Suomalainen scifidraama maailman viimeisestä oravasta? Kerrankin uniikki yhdistelmä.
Orava on Markus Lehmusruusun ohjaama ja käsikirjoittama satiirielementtejä sisältävä tieteistarina. Jokseenkin nyhverömäinen Pasi (Miro Lopperi) suunnittelee työkseen robottieläimiä maailmassa, jossa ihmisten luontosuhde on täysin kadonnut, luonnolliset vietit tuntuvat vierailta ja jopa oksettavilta. Tekoäly pitää huolen ihmisestä. Tässä maailmassa ”puhtaus, turvallisuus ja mukavuus” on motto, mutta myös tärkein arvo.
Eräänä iltana Pasi törmää maailman viimeiseen oravaa. Pieni jyrsijä tuntuu alkuunsa niin järkyttävältä, että Pasi ilmoittaa hätää aiheuttavasta visuaalisesta havainnosta eteenpäin hyvinvointisääntöjä valvovalle viranomaiselle. Tilannetta tutkimaan lähetetään Emilia (Mimosa Willamo). Kaksikon välille ilmaantuu aavistuksen vaivaannuttavaa romantiikkaa. Mutta voiko heitä asiasta syyttää, kun nämä tuntemukset ovat aivan uusia heille?
Tarina on simppeli, mutta toimiva, ja sai liikkeelle joitain ajatuksia omastakin luontosuhteesta. Erityisesti sen ensimmäinen puolisko on hyvin toimiva, mutta valitettavasti loppu ei ole ihan niin hyvä. Jännite vähän läsähtää ja koko loppupuoli tuntuu vähän turhan pitkältä, vaikka aivan loppu tuokin hyvää konstraktia tarinaan. Mikään toimintaspektaatteli elokuva ei ole ylipäätään, mutta ehkä loppuun olisi tarvinnut hiukan lisää jotain.
Elokuvan tunnelma on teemoistaan huolimatta kevyt ja lämminkin, vaikka dystooppinen maailma onkin karun kliininen. Huumoria viljellään ripotellen, ja genitaalivitsit ovat osa tarinankerrontaa.
Orava on kaikenkaikkiaan pätevä elokuva: karun kolkko lavastus on erinomainen, musiikki hyvää ja niin edelleen. Näyttelijäntyö on hyvää, joskin elokuvan todelliset tähdet ovat tietenkin neljä rescue-oravaa, jotka näyttelevät elokuvan nimikkoroolin…
Viihdyin hyvin Oravan parissa. Se ei ole maailmaa mullistava mestariteos, mutta todistaa että tämänkintapaista elokuvaa voidaan tehdä Suomessa!
