Fantastisen kehityksen kiskoilla – Saara Henrikssonin Valaanpyytäjän vaimo

Valasöljystä dieselmoottoreihin, pyhistä lehdoista kirjoihin ja valtamerilaivoihin. Saara Henrikssonin Valaanpyytäjän vaimon (Osuuskumma, 2024) novellit sijoittuvat historian murrosvaiheisiin, joissa kulttuurit ja totuuskäsitykset kohtaavat. Luonnollinen törmää yliluonnolliseen. Kuvitelman ja toden rajamailta nousee kysymys, kuka saa kirjoittaa historiaa. Teoksen alaotsikkona onkin ”historiallisia fantasioita”.

Henrikssonin novelleissa näkökulmahenkilönä tai muuten tärkeässä roolissa on usein miesvaltaisen ajan normeja vastaan toimiva nainen. Merkittävät esineet motivoivat henkilöiden toimintaa, monesti teknologiseen kehitykseen liittyvät välineet. Kuten historiaan sijoittuvat kirjat usein, Valaanpyytäjän vaimo kertoo samalla tästä hetkestä ja tarjoaa omalaatuisia lukuohjeita oman aikamme ymmärtämiseen.

”Tänä päivänä synteettiset vaihtoehdot ovat korvanneet valasöljyn, ja koneita pyörittävät höyryn sijaan dieselmoottorit. Pitkät merimatkat taitetaan nyt ilmalaivoilla. Myöhemmät sukupolvet ovat rakentaneet hyvinvointinsa vanhempiemme valamalle perustalle. Meidän ei tarvitse matkustaa maailman ääriin. Voimme kuitenkin seurata katseellamme heitä, jotka sinne menivät.”

Astrolabi ja leviatan

Kokoelman yhdestätoista novellista suurin osa on minämuotoisia. Aikamuodot vaihtelevat historiallisesta preesensistä imperfektiin. Kokonaisuus ei etene täysin kronologisesti, vaan esimerkiksi ensimmäinen ja viimeinen novelli keskustelevat keskenään. Niminovelli ja siinä käsitellyn höyrylaivan manttelinperijä Margaret II viimeisen novellin nimenä kertovat samaa tarinaa.

Niminovelli muodostuu lastiluettelon seitsemästä esineestä, joista arvoituksellisin on astrolabi, ensimmäisten mekaanisten kellojen esikuva. Wikipedia-artikkeli kuvaa sitä suorastaan ”varhaiseksi tietokoneeksi”, mikä sopii Valaanpyytäjän vaimon teknologiasta innostuneeseen otteeseen yleisemminkin. Kehitys ja taikausko lyövät kättä, kun novellissa näyttäytyy leviatan, muinaisen heprealaisen mytologian merihirviö. Lukijalle jää vapaus päättää, onko näky minäkertojan tulkintaa vai aito havainto. Aalloista kohoava kyttyrä rinnastuu novellikokoelman myöhempiin mereneläviin.

Niminovelli yhdistää kolmiodraamaa syntyperän arvoitukseen ja huijaustarinaan. Tuttu ja vieras liittoutuvat, kun 1800-luvun Helsingistä lähdetään kohti tuntematonta. Viimeinen novelli palauttaa kokijat jälleen kotiin.

Kurkistuslaatikoita toisiin todellisuuksiin

Helsinki toimii kahden muunkin novellin taustanäyttämönä. Cinemateekissa syvennytään elokuvahistoriaan: F.W. Murnaun (1888-1931) teokset pyörivät teattereissa ja nuoret opiskelijat pänttäävät historian oppikirjoista Saksan viimeisen keisarin Wilhelm Friedrichin (1859-1941) tekoja. Siis silloin, kun eivät pakene valkokankaan näkyihin. Kaupungissa on ”automobiileja, valonheittimiä, huvipuiston lamppurivistöjä”. Asetelma tuo tekstiin kerroksellisuutta. Lukija saa vilauksen siitä, mitä kertoja nimittää ”viattomuuden ajaksi”, ohimeneväksi:

”Kurkistuslaatikko, jossa kaikki tapahtui. Minun elämäni.”

Cinemateekin kieli on yksinkertaista, mutta vanhahtavat sanat lyövät siihen ominaisleimansa. Kolmen nuoren kopla seikkailee tapahtumien keskiössä. Murtuma nuoruudesta aikuisuuteen tekee maailmasta jaetun ja elokuvien estetiikka tunkee läpi kokemuksen. Kokoelman toinen novelli johdattelee oivaltamaan historian kulkua useasta perspektiivistä.

”Haluaisin sanoa että sen jälkeen elämäni muuttui, mutta olimme nuoria ja unohdimme nopeasti. Me elimme kaupungissa ja se kaikki tapahtui meille, ajan nopea muutos, junan pyörien liike kehityksen kiskoilla, joita ajovalot pyyhkivät.”

