Vuoteen 1403 sijoittuvan tarinan sankari, sepän poikana varttunut Skalitzin Henry matkaa viemään kirjettä Troskyn Otto Von Bergowille yhdessä ystävänsä, aatelisherra Hans Caponin kanssa. Ainoa vain, että matkaan tulee (tietysti) mutka kun niin kirje kuin sankarien varusteet ryöstetään, eikä ilman haavoittumisiakaan päästä eteenpäin prologista. Velipuolten Wenzel IV Luxemburgilaisen ja Sigismund Luxemburgilaisen välisen kiistan Böömin kuninkuudesta varjostaa pelin tarinaa ja luo poliittista jännitettä ja kysymyksiä. Ovatko toisen puolen kannattajat automaattisesti pahoja, kun heidän kuninkaansa joukot polttivat Henryn kotikylän ja murhasivat hänen vanhempansa?
Kingdom Come: Deliverance 2 on jatko-osa yllätyshitiksi nousseelle tšekkiläisen Warhorse Studiosin vuoden 2018 Kingdom Come: Deliverancelle. Keskiaikaroolipeli simulaatioelementeillä ei ole kaikkien teekuppi, mutta uskaltamalla olla juuri niin pienen markkinaraon peli onnistui erottumaan joukosta, vaikka olikin joiltain osin kömpelö ja raskassoutuinen. Tämän virheellisen rakkauslapsen ansiosta saimme kuitenkin huomattavasti hiotumman kakkososan.
Peli alkaa käytännössä suoraan siitä mihin ensimmäinen peli päättyy. Parhaan tarinallisen kaaren ja emotionaalisen ulottuvuuden saakin, jos on pelannut ensimmäisen pelin ensin, mutta kakkososan ensimmäinen tunti tekee kuitenkin hyvää työtä sen suhteen, että tarina on ymmärrettävissä ilman ensimmäistä peliä. Tarinaan kiskaistaan mukaan tiputtamalla päähenkilö Henry ensiksi pohjalle, josta alkaa kapuaminen takaisin huipulle. Ensitunnit pelissä menevätkin tietynlaisessa selviytymissimulaattoossa, jossa Henryn täytyy kerätä niin taitoja kuin rahaa selvitäkseen eteenpäin.
Immersiivisten, kauniiden ja realistisella tavalla eletyiltä näyttävien Böömin maisemien läpi juoksentelu oli minulle ensimmäisellä pelikerralla lumoavaa, ja oli melkein sääli kuin taitojen ja rahojen kertyessä hidastempoinen ympäriinsä samoilu alkoi muuttua elokuvamaiseksi suurten panosten tarinaksi. Siinä missä ensimmäisessä pelissä pyörittiin vielä pääosin pienten paikallisten tapahtumien parissa, toisessa pelissä päästään suurten joukkotaisteluiden ja poliittisten tapahtumien äärelle, ja tavataan muutama Tšekin historialle tärkeä henkilö.
Henry ei ole hahmona täysin tyhjä kangas, mikä auttaa tekemään hänestä oikean tuntuisen henkilön. Erinäiset dialogi- ja muut valinnat tuovat häneen hiukan eri luonteenpiirteitä, ja vaikuttavat joihinkin loppupelin elementteihin, mutta pääosin tarina pysyy samana, joten mitään Baldur’s Gate 3:n tapaista ”Henry tappaakin kaikki ja nousee itse Böömin kuninkaaksi” tyylistä tarinan muutosta pelistä on turha etsiä.
Hahmokaarti on monella tavalla monipuolinen sekä hyvässä että huonossa. Naisen rooli näyttäytyy usein vain vaimona, nunnana tai kuolleena, mutta mukana on myös erakkona elävä homoseksuaali hahmo. Toisaalta pelissä on myös merkittävä romaniyhteisö ja Kuttenbergin juutalaisten joukosta löytyy tärkeä sivuhenkilö, eikä erakkona elävä homo todellakaan ole ainoa queer-hahmo. Pelaajalle nimittäin saattaa selvitä useamman kuin yhden tärkeän hahmon queereus.
Ainoa mitä jää kaipaamaan on enemmän merkittäviä naishahmoja. Ehkä on ihan loogista, että taistelujen keskelle sijoittuvassa keskiaikasimulaatio pelissä merkittäviä naisia ei ole ihan hirveästi, mutta kun Henryn suhteet naishahmoihin tuntuvat vähän pakolla väännetyiltä alkaa toivoa, että ainakaan yhtä romanssimahdollisuutta pelissä ei olisi.
