vievää ja sosiaalisissa suhteissa moni voi käyttää sitä hyväkseen, jolloin kiltti ihminen, kun ei osaa sanoa vastaan, joutuu toimimaan toisen hyväksi, joka usein johtaa turhautumiseen itseensä. Tämä kiltteys usein opitaan jo lapsena, kuten minäkin sen opin. Vaikeaa on sanoa vanhemmilleen vastaan, saati sitten myöhemmin opettajille ja ehkä sen myötä myös ystäville ja kollegoille. En haluaisi sanoa, että se on kokonaan opittua tai synnynnäistä, mutta joskus en vain voi uskoa, etten koskaan ole oppinut sanomaan “ei”.
Kiltti nörttityttö
Siinä missä normaalissa elämässäni olen kiltti negatiivisella tavalla, nörttitytön roolissa en pidä kiltteyttä taakkana vaan voimavarana. Olen ollut vänkäri ties kuinka monessa conissa ja tapahtumassa. Ensimmäisen kerran kun olin conivieraana Finnconissa, ihastelin ihmisiä ja kuuntelin yllättävän mielenkiintoisia ohjelmia, ja sen jälkeen aina vänkärinä. Usein juuri niissä tehtävissä saan kuulla kuinka ihana ja söpö olen, saaden paljon uusia ystäviä ja mielenkiintoisia keskusteluja aikaan conissa. Myöskin aina järjestäjä puolelta tulee yleinen kiitos kaikille vänkäreille, jossa sanotaan ettei conia olisi ilman pieniä vänkäreitä hoitamassa pieniä asioita. Näistä olen saanut voimia ja iloa, jotka saavat joka vuosi osallistumaan tapahtumiin vänkäröimään, kun en osaa enää olla vänkäröimättä coneissa. Se tietenkin tuntuu oudolta, kun ajattelee näin: en voi osallistua kaikkeen mihin haluaisin, saatan tehdä töitä yölläkin ja ehdin näkemään kavereita, jos vuoroni eivät ole heidän aikataulujensa kanssa päällekäin. En kovinkaan usein kuitenkaan ole löytänyt itseäni kaatajaisista. Syinä pidän sekä sitä, etten uskalla alkaa sosialisoimaan tuntemattomien kanssa sekä hieman enemmän kuppia nostavat miehet. En halua yleistää, mutta jokaisista kaatajaisista löytyy niitä miehiä, jotka ovat iloisina ja väsyneinä juoneet alkoholia ja antaneet sen nousta päähän. Monesti tälläisissä tapauksissa olen saanut huomata olevani niin iskuyritysten kuin ehdottelevien repliikkien kohde. Näiden välttäminen ei juuri onnistu kiltisti kuuntelemalla ja kauniisti vastaamalla, riippumatta siitä, sanonko, etten jaksa kuunnella tai “hyvin mielenkiintoista, kertoisitko lisää?”. Olen liian kiltti sanoakseni painu v***uun, ei voisi vähempää kiinnostaa.
Nörttityttönä olen kiinnostunut myös naishahmoista ja kuinka heitä kuvataan kirjoissa, peleissä, sarjoissa ja elokuvissa. Kilttejä tyttöjä on paljon, mielenkiintoisia hahmoja ei niinkään. Vielä kuitenkin hirvittävän monessa sarjassa naiset keskenään eivät puhu muusta kuin miehistä, vaikka sarja ei olisikaan saippuaoopperaa. Onneksi suunta on sitä kohti, että tuottajia osataan arvostella tällaisista geneerisistä naishahmoista, ja isoissa sarjoissa on alkanut näkymään itsevarmempia ja mielenkiintoisempia naishahmoja. Toisaalta, kovaa vastustusta on saanut Sherlock NYC:n (eng. Elementary) nais-Watson. Itse näen vaihdon erittäin hienona, koska kirjoissahan Watson erittäin fiksu, kuten on Lucy Liun esittämä Watsonkin, ja Sherlockin ja Watsonin suhde kuvataan erittäin lämpimänä ystävyytenä, jota myös sarja kuvaa. Voisin sanoa, että (oma mielipide) uudessa brittiversiossa Sherlockin ja Watsonin välillä on enemmän seksuaalista jännitettä kuin amerikkalaisessa (/oma mielipide). Ainakin itseäni asia mietitti paljon, kun kuulin Watsonin olevan sarjassa nainen, mutta sarja korostaa enemmän ystävyyttä miehen ja naisen välillä, kun yleensä tämä tilanne elokuvissa johtaisi rakkauteen ja seksiin.
Because you know it’s a bad idea.
