Pelasin koko Dragon Age sarjan tänä vuonna. Tämä on kolmen ensimmäisen pelin arvio, joka toimii pohjana uusimman pelin (Dragon Age The Veilguard) arvostelulle, joka tulee julki piakkoin! Koska nuorinkin näistä peleistä on kymmenenvuotias, en välttele juonipaljastuksia aivan yhtä paljon kuin The Veilguardin kanssa, mutta koska haluan tämän toimivan myös uusien pelaajien ”pitäisikö pelata jotain vanhempia pelejä” pohdintojen tukena, en paljasta mitään minkä koen olevan mehevintä juonissa – en laske sellaiseksi paljastaa että tarinoiden lopussa mätkitään pääpahista. Jokaisen arvion lopussa on uudelle pelaajalle tarkoitettu osuus.
Dragon Age Origins (2009)
Origins antaa pelaajalle alkuun yhden kuudesta alkutarinasta (eli originista) riippuen hahmon rodusta ja hahmoluokasta. Joihinkin sen osiin saattaa myös vaikuttaa hahmon sukupuoli. Osaa alkutarinoista pidetään parempina kuin toisina ja mielipiteitä niistä on monia, mutta alkutarina kestää vain noin tunnin, joten sen pohjalta hahmoa ei kannata täysin luoda. Hahmon laji ja hahmoluokka toki vaikuttavat tarinan yksityiskohtiin, kuten muiden hahmojen kommentteihin myöhemmin. Jokainen alkutarina päättyy päähenkilön liittymiseen grey warden järjestöön, jonka tarkoitus on taistella vastaan darkspawn hirviöitä, jotka uhkaavat koko Thedasia.
Ah, Origins. Tuo kaiken aloittaneen pelin arvostelu negatiivisessa mielessä tuntuu vähän pyhäinhäväisyltä, mutta ei tämä peli aivan parhaiten ole vanhennut. Vanhentuneen osuuden sisällä on kuitenkin mahtavuutta.
Dragon Age tunnetaan synkpimeän maailmankuvansa lisäksi juonestaan. Vaikka Originsin pääjuoni on sinänsä hyvin tuttua tavaraa, jossa tavataan erilaisia hahmoja jotka liittyvät (tai ovat liittymättä, riippuen valinnoistasi) joukkoosi pelastamaan maailmaa hirvittävältä arkkidemonilta, on kaikki sen ympärille kietoutuva kaunis paketti. Pelaaja joutuu jatkuvasti erilaisten valintojen eteen jotka vaikuttavat pelin juoneen piirteisiin, eivätkä kysymykset aina ole kovinkaan helppoja tai mustavalkoisia. Harmi vain, että pääpahiksen persoonattomuus ”olen paha koska olen paha” on vähän heikko esitys, mutta onhan tämä juoni kokonaisuus joka ei vanhene. Se on keskimäärin mielenkiintoinen, vaikka jotkut osuudet ovatkin parempia ja loogisempia kuin toiset.
Juonen lisäksi hahmot riemastuttavat. Vaikkei hahmojen kirjoitus olekkaan mitään Baldur’s Gate 3 (2023) tasoista, on mukana ikonisia hahmoja, kuten vaikkapa noita Morrigan ja pienessä roolissa esiintyvä kauppiaan poika Sandal, jonka ”Enchanment? Enchanment!” kommentti lienee porautunut jokaisen Originsin pelaajan aivoihin.
Mikä pelissä näin vuonna 2024 alkoi allekirjoittanutta nyppimään on sen jokseenkin grindaava rakenne. Joka kerta kun avaat oven tiedät että sieltä hyppää päälle seuraava joukko darkspawneja tai demoneita tai jotain muuta. Rumba on aivan loputon, eikä taistelujärjestelmä nyt niin mielenkiintoinen ole, että jaksaisi avata ovea jonka takana lienisi arkku, mutta myös vähintään viisi tapettavaa otusta, ellei ole pakko. Lähitaistelu varsinkin on niin tylsää, että jätin soturi-päähenkilöni mätkimään demonien takapuolia itsekseen ja keskityin lähinnä pelaamaan parantaja-maagillani, jolloin sain keskittyä taktisempiin valintoja laumakontrollin parissa.
Oletko uusi pelaaja?
