Marty Supreme – unelmoi isosti (2025)
Ohjaaja: Josh Safdie
Pääosissa: Timothée Chalamet, Odessa A’zion, Gwyneth Paltrow, Kevin O’Leary
Suomen ensi-ilta: 23.1.2026
Urheilu ei koskaan ole ollut suosikkiaiheitani missään elokuvassa. Vain aniharva urheiluun liittyvä elokuva on kiinnostanut minua niin paljon, että voisin sanoa pitäneeni siitä. Marty Supreme kuulosti täsmälleen sellaiselta urheiluleffalta, josta en tulisi välittämään. Tarina täynnä itsekkäitä ihmisiä, jotka eivät välitä mistään muusta kuin omasta egostaan/urastaan. Elokuva kuitenkin yllätti minut positiivisesti, koska Marty Supreme kuuluu niihin urheiluelokuviin, jotka eivät loppujen lopuksi ole itse urheilusta, vaan ihmisyydestä. Voin myöntää ihan suoraan, että en olisi luultavasti kuitenkaan välittänyt elokuvasta ilman viimeistä 30 minuuttia. Siinä mielessä tarina toi minulle mieleen David Fincherin Fight Clubin (1999), koska Fight Clubissa myös viimeiset 30 minuuttia tekevät elokuvasta katsomisen arvoisen. Tai jos urheiluelokuvia ajatellaan, niin Ron Howardin Rush (2013) oli itselleni hieman samanlainen tapaus, joka keskittyi ihmissuhteisiin hahmojen välillä kaiken autourheilun keskellä. Marty Supremen yllättävän vilpitön loppu nosti elokuvan arvoa silmissäni ja se, että loppu ei oikeastaan liittynyt pöytätennikseen oli ihan mukava juonenkäänne.
Timothée Chalamet’n esittämä Marty Mauser, elokuvan työväenluokkainen päähenkilö, on melkein koko leffan ajan itsekäs kakara, jonka pakkomielle pöytätenniksen huipulle pääsemiseen romuttaa hänen elämänsä ja suhteensa ihmisiin, jotka välittävät hänestä. Martyn obsessio pöytätenniksen mestarivoittajaksi tulemiseen johtaa hänet myös nöyryyttäviin tekoihin ja rikkaiden ihmisten saappaiden nuolemiseen. Martyn hahmonkaari kasvaa elokuvassa eniten juuri lopussa ja tekee hänestä ainakin minulle mielenkiintoisemman hahmon, vähän samoin kuin Edward Nortonin Kertojasta tulee monimutkaisempi hahmo Fight Clubin lopussa. Muut hahmot näyttelijöineen toimivat leffassa myös hyvin, ja arvostin erityisesti, että Martyn lapsuudenystävää Rachelia esittävän Odessa A’zionin annettiin myös olla ajoittain itsekäs ja epämiellyttävä. Leffassa on myös aika selvä kommentaari siitä, kuinka helposti rikkaat käyttävät hyväkseen työväenluokkaisia ja nauttivat heidän nöyryyttämisestään. Ja kuinka moni työväenluokkainen haluaa uskoa siihen fantasiaan, että joskus minustakin tulee rikas, jos vain pokkuroin tai petkutan tarpeeksi. Tämä narratiivi tulee esiin erityisesti Gwyneth Paltrow’n hahmon entisen elokuvastaran Kay Stonen ja hänen miehensä Kevin O’Learyn esittämän bisnespohatan Milton Rockwellin kautta. Marty käyttäyttyy heidän kanssaan säälittävästi, imarrellen ja valehdellen molemmille päästäkseen pelaamaan pöytätenniksen maailmanmestaruudesta. Tämä käytös johtaa hahmon ultimaattiseen nöyryytykseen. Mutta leffa osoittaa myös, että rikkaat eivät pidä siitä, jos köyhimykset eivät tiedä paikkaansa – et voi olla ylpeä saavutuksistasi, lahjakkuudestasi tai käyttäytyä samalla tavalla kuin eliitit, kuuluessasi työväkeen kuten Marty, koska raha päättää minkä kohtelun arvoinen olet.
Elokuva painottaa vahvasti fantasiaa tarinankerronnassaan, eikä niinkään ajanjaksoon perustuvaa realismia. 80-luvun biisit, jotka soivat taustalla, tuovat 1950 – luvulla tapahtuvaan tarinaan tiettyä unenomaisuutta, mutta saattavat rikkoa immersion erityisesti niillä, jotka painottavat ajanjakson todellisuuden kuvausta. Itseäni musiikki ei häirinnyt tai näyttelijöiden modernit aksentitkaan. En myöskään odottanut leffan pöytätenniskohtausten olevan niin mukaansatempaavia ja toiminnallisia. Kaiken kaikkiaan suosittelen elokuvaa erityisesti urheiluleffojen (ja pöytätenniksen) sekä draaman faneille, mutta muutkin saattavat nauttia tarinan ajoittaisesta vauhdikkuudesta ja yllättävän vilpittömästä lopusta.