Toisena esimerkkinä mielenkiintoista naishahmoista Warhammer 40K. Warhammerin Sisters of Battlet ovat naisia kovissa varusteissa ja isoilla pyssyillä, mutta harva pelaaja liittää heitä armeijaansa, koska he eivät ole lähellekään niin voimakkaita kuin mieshahmot pelissä. Viimeisimmästä uudistuksestakin on aikaa. Mitään uutta ei uusi Apocalypse-tapahtuma tuonut heidän armeijaansa, vaikka Games Workshop mainosti, että “kaikkiin armeijoihin jotain uutta!”. Kun lähetin kysymyksen, miksei näin ollutkaan, vastaus oli, ettei kukaan ole jaksanut miettiä, eikä mitään uutta ole tulossa. Samalla yhden nais-inkvisiittorifigun tuottaminen lopetettiin. Monet pelaajat valittavat, kun naispelaajia ei ole eivätkä naiset ole kiinnostuneita figupeleistä, mutta samaan aikaan anime on naisten ja tyttöjen suosiossa, koska niissä on paljon erilaisia ja vahvoja naishahmoja, joita korostetaaan. Jos Games Workshop korostaisi näitä badass-naisiaan ja tekisi niistä enemmän tasavertaisia kyvyiltään miesten kanssa, olisi Warhammer 40K:lla varmasti enemmän suosiota ja uusia naispelaajia.
Toisinaan oikeita nörttityttöjä näkyy myös televisiossa ja ainakin viimeisin esimerkki, jonka näin, ei antanut kovin hyvää kuvaa. Geneerisessä muotiohjelmassa j-rockia kuunteleva ja scifiä lukeva tyttö halusi työhönsä sopivan vaatetuksen. Kun käytiin vaatekaappia läpi, löytyi sieltä lolita-mekkoja. Stylisti nauroi näille, samoin samaan tyyliin kuuluville paidoille, hameille ja laukuille. Kaikki heitettiin menemään. Tyttö tungettiin farkkuihin, kukkapaitaan, piikkikorkokenkiin ja paksuihin meikkeihin, joita hän ei tuntenut omikseen. Lopullinen look sai nuoren naisen näyttämään vanhaltapiialta ja tavalliselta. Kaikki omaleimainen tyyli ja oman rakkauden kohdetta korostavat piirteet tyylissä oli hävitetty niin, että nörttitytöstä oli saatu tavallinen nainen. Lopussa esitelty tyyli oli saanut tytön kasvoille pakotetun hymyn ja suuhun kirjoitetut sanat. Tuntui kuin työvaatteiden tuonnin kanssa olisi vienty pois koko elämä ja persoona, ettei tyttö saisi olla erilainen edes omalla vapaa-ajallaan.
Hyveen orja – Lantin toinen puoli
Kiltti tyttö ei pääse pomoksi oli kirja, johon törmäsin istuessani j-rock-keikan jonossa. Katselin sitä ja mietin, olinko liian kiltti. En muista, mihin tulokseen päädyin, mutta tarkemmin ajateltuna olin kyllä. Teini-ikäisenä kysyin aina ensin äidiltä, voisinko lähteä konserttiin tai voisinko lähteä kaupungille kavereiden kanssa. Usein kuitenkin oli, etten päässyt lähtemään, jolloin päädyin kotona piirtämään.
Kiltteys nähdään hyveenä, ja usein on kohteliaisuus kuvailla toista ihmistä kiltiksi. Minua kuvattiin aina kiltiksi ja pitkäpinnaiseksi. Tosiasissa olisin sanonut pahasti vastaan, jos olisin saanut sanat suustani. Silloin maailmaa sivullisena katsova tyttö kehitti monia eri sairauksia ja pelkoja, ja luultavasti monen pohjana on ollut liiallinen kiltteys ja sen aiheuttama ahdistus. Näistä osista kootaan liian kiltti nörttityttö. Ensimmäinen osa on ahdistus. Täydessä kaupassa, yksin kävellessä ja puhuessa tuntemattomien kanssa. Tietenkin myös täysin yllättävät tai päiviä kestävät sydämen tykytykset ja hengen salpautuminen haittaavat ja ahdistavat vielä enemmän. Toinen on masennus. Masentaa, kun ei osaa sanoa vastaan, ei pysty omia oikeuksiaan puolustamaan vaan joutuu hautaamaan omat tunteensa. Kolmas on psyykkeen murtuminen. Selviydyin siinä määrin vähällä, että en pitänyt ääniä päässäni todellisina, mutta kehon tunnottomuus aiheuttaa enemmän ongelmia, kuten pelkotiloja ja kaatumista.
Kesti kauan ennen kuin pääsin puhumaan kaikesta, koska en halunnut rasittaa muita omilla ongelmillani, ja kun sairaanhoitajasta alkoi tuntua, että olin parantumassa, en osannut enää kertoa mieltäni vaivaavista asioista. Lähdin Varsovaan yliopistoon, mutta kun tulin takaisin lomalle, jouduin samantien sairaalaan suljetulle osastolle. En enää tiedä mitä teen, mutta liiasta kiltteydestä on jo osa karissut. Kun en ole kiltteydeltäni pystynyt puolustamaan itseäni, en ole sanallisesti koskaan osannut nousta toista vastaan. Fyysisesti olen toisinaan pystynyt, kickboxingia satuin harrastamaan, mutta aina sekään ei riitä.