Originsia voi suositella uudelle pelaajalle, joka kestää vanhan pelin kömpelyyden. Varoituksen sanana, että ainakin steamin kautta ostettuna peli tuntuu monella toimivan huonosti. Omakin pelini kaatuili 1-3 tunnin välein. Jos innostut pelaamaan, muista pelata myös lisäosat. Kannattaa vain katsoa, että ne pelaa ilmestymisjärjestyksessään, jottei törmää yhtäkkiseen tason nousuun. Suurin lisäosa Awekening tarjoilee Originsia mielenkiintoisemman darkspawn kattauksen, vaikka ei ole muuten niin mielenkiintoinen kuin pääpeli. Muista lisäosista kannattaa mainita The Witch Hunt, jonka juonesta en halua paljastaa mitään, mutta joka on jokseenkin olennainen selventämään Originsin jälkeisiä tapahtumia. Ainoa lisäosa, joka ei tarjoa oikein mitään on The Darkspawn Chronicles, jossa pelaat darkspawnina. Lisärissä vain mätkit menemään pahisten puolella valtavissa joukkotaisteluissa, ja kuten aiemmin totesin, taistelut eivät ole tämän pelin suola taikka sokeri.
Dragon Age II (2011)
Dragon Age II tunnetaan yhdestä asiasta: se on tehty kiireellä ja se näkyy joissain asioissa. Pelin maine on jokseenkin ristiriitainen, mutta näin vuonna 2024 pidin siitä kovin heikkouksista huolimatta. Kakkonen on ensimmäistä huomattavasti lyhyempi peli, josta selviää läpi noin 40-50 tunnissa, siinä missä ensimmäinen peli lisäreineen vie noin 100 tuntia, riippuen paljonko lisätehtäviä tekee. Tämä tekee siitä kuitenkin hallitun kokonaisuuden, joten sitä pelatessa ei kärsi samanlaista taisteluähkyä kuin Originsissa.
Kakkosen juoni on Dragon Agelle epätyypillinen, sillä siinä missä muut pelit sijoittuvat tilanteen, jossa ”vain sinä voi pelastaa maailman pahuudelta” se alkaa tilanteessa, jossa päähenkilö Hawke, pakenee ensimmäisen pelin tilannetta Kirkwallin kaupunkiin. Pakolaisena, köyhänä ja hierarkian pahnanpohjimmaisena, päähenkilö sisarineen päätyy lyöttäytymään jokseenkin kyseenalaiseen työtehtävään saadakseen jalan oven väliin. Tästä kaikki alkaa. Tällä kertaa ei olla pelastamassa maailmaa. Sitä vain löydetään uusia tovereita, joiden kanssa päädytään kaupungin tapahtumien keskelle vahingossa. Se, mihin tilanne kärjistyy, annetaan vihjeitä jo tarinan alussa. Juoni tuntui tälläkin pelikerralla mukavan tuoreelta sen takia, ettei tämän tapainen fantasiatarina ole niin yleinen kuin ainainen maailmanpelastaminen pahuuden voimilta. Kaupunkia kyllä pelastetaan, mutta ei niin mustavalkoisilta tilanteilta. Valintoja tehdään taas, joskin ne eivät ole minusta ihan niin mielenkiintoisia kuin Originissa.
Hahmonluonti on Originsia rajoittuneempi, sillä tällä kertaa hahmo voi olla vain ihminen. Jälleen valittavana on kolme hahmoluokkaa. Uudelleenpeluuarvoa nostaakin tällä kertaa persoonallisuusjärjestelmä. Ensimmäinen dialogivalinta määrittelee hahmolle yhden kolmesta persoonallisuudesta (kiltti, sarkastinen tai aggressiivinen, tunnetaan myös lempinimillä sininen, violetti ja punainen), joka vaikuttaa hahmon kommentteihin valintojen ulkopuolella. Ensimmäinen valinta ei kuitenkaan määrittele hahmon persoonallisuutta loppupeliksi, vaan jokainen valinta saa pelin tekemään persoonallisuusmatematiikkaa, ja jos teet tarpeeksi toisen persoonallisuuden valintoja, hahmon persoonallisuus vaihtuu. Tarina myös jakautuu kolmeen osaan, joiden välillä kuluu aikaa, ja jokaisen osan ensimmäinen valinta muokkaa persoonallisuutta rajuimmin.
Moni vannoo ”violetin Hawken” nimeen, mutta se jää pelaajan päätettäväksi. Sarkastinen violetti Hawke tuo peliin omaa kaoottisuuttaan, mutta aina välillä sitä pohtii onko tällä hahmolla minkäälaisia sosiaalisia taitoja tämän todetessa poikansa kuolemaa surevalle hahmolle vapaasti suomentaen ”No onneksi mikään ei voi mennä pahemmaksi. Tänään ainakaan. Päivä on jo pitkällä”. Erityisesti mies-Hawken ääninäyttelijä näyttelee violetin Hawken dialogit erityisen herkullisesti. Tätä kömpelyyttä tosin sattuu myös muutenkin, ja tuntuu ettei pelin hahmojen väliset dialogit ole kovin hyviä. Erityisesti tätä sattuu flirttaillessa, sillä moni flirtti ainakin mieshahmoja kohtaan tuntuu väkisin väännetyltä, huonosti ajoitetulta ja muutenkin vain väärältä. Hawke ei, toinen vuodattaa traumojaan ja sä oot sillee ”no ainakin oot kuuma”.