Vaikka ensimmäinen osa olikin rakkaudella tehty, ei kakkososaa pelatessa tule ikävä sen kankeutta. Peli on paljon käyttäjäystävällisempi ja hiotumpi, vaikka jotkut päivitykset ovatkin rikkoneet peliä sen julkaisupäivän kohtalaisen hyvästä bugittomuudesta (onneksi uudet päivitykset ovat sittemmin taas korjanneet tilannetta). Kakkososassakin tarvitaan kärsivällisyyttä, mutta se harvemmin johtuu pelin sisäisestä jäykkyydestä, vaan enemmänkin siitä, että kyseessä on osittain simulaattoripeli, joka ei aina pitele kädestä. Tallentaminen täytyy suorittaa joko nukkumalla omassa sängyssään, ostamalla tai tekemällä tallennusjuomia, eikä jälkimmäinen ole vain nopea klikkaus vaan monivaiheinen operaatio, joka voi myös epäonnistua.
Peli myös pitää pelaajaa aikuisena monella tapaa: kaikkea historiallista kontekstia ei selitellä, monen tehtävän voi suorittaa monilla tavoilla, jotka pelaaja voi itse löytää, Henry ei voi vain juosta suureen vihollisjoukkoon ja tappaa kaikki heti pelin alussa, tehtävän yksityiskohtiin kannattaa kiinnittää oikeasti huomiota, ettei tee jotain väärin, eivätkä asiat ole aina mustavalkoisia. Henryn maailmankuvaa ravistellaan muistuttamalla, että jokainen on ihminen. Joskus osansa saattaa saada myös pelaaja itse. Esimerkiksi aivan loppupelissä on todella vaikuttava keskustelu erään vihollisen kanssa… vaan sen voi vahingossa jättää välistä, ellei kiinnitä huomiota niin ympäristöön kuin tarinaan, sillä minkäänlaista ”mene tänne” merkintää kartasta on turha etsiä. Sinänsä harmi, sillä kyseessä on pelin yksi hienoimmista hetkistä.
Kingdom Come: Deliverance 2 on hyvin immersiivinen peli. Eivät NPC:t aina toimi kuin oikea ihminen, mutta esimerkiksi varkauden uhriksi joutuneen luokse ei kannata kävellä seuraavana päivänä päällään vaatekappale, jonka on hahmolta varastanut. Maailma on eletty ja täynnä tarinoita, jotka saattavat selvitä tarkkaavaiselle pelaajalle. Esimerkiksi törmäsin huonossa kunnossa olevaan metsämökkiin, ja usea tunti sen jälkeen löysin puolen kartan päästä kirjeen, jossa tuon mökin omistaja ja tarina selvisi. Maahan tippuneet tavarat taas saattava johtaa Henryn ryöstäjien leiriin. Käsinkosketeltavalta tuntuvassa maailmassa et ole turisti, vaan oikeasti tapahtumien ytimessä.
Itse olen pelannut pelin läpi niin normaalilla kuin ”kaikki negatiiviset piirteet” hardcorella, sekä pelannut Kingdom Come: Deliverancen, joten on selvää, että pidän pelistä kovasti. Huvittavasti peli tuntui ensimmäisen pelin pelanneena melkeinpä liian helpolta, vain hardcoren tuodessa siihen saman terän kuin ensimmäiseen peliin. Ennakko-odotukset olivat kovat, ja kovenivat entisestään kuullessani uutisen joka (positiivisesti) järkytti minua niin että minulla kesti kaksi tuntia rauhoittua niin, että pystyin menemään nukkumaan. Ensimetrit olivatkin täynnä ihmetystä: ”Ooh, hiiri juoksi tien yli? Vau, joku muu kuin Henry ratsastaa?”. Sitten kun vielä selvisi, erityisesti kun pääsemme pelin toiselle puoliskolle, kuinka upeita hetkiä päätarinassa onkaan, ja kuinka aluksi yksinkertaiselta tuntuva sivutehtävä saakin odottamattomia käänteitä, oli sydämen menetys helppoa.
Sivutehtäviä muuten ei kannata jättää välistä, sillä filler-tehtäviä pelissä on ehkä yhden käden sormilla laskettava määrä. Erään kenties muistettavimman sivutehtävän alussa olin niin vaikuttunut, että annoin sille aplodit.
Kingdom Come: Deliverance 2 ei ole kärsimättömän pelaajan peli. Se on kuitenkin peli, jolle kannattaa antaa mahdollisuus, sillä Böömin maisemien kauneus ja immersio vie mukanaan, kunhan peliä pelaa sen ehdoilla, tarpeeksi rauhallisesti ja sinne uppoutuen.