Minua on heitetty lasipullolla, kun en osannut ottaa “kohteliaisuuksia” vastaan. Toinen nörttityttö sai päälleen solvauksia, kun oli näyttänyt autosta huutelijoille keskisormea, jolloin miehet olivat nähneet oikeudekseen pysähtyä ja näyttää takaisin. Raiskauksesta puhuminen on itselleni arka aihe. Kun asiasta puhutaan uutisissa, ja varsinkin Facebookin vihasivuilla, en voi kuin joutua tunnevyöryn valtaan ja hiljaa itkeä niiden puolesta, jotka joutuvat sen kokemaan. Jo pelkkä naisiin kohdistunut vihapuhe saa kyyneleet silmiini. Tyttö on avuton olento, kun ei opi mitenkään puolustamaan itseään, sanallisesti tai voimalla, kun ei uskalla muuta kuin myöntyä. Uutisissa kuulee vihapuheen yleisyydestä, mutta siinä yleensä tarkastellaan vain ulkomaalaistaustaisiin kohdistuvaa puhetta, ei naisiin. Rasismin ja syrjinnän nähdään kohdistuvan kielessä yleensä vain ulkomaalaistautaisiin, kun myös ne koskettavat naisia. Samalla ‘feministi’ on monelle miehelle sana, joka nähdään miehiä alistavana ja munille potkivana mäkättävänä ämmänä, kun todellisuudessa feministi kuvaa ihmistä, joka haluaa miehen euron myös naiselle, ei vain 80 senttiä, eli tasa-arvoa kaikkien sukupuolien välille. Feministejä eivät ole vain housuihin pukeutuvat naiset ja hameeseen pukeutuvat miehet.
Voinko olla feministi, jos käytän vain hameita? Eli kiltteys ja elämän vaikeat kysymykset
Yleinen vastaus oli ei, koska feministi pukeutuu androgyynisti ollakseen mahdollisimman lähellä miestä. Näin siis oli vastaus ala-asteella. Päädyin pukeutumaan polvipituisiin hameisiin ja bleisereihin, koska näytin silloin vanhemmalta. Sittemmin päätin, että nainen saa olla naisellinen, koska se kuuluu itsemääräämisoikeuteen, joka erityisesti oli silloin lähellä sydäntäni. Rakastuin mekkoihin ja röyhelöihin teini-iässä, kun aiemmin niitä en uskaltanut pitää. Lisäksi pidin ihmisten muistuttelusta, että alunperinhän hame ja sukkahousut olivat miesten vaatteita, josta usein sain poikien vihoja niskaani. Kuitenkaan itsemäärämisoikeuden puolustamisen ilmeneminen omassa elämässä oli vähäistä. Enimmäkseen se johtui vanhemmista. Kun on kaksi pitkäaikaissairasta vanhempaa, joista toinen on työkyvyttömyyseläkkeellä ja kaipaa apua jokapäiväisissä asioissa, on vaikea toteuttaa teinikapinaa, kun syvälle sisään on juurtunut käsitys siitä, että on enemmän omien vanhempiensa tuki ja ystävä kuin lapsi. Tämän muotoilun olen saanut ajatuksille ja tunteille vasta vähän aikaa sitten, terapeutin avulla. Kuinka olla lapsi ja tyttö, kun oman elämän tarkoitus on olla toisten tukija? Kilttinä ja ainoana lapsena huomasin ottavani aikaa omista harrastuksista ja kavereiden tapaamisesta huolehtiakseni äidistä ja kodista, mutta myös pärjätäkseni koulussa. En ollut täydellinen enkä nopea oppija, joten illalla saatoin istua läksyjen kanssa myöhään hereillä ja vääntää tehtäviä, kunnes osasin ne ja opin. En koskaan oppinut pyytämään apua. Varsinkin ala-asteella vihasin kutomista, koska en oppinut millään, mutta myöhemmin opin ja nykyään teen käsitöitä kun vain saan inspiraatiota.
Joskus myös mietin, voiko Martta olla feministi? Martta on yleisnimitykseni naiselle, joka leipoo, kutoo ja ompelee, tai kuuluu Martta-yhdistykseen. Myöhemmin liityin itse Marttoihin, tai oikeastaan Anarkistimarttoihin, koska lähimmän alajaostoni keski-ikä oli 65 ja Anarkisteihin olin halunnutkin. Toinen mihin liityin oli Sotilaskoti-yhdistys, käytyäni Naisten valmiusliiton järjestämillä kursseilla. En tiedä, miksi innostuin yhdistystoiminnasta, mutta päädyin kuitenkin Suomen armeijan puolelle, vaikka patriotismi ei ole arvojani. Hämmentävää oli toimia ja saada kiitosta. Kuin olisin löytänyt kanavan kiltteydelleni, ja en tehnyt sitä pakosta, vaan koska se oli mukavaa.