Kuten todettu, pelin sisällä aikaa kuluu vuosia. Tämä auttaa siihen, että hahmot tuntuvat dynaamisilta. Esimerkiksi Hawken ystävät Aveline ja Isabela vihaavat pelin alussa toisiaan, mutta ystävystyvät pelin loppuun mennessä. Hawken tovereihin ehtii kiintymään pelin aikana, sillä he keskustelevat paljon (”party banter”) ja heidän henkilökohtaiset tehtävänsä ovat mielenkiintoisa.
Peli on pääosin oikein mukava pelattava ja taistelujärjestelmä hitusen mukavampi kuin Originissa, vaikka aika samantapainen onkin. Harmillisesti vihollisia ilmestyy tässä pelissä tyhjästä, eli niitä hyppää esimerkiksi katolta alas, mikä on hitusen ärsyttävää ja tuntuu lähinnä halvalta tavalta pidentää taisteluja. Myös se harmittaa, että joitain suunnitteluvirheitä on: jos ei tee yhtä tehtävää ennen kuin aloittaa toisen, eräällä kaupunkialueella on samaan aikaan kaksi eri taistelua, jotka sitten yhdistyvät yhdeksi vaikeaksi taisteluksi.
On aika nostaa darkspawn pöydälle ja todeta pelin suurin heikkous. Se joka mainitaan aina ekana, paitsi nyt. Peli tuotiin liian nopeasti markkinoille, jonka takia sen tapahtumapaikat toistuvat. Jokainen autiotalo on sama autiotalo. Jokainen luola sama luola. Tämän takia minulla oli paljon huonompi mielikuva tästä pelistä, mutta nyt 2024 juuri miljoona samanlaista deep roadsin luolaa rämpineenä tämä ongelma ei tuntunut niin suurelta. Itseasiassa viihdyin Dragon Age II:n parissa paremmin kuin Originsin kanssa.
Oletko uusi pelaaja?
Dragon Age II on ihan hyvä paikka aloittaa sarjan peluu, jos ei jaksa Originsia, mutta haluaisi päästä mahdollisimman aikaiseen vaiheeseen sarjaa. Tiiviimpänä pelinä sen vanhuus ei ehdi häiritä niin paljon ennen kuin peli on ohi, ja tarinaan pääsee hyvin kärryille. Muista pelata lisäreistä ainakin Legacy-lisäosa, joka esittelee seuraavalle pelille tärkeän hahmon! Jos mietit miten saat lisärit toimimaan ultimate editionissa, täytyy sinun saada pelisi yhdistettyä online-serverille jostain päävalikosta. Tee se ennen kuin alat pelaamaan!
Dragon Age Inquisition (2014)
Inqusitionia en ole päässyt pelaamaan tätä ennen, sillä hommasin vuosien jälkeen pöytätietokoneen vanhan läppärin tilalle. Odotin peliltä paljon ja petyin. Myönnettäköön että Inquisitionin arvioon vaikuttaa varmasti se, että peli oli minulle harvinaisen rikki. Keskusteltuani muiden kanssa kävi ilmi, että vaikka peliin on jäänyt paljon bugeja, joita ei koskaan oltu korjattu, olin ilmeisesti harvinaisen kirottu niiden kanssa. Graafiset bugit kyllä kestää, mutta yleisin bugi niiden jälkeen oli hahmon tai hahmojen pysähtyminen paikalleen kesken taistelun. Hahmojen bugaamisen vahtiminen alkoi syödä tätä ihmistä.
Inquisition tuo ensimmäistä kertaa pelattavaksi sarvipäisen qunari-lajin. Muuten meno on samanlaista kuin Originsissa, joskin pelattavaa alkuperätarinaa hahmolla ei ole. Päähenkilö on ainoa, joka selviää mystisestä räjähdyksestä kesken rauhanneuvoitteluihin. Taivaalle repeää suuri demoneja syöksevä repeämä, ja päähenkilön kädessä on outo hehkuva merkki, joka voi sulkea pienempiä repeämiä. Osa hahmoista epäilee päähenkilöä repeämien syyksi, osa taas pitää häntä Andraste-profeetan sanansaattajana. Päähenkilö taas on menettänyt muistinsa, eikä tiedä mistään mitään. Tästä tilanteesta alkaa Dragon Age Inquisition, joka kärjistyy jälleen maailman pelastamiseen pahikselta.
