“Hän läväytti ikkunaluukut auki ja pisti päänsä ulos. Päivän kirkkaus melkein sokaisi, ja hän räpytti hetken silmiään. Aurinko oli noussut punatiilisten kattojen ylle ja sai poltetun oranssin sävyt väreilemään. Firenze kylpi aamun valossa kuin kultaisessa hehkussa. Ilma tuntui suloisen lämpimältä.“
Turkulainen Ann-Christin Antell on tunnettu Puuvilla-trilogiastaan, joka nousi yllättäen lukijoiden suosikiksi ja bestseller-listoille. Puuvillatehtaan varjossa, Puuvillatehtaan perijä ja Puuvillatehtaan kilpailija -romaaneissa seurattiin kolmen sukupolven naisia ja Barker-puuvillatehtaan vaiheita, sekä samalla Suomen historian käänteitä, aina 1800-luvun lopulta 1920-luvulle. Nyt Antell on aloittanut uuden Adelin tyttäret-trilogian, jossa seurataan Adelin perheen kolmen lahjakkaan tyttären vaiheita 1900-luvun alussa.
Valkea lilja-romaanin päähenkilö on Lily Adel, keskimmäinen Amos ja Matilda Adelin tyttäristä. Adelin värikäs perhe asuu Naantalissa Casa Adel-nimisessä huvilassa. Taiteellisesti lahjakas Lily on saanut taiteilijaisänsä suojeluksessa opiskella taidetta, isosisko Thyra puolestaan on kiinnostunut fysiikasta ja nuorimmainen Kitty luonnon ihmeistä. Keväällä 1911 Lily saa elämänsä tilaisuuden tutustua taiteeseen syvällisemmin, kun hänen isoäitinsä Albertina Adel päättää lähteä Firenzeen hoitamaan kolottavia niveliään, ja pyytää Lilyn mukaansa matkaseuraksi.
Ennen matkalle lähtöä Lily saa kosinnan isoäitinsä naapurissa asuvalta soveliaalta nuorukaiselta, mutta lupaa antaa vastauksen vasta matkan jälkeen. Matka Italiaan on täynnä uusia kokemuksia, ja Firenzessä Lily tutustuu paitsi taideaarteisiin ja taidepiireihin myös kahteen hurmaavaan nuoreen mieheen. Matkasta muodostuu käänteentekevä tapahtuma Lilyn taiteilijaidentiteetin kannalta.
Olen lukenut aikaisemmin koko Puuvilla-trilogian, ja Antellin neljäs romaani jatkaa edellisistä kirjoista tutulla tyylillä. Romaani on eheä kokonaisuus, joka kattaa noin vuoden verran päähenkilönsä elämää. Arjen ja historian kuvaus on upotettu proosaan sujuvasti, ilman että tekstiin jää pitkiä selitteleviä kappaleita. Kirjailija on perehtynyt monipuolisesti kuvaamaansa aikakauteen ja kirjan lopusta löytyykin lähdeluettelo kirjoista, kiertokäynneistä ja kursseista, joista Antell on ammentanut materiaalia kirjoittamistaan varten. Monilla kirjan henkilöistä löytyy esikuva oikeasta elämästä, mutta romaanin hahmot ovat fiktiivisiä. Jälkipuheessa kirjailija taustoittaa lyhyesti sitä mikä kirjassa on faktaa ja mikä keksittyä.
Sarjan tarkoituksena on johdattaa lukija historian äärelle, ja tämä sarjan ensimmäinen osa keskittyy suomalaiseen ja kansainväliseen taiteeseen 1910-luvulla. Lilyn isä Amos on taidemaalari ja taidemuseon intendentti, ja Firenzestä löytyvät tunnetut taideaarteet, joita Lily pääsee katsomaan paikan päälle. Taideaihe ei jää pelkäksi pintakoristeeksi, sillä romaanissa puhutaan taiteesta, opetellaan taidetta, koetaan taidetta ja tehdään taidetta.
”Hän jäi tuijottamaan siihen kuvattua enkeliä, joka oli polvistunut Neitsyt Maarian eteen. Hahmojen väliin oli maalattu kultaiseen vaasiin valkeita liljoja, jotka kuvastivat Neitsyt Maarian puhtautta. Äkillinen väristys kulki läpi Lilyn ruumiin. Sydän alkoi takoa kiivaasti vasten kylkiluita, ja jalat vapisivat, kun värien ja muotojen yltäkylläisyys virtasivat silmistä sisään ja valtasivat hänen koko olemuksensa. Hän tuli täysin yllätetyksi taideteoksen edessä.”
Vastaavasti romaanin hieman heikommaksi osaksi jää mielestäni sen romanttinen puoli. Lilyn kolme kosijaa erottuvat kyllä toisistaan, mutta jäävät hahmoina jokseenkin ohuiksi, rooliensa vangeiksi. Löytyy kunnollinen naapurinpoika, hurmaava roikale ja töykeältä vaikuttava mutta sisältä herkkä ja tunteellinen mies. Tarinan varsinainen romanssi kehittyy pikkuisen liian nopeasti, ja siinä on välillä kovin melodramaattisia sävyjä. Tosin tässä puhuu arvostelijan oma maku: mikäli salamarakkaus ja hengästyttävät suudelmat luonnon helmassa ovat sitä mitä romanssilta kaipaa, täyttää kirja odotukset varsin hyvin.
”Minun oli lähdettävä perääsi Montecatiniin, mutta säikähdin siellä tunteitani. En halunnut edetä kanssasi pitemmälle, koska minua pelotti. En voinut ymmärtää, mitä minulle oli tapahtumassa. Ruoka ei maistunut, en saanut nukuttua. Sinä valtasit ajatukseni niin täysin, ettei päähäni mahtunut enää mitään muuta. Lopulta ymmärsin, että olen epätoivoisesti rakastunut.”
Muutamia muitakin pieniä epätasaisuuksia romaanissa on. Tapa jolla hahmot puhuvat naisten oikeuksista tuntuu välillä hieman liian modernilta. Dialogi on välillä kömpelön selittävää ja toteavaa. Kirjailija ei pelkää nojautua useasti stereotypiohin; esimerkiksi matematiikasta kiinnostunut Thyra on muutenkin toimissaan säntillinen ja täsmällinen, taiteellinen Lily puolestaan räiskyvä ja sotkuinen.
Mikäli haluaa lukea suomalaista taidetta käsittelevän romaanin, josta löytyy muutakin kuin vanhoja tuttuja Edelfeltiä ja Gallen-Kallelaa, voi Valkeaa liljaa suositella kokeiltavaksi. Taiteesta ja historiasta kiinnostuneille lukijoille on luvassa hyvin taustoitettu lukukokemus, ja romanttisen romaanin ystävät löytävät varmasti sen sivuilta etsimänsä. Mikäli Antellin tuotanto on vielä tuntematon, tätä tuoreinta teosta voi hyvin suositella aloituskohdaksi. Kirjan lopussa pedataan jo seuraavan romaanin tapahtumia, ja jatkoa Adelin perheen tarinaan on lupa odottaa ensi vuodeksi.
Ann-Christin Antell:
Valkea lilja (368 s.)
Gummerus 2025
Arvostelukappale saatu kustantajalta.