Kuvia lastenkodin lapsista ja suomalaisporukastamme
Päädyin kerran myös menemään vapaaehtoiseksi lastenhoitajaksi Kiinaan hylättyjen lasten lastenkotiin, jossa kaikilla sinne tuoduilla lapsilla oli jokin synnynnäinen vamma. Lastenkodin omistajat, brittiläinen pariskunta, halusivat hoivata kaikkia sinne tuotuja lapsia kuin omiaan. Monet lapset saivat lopulta kodin Euroopasta, Amerikasta tai ihan lähikaupungeista. Vapaa-ajallani suomalaisen vapaaehtoisporukkamme kanssa päädyimme illallistamaan lopulta kiinalaisen pyöränkorjaajan perheen luokse, joka myös otti usein lastenkodin lapsia luokseen, jotta nämä voisivat käydä koulussa ja elää normaalisti. Kokemus oli hämmentävä, kun ajattelen sitä näin jälkeenpäin. Kiinalaiset halusivat kiittää meitä pajalleen tulemisesta illallisella. Olimme hyvin otettuja tästä, vaikka ensimmäisen kerran vesimelonin tarjoaminenkin tuntui liioittelulta. Siinä huomasin, kuinka paljon olin itse valmis tekemään hyvyyttäni ja kuinka vaikea on ottaa vastaan toisen kiitos. Toisinaan väsytän itseni menemällä vapaaehtoistyöhön kaikkialle, kun vain kysytään. Samalla kuitenkin saan siitä jonkinlaista tyydytystä huomatessani, kuinka paljon sitä arvostetaan. Kiltteys itsessäni on hieman hassu piirre, koska se heijastuu hyvin voimakkaasti jopa psykologisissa kokeissa, joita minulle on tehty. Jossain kohtaa kuitenkin huomasin, etten voi enää jatkaa olemalla liian kiltti. Joskus on pakko sanoa ei, ihan oman itseni takia. Välillä kuitenkin huomaan löytäväni itseni edelleen hieman epämielyttävässä asemassa, kun en osaa sanoa vastaan. Sama on huomattavissa sosiaalisissa tilanteissa; kun minulle puhutaan, en osaa olla vastaamatta, koska kohteliaisuus. Vastaan sanominen on kuitenkin opittavissa, samoin itsensä puolustaminen. Tarvitaan uskoa itseensä, kuten tietää jokainen taikatyttö animessa.
Yhteenvetona ja kommenttina
Vaikka artikkelini on rönsyilevä ja ensimmäiseni, se käy läpi itsessäni huomaamia piirteitä, joihin liitän kiltteyden. Liiallinen kiltteys käsitteenä on alkanut mietityttämään vasta, kun olin jo ajanut itseni uuvuksiin. Nörttiys taas tuntuu olleen melkein aina osa minua, vaikkakin olen sanonut olevani nörtti kun “vain” larppaan ja ropetan (ja luen klassikkoromaaneja englanniksi ja runoilen ja…). Nörttityttöyden ja kiltteyden yhdistelmässä kuitenkin joutuu paljon sekä ennakkoluulojen että katseiden kohteeksi. Se on yleistä, mitä omiin kokemuksiini on uskominen, koska jos jokaisessa kaadossa tai aftergame-illassa joudun ahdistelun ja ehdottelun kohteeksi, niin en usko, että vika on vain minussa, vaan myös piirien miesten käytöksessä.
Kiltteys voi olla ihan hirveä taakka. Uskon, että on tietty sukupolvi, jonka tytöt on opetettu olemaan kilttejä ja ahkeria. Lisätään päälle mahdolliset taustatekijät, ehkä jopa koulukiusaus ja kiltteys alkaa korostua. Ainakin tämä on oma kokemukseni.
Minut, kuten monet muutkin ikäiseni tytöt, kasvatettiin olemaan kiltisti. Osasin istua hiljaa luokassa, osasin viitata, sain hyviä numeroita ja olin mielestäni onnellinen. Olin ehkä hieman ujo enkä uskaltanut lähestyä vieraita ihmisiä kovin hyvin, mutta viihdyin yksikseni omissa leikeissäni. Kunnes kohtasin koulukiusaamisen ja siihen liittyvän henkisen väkivallan. Kiltti tyttö minussa yritti myötäillä, yritti olla mieliksi ja tämä kuvio jäi “päälle” moneksi vuodeksi. Kouluun menemisen pelko ja pelko kiusatuksi tulemisesta saivat aikaan fyysisiä reaktioita, joilla pääsi kotiin. Olin lähes päivittäin monen kuukauden ajan “kuumeessa”.