Kolmas peli uudistaa sarjaa enemmän kuin sen toinen osa. Taistelujärjestelmä on laitettu pitkälti uusiksi. Maailma ei ole täysin avoin, mutta koostuu laajoista maailman osista. En ole itse suurin avointen maailmojen pelejen ystävä, koska ne tuntuvat usein sisältävän liikaa täytetehtävää, joita tekemättä jättäminen aiheuttaa sen ettei pärjää päätarinassa. Inquisitionissa rasittavana puolena on vihollisten aggressiivinen uudelleen spawnaus. Erityisesti tämä tuntuu yhdellä ensimmäisistä seikkailtavista alueista, The Hinterlandsilla, jossa tuntui että muutaman metrin päähän käveleminen sai juuri tuhotun maagi- tai temppelinherrajoukon ilmestymään takaisin paikalleen. Tässä kohtaa peliä kun ei vielä tiedä pelin mekanismeja, ja kuinka alueelta saa vihollisten määrän vähenemään, joten epätoivo meinasi iskeä kun täytyi aina taistella samaa joukkoa vastaan.
Moni asia on kuitenkin samoin kuin kahdessa ensimmäisessä pelissä, ja peli palaa takaisin joillekin samoille alueille kuin Originsissa, kuten esimerkiksi Redcliffeen. Tässä pelissä on enemmän historian tuntua kuin kakkososassa. Tuttuja hahmoja ja edellisten pelien tapahtumien rippeitä löytyy matkan varrelta runsaasti. Originsissa tekemäni valinnat saivat minut yhden hankalimman valinnan ääreen. Puhtaalta pöydältä tai eri tilanteessa olevalla saattaisi olla edessä helpompi valinta.
On asioita joista kehun Inquisitionionia. Päähenkilö nousee inkvisiittoriksi, ja peli tuntuu siltä että nyt on kyseessä (etenevissä määrin) merkittävä henkilö seppineen, armeijoineen ja poliittisine valtoineen. Pääjuonien loppu on valitettavasti samantapainen kuin Originsin, eli ”mennään lyömään pataan pääpahista, joka on vain vähän mielenkiintoisempi kuin Originsin”, mutta miten siihen tilanteeseen päästään on ihan mielenkiintoinen. Pääjuonen tehtäviä on valitettavan harvalukuinen määrä, mutta pari niistä on sarjan parhaimmistoa. Erityisesti mieleen jäi In Hushed Whispers-tehtävä, jolla on tehtäväpari. Toisen tehtävän tekeminen pois sulkee tämän tehtävän, joten osa pelaajista ei välttämättä koskaan pelaa tätä erinomaista ja emotionaalisesti rankkaa tehtävää!
On tosin yksi asia, jolla tämä tehtävä olisi voinut olla vielä parempi… nimittäin se tapahtuu aika alussa tarinaa, jolloin ei ole vielä ehtinyt kiintyä hahmoihin, ja siten heille tapahtuvat asiat eivät ole ihan niin vaikuttavia. Inquisition ei tee muutenkaan täysin oikeutta hahmoille. He ovat mielenkiintoisia, ja moni tuntuu erityisen realistiselta, mutta joidenkin henkilökohtaisten juonien höttöisyys ja party banterin (päähenkilön kaverien väliset keskustelut) vähyys aiheuttaa tunteen, ettei hahmoja opi tuntemaan kunnolla. Jos joskus pelaan tämän pelin uusiksi luultavasti lataan modin jolla hahmot keskustelevat keskenään enemmän. Henkilökohtaisten juonten kohdata erityisesti Viviannen juonet tuntuvat hätiköidyltä. Juonet ovat niin sanottuja noutojuonia, joista ei opi mitään hahmosta.
Yleisesti tuntuu että tässä on yritetty liian laajaa peliä. On liikaa alueita joilla käydä, liikaa höttötehtävää, liian monta Inkvisiittorin seuralaista. Meno jää liian hataraksi. In Hushed Whispers oli niin törkeän hyvä, että kun muu peli ei ollutkaan niin hieno, jäi käteen pettymys.
Oletko uusi pelaaja?
Kuten mainittu on tämä peli enemmän kiinni sarjan muissa osissa ja sen historiassa. Puhtaalta pöydältä aloittavalla ei kuitenkaan tule vastaan niin paljon viittauksia, mutta minulle ne olivat ainakin sitä parasta puolta pelissä. Vaikka tämäkin peli on suunniteltu niin, että sen voi pelata ilman että on pelannut muita osia, en pidä tätä parhaimpana kohtana aloittaa Dragon Agen peluu. Jos kuitenkin pelaat, muista katsoa lopputekstien jälkeinen kohtaus ja pelaa aiankin The Descent ja Trespasser lisäosat, joista ensimmäiseksi mainittu tuo ilmi tärkeää tietoa seuraavaa peliä varten, ja jälkimmäiseksi mainittu on Inqusitionin oikea loppu, koska jostain typerästä syystä se on sinne piilotettuna.