Kun koulukiusaaminen päättyi, kuvittelin olevani vahvempi. Vuosia olin sitä mieltä, ettei minua koskaan edes kiusattu. Kun lopulta päädyin ajatuksissani lopputulokseen, että kyllä, se oli kiusaamista, kuvittelin sen olevan varsin mietoa, pientä ja merkityksetöntä. Ajattelin sen vahvistaneen itseäni. Vasta aikuisena ymmärsin, ettei ala-asteikäinen kiltti tyttö voi ymmärtää tai käsitellä sosiopaattista toimintaa, joka kohdistuu häneen.
Vaikka nuorena olin masentunut ja ihmettelin omaa synkkyyttänikin, vasta aikuisena ja työelämässä kiltteys löi kasvoille. Ja se löi kovaa! En osannut sanoa “ei”, en osannut ilmaista omia rajojani, en edes varmaan tuntenut omia rajojani. Kuvittelin, että ahkeruus ja kiltteys ovat sama asia kuin kaikkien mahdollisten työtehtävien vastaanotto. Tehtyäni 11 päivää töitä putkeen (työpäivä alkoi puhelinpäivystyksellä n. klo 6 aamulla ja jatkui iltaan kunnes illalla tein täysipäiväisen iltavuoron ja pääsin kotiin klo 00.30, palkan sain vain 7,5 tunnista) ja lakisääteisen vapaapäivän katkaistua putken tajusin, että jotain on pielessä. Istuin sohvalla ja tuijotin eteeni, en jaksanut mennä suihkuun. Jos jaksoin raahautua viereiseen kylpyhuoneeseen, en meinannut jaksaa pestä hiuksia. Lääkärin diagnoosi oli vaikea masennus ilman psykoottisia oireita ja käytännössä burnout. Olin monta viikkoa sairauslomalla ja työterveyslääkäri ilmoitti, että kirjoittaa sairauslomaa niin pitkään kunnes olen löytänyt toisen työpaikan. Tätä vahvisti se, että sairauslomapalkkani maksettiin miten sattuu, minulle kommentoitiin töistä etten oikeasti ole “sairas” ja minulle selitettiin, että esimieheni (joka oli ollut sairaalassa pidemmän aikaa) oli valehdellut koko sairautensa ja jättänyt työnsä tekemättä, vaikka tiesin ettei näin ollut.
Kun tokenin ylitsepääsemättömästä väsymyksestä ja kurjasta olosta, aloin ymmärtää asioita. Vaikka seuraavassakin työpaikassa päädyin työpaikkakiusaamisen uhriksi, lähinnä välillisesti, en ottanut sitä ihan niin raskaasti. Kun lopulta pääsin mielestäni kivaan työpaikkaan, ihmettelin miksi työkaverini valittivat mielestäni merkityksettömistä asioista. Olin oppinut arvostamaan mukavaa työpaikkaa, olin oppinut omat rajani. Tämän tajuaminen lisäsi itsetuntoa ja “kiltti tyttö” minussa muuttui vahvaksi ja itsevarmemmaksi ja siitä seurannut palaute esimerkiksi esimieheltäni tuntui hyvältä!
En usko, että olisin uskaltanut ilman tuota kaikkea perustaa omaa firmaa, järjestää isoja tapahtumia (olen ollut Finnconin coniteassa lähes vuosittain vuodesta 2008 alkaen ja muutaman kerran Traconin coniteassa) tai tehdä asioita, joita olen tehnyt. En olisi ikinä päätynyt järjestämään Tampere Kupliita enkä lopulta sen toiminnanjohtajaksi. En olisi järjestämässä Worldconia Suomeen ja, mikäli se onnistuu, en olisi yksi sen puheenjohtajista.
Itse toivon, että voin omalla esimerkilläni ja omalla “tarinallani” rikkoa sitä ajatusta, että tytön pitäisi olla kiltti, vaikka se tarkoittaisi kiltteyttä negatiivisella tavalla. Kiltistä tytöstä voi kasvaa vahva ja itsevarma, ilman että positiivinen kiltteys katoaa. Minua kuvaillaan usein aurinkoiseksi, mukavaksi ja, mikä ettei, kiltiksikin! Mutta kiltteydellänikin on rajat, kuten on kyvylläni tehdä asioita, ja kun tuo raja tulee vastaan, pystyn sanomaan suoraan “EI”. Vaikka mielestäni kiltteydellä ja mukavuudella pääseekin pitkälle, ei se siltikään saa olla synonyymi ovimatolle. Minun ylitseni ei enää kävellä!
Karo Leikomaa
toiminnanjohtaja
Tampere Kuplii -sarjakuvafestivaali
Kiitokset sekä Melinalle tärkeästä keskustelunavauksesta että Karolle omien kiltteyskokemusten jakamisesta! Kuten Nörttitytöissä monesti, tuli taas semmoinen “en olekaan yksin!”-fiilis. Ja tuo tunne on itsessään voimauttava.
Olen Karon kanssa samaa mieltä siitä, että tämä kiltteysongelma ei ole yksilön henkilökohtainen ominaisuus vaan meihin iskostettu ja kasvatettu. Emme siis ole jotenkin sisäisesti viallisia, kun kiltti tyttö meissä on opetettu ajattelemaan. Joukoissa on voimaa, ja nyt nämä kiltit tytöt asettuvat kapinaan!
Muistan sen hetken kun tajusin, että “hei, minä olen ihan samanlainen ihminen kuin muutkin, juuri MINUN ei tarvitse anteeksipyydellä omaa olemistani”. Siitä lähti ihan uusi kehityskulku, perillä en vielä ole, mutta osaan jo kyseenalaistaa muiden minulle asettamat vaatimukset. Osaan myös jo jonkin verran kuunnella omaa sisäistä ääntäni päätöksiä tehdessäni.
Uskaltaisin väittää, että iän myötä myös helpottaa sellainen liika kiltteys. Mitä lähemmäs kolmeakymppiä päästään, niin sitä enemmän alkaa suunta muuttua sieltä ylikiltistä ovimatosta itsetietoisempaan ja jämäkämpään suuntaan. Eli tsemppiä vaan kaikille liian kilteille tytöille, kyllä se muutos on tullakseen viimeistään iän myötä, jos ei aiemmin 🙂
Liian kiltiksi ja velvollisuuden tuntoiseksi opetettu, koulukiusattu, burnoutin rämpinyt ja nyt kolmekymppinen. Kun burnoutin keskellä kuulee kaverilta “no ei toi nyt mikään oikea ongelma ole, mut kun mul on selkä kipee” sitä näkee niin punaista muille ja itselle, ettei tosikaan. Jokainen löytää sen oman taitepisteen missä kelkka kääntyy. Jos osa ystävistäkin alkaa pitää auttamisenhalua ja kiltteyttä itsestäänselvyytenä, ajatellen sen yhden kyllä aina jotenkin järjestävän kaiken ja että kyllä sille varmasti sopii, on pakko lopettaa. Löysin ne omat rajani räjähtämällä päin näköä niin monesti, ettei miuta enää pidetty itsestäänselvyytenä. En ollut koskaan ajatellut, että minun täytyisi pyytää ääneen vaivannäölleni tunnustusta. Olin oppinut itsestäänselvyytenä ettei isoa auttamista tarvinnut ääneen kiitellä tai pyytää jotain vastalahjaksi, se korvattiin vastapalveluksilla sanattomasta sopimuksesta. Näin ei tosiaan ollutkaan joka paikassa.
Kiltti tyttö toimintamalli on vieläkin jossain korvien välissä ja pitää tehdä tsekkauksia. Kukaan ei enää usko, että olisin joskus ollut ujo ja hiljainen. Ja yhä edelleen pinna on pitkä kuin nälkävuosi, osaan ja jaksan ymmärtää muiden syitä olla vaikeita ja ratkoa toisten ongelmia. Kaksipiippuisena lopputuloksena, sitten kun hyvää tahtoa ja kärsivällisyyttä on venytetty tarpeeksi (josta en välttämättä osaa antaa ennakkovaroituksia) ammun takaisin ja kovilla. Eli hienosäätöä vieläkin.
Tuo Games Workshopin politiikka on kyllä ollut seksistinen jo vuosikymmeniä. ”Space Marinet ovat kaikki miehiä. Piste” Samoin Sister of Battle-armeijan kohtelu on ollut lähinnä myös läpän tasolla, nykyäänhän kyseessä ei ole enää itsenäinen armeija vaan inkvisition osa. Ja totta kai sieltä lötyy puolialastomia naisia jota abbedissa ajaa taisteluun ruoskalla… Osittain kyseessä on varmasti kliseiden kierrätys jota firma harrastaa, mutta naisten ylenkatsominen potentiaalisena markkintointiryhmänä on huonosta politiikasta johtuvaa markkinointia.
Oli kiinnostavaa lukea ajatuksiasi. Pidin siitä, kun jaoit heti tekstin alkupuolella kiltteyden positiiviseen ja negatiiviseen, ja aiheeseen tuli sitä kautta monipuolinen näkökulma. Haluaisin kuitenkin vähän puolustaa miehiä. Mikäli ei siirrytä järjestettyihin avioliittoihin tai selibaattiseen kulttuuriin, on välttämätöntä, että ihmiset voivat yrittää iskeä toisiaan ja tehdä aloitteita sosiaalisissa tapahtumissa. Minua on pyritty iskemään lukuisia kertoja, eikä se ole koskaan tapahtunut todella junttimaisesti, joten minun on vaikea uskoa, että sinun perääsi olisi päätynyt vain naisia ääliömäisesti ahdistelevia miehiä (en ole koskaan ollut juurikaan kiinnostunut tavallisista baareista, diskoista tai yökerhoista, eli puhun iskemisestä juhlissa, harrastustapahtumissa yms.). Harrastustapahtumat ja niihin liittyvät juhlat ja kaadot ovat luontevia tilanteita parinmuodostukselle, ja hyvällä onnella saattaa löytää samoista harrastuksista kiinnostuneen kumppanin. On luonnollista, että sinua yritetään iskeä, ja se on lähtökohtaisesti kohteliaisuus sinua kohtaan. Jotkut näistä miehistä voivat olla iskemisessä kömpelöitä tai he ovat saattaneet ottaa turhan monta olutta. Tämä voi johtua esimerkiksi ujoudesta tai vaikeudesta tehdä aloitetta kiinnostavan naisen suhteen. He ovat ihmisiä, eikä ”painu v***uun” ole mielestäni oikea vastaus kömpelöön iskuyritykseen. Jos mies tulee liian lähelle, suosittelen: ”En halua, että tuntemattomat koskevat minuun”. Jos mies tekee jonkinlaisen ehdotuksen, suosittelen: ”Tutustun ihmisiin mieluummin ensin kaverina / vain jutellen”. Kun nykyinen mieheni yritti iskeä minua kännissä, en ollut kiinnostunut, enkä luonnollisesti olisi antanut hänen lähennellä itseäni siinä tilanteessa. Päätin kuitenkin tavata hänet myöhemmin, ja hän osoittautui selvin päin mukavaksi. Miesten kanssa kaverina jutellessani olen oppinut, ettei heille kaikille naisten iskeminen ole suinkaan helppoa, varsinkaan jos omassa harrastuksessa on miesenemmistö. Ei ole liian kilttiä, jos jättää sanomatta ”painu v***uun”. Omat rajansa on tarpeen kommunikoida, ja kun sen tekee selkeästi, kohteliaasti ja jopa ystävällisesti, mies säilyttää kasvonsa ja melko varmasti ei yritä koskea sinuun. Jos rajojen kommunikoiminen on kuitenkin todella vaikeaa, niin on parempi välttää myöhäisiä loppuiltoja…
Hieno teksti, kiitos tästä! Itselläni on aina ollut myös ongelma avun pyytämisessä ja sen vastaanottamisessa. Aina pitäisi itse pärjätä ja osata, vaikka on itsestäänselvää ettei kukaan tässä maailmassa pärjää ilman apua. On mahtavaa, että olet tehnyt töitä päästäksesi yli itseäsi rajoittavista puolista! Tätä yritän itsekin :).
Mikäli ei siirrytä järjestettyihin avioliittoihin tai selibaattiseen kulttuuriin, on välttämätöntä, että ihmiset voivat yrittää iskeä toisiaan ja tehdä aloitteita sosiaalisissa tapahtumissa
Olenkin sanonut että tuntemattoman naisen lähestyminen ilman ASIALLISTA syytä on aina hyvien käytöstapojen rikkomista. Kulttuurimme on läpipornoistunut, mutta meillä ei ole asiallista tapaa tai seremoniaa lähestyä vastakkaista sukupuolta joko seksin tai parisuhteen hankintaa kannalta.
Jotain sellaista, harmitonta mistä ei saa säälittävän vonkarin tai halvan yms mainetta, tai se ei olisi mitenkään noloa, mutta se otettaisiin kuitenkin vakavasti. Mahdollisesti jokin merkki joka kertoo “olen vapaa, mua saa lähestyä”
Esimerkkinä tästä on tuppikosinta
Tuppikosinnassa saatu hylkäävä vastaus ei myöskään johtanut niin vakaviin sukujen välisiin konflikteihin kuin varsinaisen kosinnan hylkääminen. Samoin nuorilla on ollut näin tavallista suurempi mahdollisuus kertoa oma mielipiteensä mieltymyksistään vastakkaisesta sukupuolesta
lähde
Aijjuu… meillähän on nykyäänkin tuppikosintaa vastaava seremonia. Sen nimi on tupakointi & kapakointi… Tai sitten on jotain “sanatonta viestintää” mitä en osaa tulkita. (ja blogini kommentoijat neuvovat allekirjoittanutta psykoterapiaan jotta oppisin vastaanottamaan näitä telepaattisia viestejä)
Allekirjoittanut kannattaa sosiaalisesti lahjattomana erittäin vahvasti järjestettyjä avioliittoja. Älkää pitäkö järjestettyjä avioliittoja naisten alistamisena, yhtähyvin järjestetyt avioliitot voivat alistaa miestä. Toisaalta järjestetyt avioliitot ovat onnellisempia, kun valitsemassa on olleet enemmän maailmaa nähneet ihmiset.
Mitä ihmetteä, Lord Selibacy? Järjestetty avioliitto? Sähän jo sen sanoit, alistaa sekä miestä että naista. Mäkin olen mies, mutta ei todellakaan mitään tollasta. Toi vaan aiheuttais valtavan määrän rakkaudettomia liittoja. Tälläiset romantisoidut “Ajan myötä oppiii rakastamaan toista” -liitot kuuluu kirjoihin, ei oikeaan elämään. Ala vaikka juttelemaan kaupassa niille kauppaneideille, ilman mitään sen kummempia taka-ajatuksia. Opit siinä vähän puhumaan naisille ja oikean tilanteen tullessa et jää välttämättä ihan tuppisuuksi. .
Itse artikkelin kirjoittajalle, tiedätkö yhtään miten paljon kanttia mieheltä vaatii tulla sulle juttelemaan? Varsinkin jos se on nörttitapahtuma, niin näille miehille se on vielä hankalampaa. Kyllä se olis ihan reilua, että sä sitten uskaltaisit sitten ees rehellisesti mutta kohteliaasti sanoa, että ei kiinnosta. Et sä siihen kuole.
(Nyt sohaisen muurahaiskasaa mutta…) Lähtökohtaisesti olen itse järjestettyjen avioliittojen kannalla, kunhan kumpikin osapuoli on siihen suostuvainen. Miksi? Koska sekä Gupta & Singh (1982), moni David Matsumoton tutkimuksista, Goodwin (1995) ja sekä Levinen (1995) & Simmons (1982). Järjestetyt avioliitot kestävät paremmin kuin rakkausavioliitot, ja suurimmassa osassa onnellisuus avioliittoon kasvaa ajan myötä. Tärkeimpänä huomiona on, että noin viiden avioliittovuoden jälkeen onnellisuuden ja tyytyväisyyden määrä nousee jatkaa kasvuaan (ei siis ihan järjettömästi mutta konsistentisti) järjestetyissä avioliitoissa kun taas rakkausavioliitossa, jossa viiden vuoden jälkeen romanttinen rakkaus kääntyy laskuun. Järjestetty avioliitto harvoin päättyy eroon, usein tosin enemmän johtuen yhteiskunnan painostuksesta kuin muusta, mutta avioliiton purkamiseen on silloin sitten hyvä syy. On myös huomioitavaa, kuten Buss (1994) näytti, että rakkauden arvostus on korkea ainoastaan individualistisissa maissa, kuten Yhdysvalloissa, kun taas esimerkiksi Kiinassa rakkaus tulee kuudentena hyvän terveyden ja siveyden jälkeen, ja Iranissa kolmantena koulutuksen/fiksuuden ja kunnianhimoisuuden jälkeen. Toisaalta, olen myös polygamisten suhteiden kannalla, silloin kun niihin on suostuvaiset osapuolet, jotka ymmärtävät oman vastuunsa ja luottamuksen tärkeyden suhteessa ja suhteissa. Olen nähnyt niitä niin monta toimivaa verrattuna yksiavioisiin suhteisiin, joissa puolen vuoden sisään riidellään kovaäänisesti ja erotaan pitkän huonon kauden jälkeen, kun kumpikin on jo aivan rikki.
Unorganized, kyllä, tiedän kuinka paljon se vaatii ihmiseltä rohkeutta tulla juttelemaan. Tiedän itsekin kokemuksesta, enhän itsekään ole maailman parhaalla itsetunnolla varustettu seksipakkaus. JA tiedätkö kuinka monta kertaa tuollainen keskustelu on muuttunut yhtäkkiä ahdistavaksi, koska puhuja on alkanut kommentoimaan ulkomuotoani tai kertonut kuinka haluaisi kanssani sänkyyn. Sanoisinko, että noin 90%. Olisi merkittävästi mukavampaa, jos ihmiset pystyisivät pysymään mukavassa small talkissa kuin tulisivat liian lähelle. Kyllä ihmisten pitäisi huomata, kun katselen keskustellessa muualle, että en ehkä halua jutella. Aivan vähän aikaa sitten eräässä nimeltämainitsemattomassa tapauksessa kaadossa katselin hieman omissa ajatuksissani eteenpäin ja eräs mies tulee heiluttelemaan sukukalleuksiaan nenäni eteen sanoen, että näytin siltä, että pyysin sitä. ___Pyysin.___ En ihan oikeasti haluaisi olla niin pettynyt miehiin, mutta tuon jälkeen ei voi muutakaan.
Itsekin saattaisin jopa olla järjestetyn avioliiton kannalla.Mihinkään rakkauteenhan en oikeastaan usko, joten miksei se voisi toimia. Yhteenhän aivan liian monesti päädytään lähestulkoon pelkän ulkonäön perusteella. Ja Melina, en ole koskaan yrittänyt iskeä naista, mutta epäilen vahvasti että se että “katselet muualle” on riittävä viesti, kannattaa ihan vaan sanoa suoraan.