Tuttu sijainti tuo jännitettä myös Tehtaanpuiston hirviöön. Sen sivuilla lukija saa pohtia hirviöyden olemusta Venäjän vallan alla kamppailevassa pääkaupungissa. Työväenliikkeen nousu ja naisen aseman muutokset myllertävät päähenkilö Adelaiden elämänvalintojen taustalla. Mieleen tulevat niin Aino Kallaksen Sudenmorsian (1928) kuin Robert Louis Stevensonin Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde (1886).

Totuuden tammensiemeniä

Vihreän oksan kuninkaassa tärkeässä asemassa oleva nainen toimii kristinuskoa edeltävän ajan yhteisössä valloittajia vastaan. Runollisten assosiaatioiden kautta novelli kuvaa julmaa prosessia, jossa voittoisa vallanpitäjä kertoo tarinat ja kirjoittaa historian. Silti jokin totuuden tammensiemen jatkaa kulkuaan halki aikojen.

”Pyhä lehto määrätään hävitettäväksi. Vanhoista tammista saadaan komeat kyljet uusiin laivoihin, jotka purjehtivat kauas itäiselle merelle, sekä saarnastuoli rakenteilla olevaan kirkkoon.”

Mikään ei häviä, ainoastaan muuttuu: puut muistavat, vaikka ne hakataan laivoiksi ja papereiksi tietoa hallussaan pitävien propagandamateriaaliksi. Vuodenaikojen pyhyys jota tulokkaat eivät tunne ja lähes maagiset esineet kietoutuvat muodonmuutosten temaattiseen verkostoon. Teksti vaatii tarkkuutta, mutta palkitsee lukijansa.

Erityisen antoisa on dialogi, jota uusi kuningas ja ”mäkimuijaksi” luonnehdittu minäkertoja käyvät rakennusten roolista. Ajan vääjäämätön kulku tuntuu unohtuvan suurten katedraalien rakennuttajilta:

”En pelkää ajan kulumista. Aika kuuluu minulle. Etkö tunne, miten se tihentyy täällä, suurten tekojen keskellä?”

Epäkiinnostava elämäni -novelli jatkaa historiankirjoituksen totuudenmukaisuuden kyseenalaistamista. Ensimmäisen maailmansodan aikaisen pulp-kirjailijattaren selonteko seikkailuistaan tutkii, kenen tarina jäljittelee ketä ja kuka oli ensin.

Halu muuttaa historian kulkua

Kokoelmassa on peräti kaksi Unkariin sijoittuvaa novellia. Ne suurelta osaltaan vetivät unkarilaisen kulttuurin ystävää teoksen puoleen. Arkistonhoitajan salaisuus ja Unkarilainen veljeskunta sijoittuvat eri aikaan, mutta molemmissa liikutaan Budapestissa, erityisesti sen arkistoissa ja juna-asemilla. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä lisää näin suoria yhtymäkohtia novellien välillä.

Novelleissa häiritsee jonkin verran paikallisten nimien epäjohdonmukainen kirjoitusasu. Suomalaisen lukijan työtä on kaiketi koetettu helpottaa jättämällä pois asianmukaisia pitkiä vokaaleita, mikä on perusteltua, kun näkökulmahenkilönä on britti. Unkarilaisen päähenkilön tapauksessa väärinkirjoitetut paikannimet aiheuttavat turhaa päänvaivaa, kun lukija etsii tekstistä niiden logiikkaa. Toisaalta kokoelmaan on sinne tänne muuallekin iskenyt painovirhepaholainen.

Arkistonhoitajan salaisuus varioi todellisuutta Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian auran läpi. Unkarilaista nimistöä tuntemattomien stereotyyppiset sukupuolikäsitykset saavat näpäytyksen, kun henkilögallerian keskeisessä roolissa toimii etäisesti Ada Lovelacen (1815-1852) kaltainen hahmo. Lovelace tunnetaan työstään varhaisen mekaanisen yleistietokoneen taustalla. Alkeellinen tietokone haastaa novellissa ajan tietokäsityksen:

”Kone itse ei tiedä mitään. Tietävää konetta ei ole mahdollista valmistaa. Mutta ilman sitä emme pääse eteenpäin.”

Tiedetään jo, että kaikkea maailman tietoa ei ole mahdollista koota yhteen kirjastoon. Novelli kyseenalaistaa vanhanaikaisen käsityksen historiasta samalla kun se varoittaa uuden teknologian huumaamia sortumasta hybrikseen. Maailmansotia edeltävään aikaan sijoittuva novelli tuntuu puhuvan suoraan nykylukijalle:

”Suurmiehet ovat vain idea, haavekuva historiasta, joka ei ole sattumanvarainen tai nimetön. Sellaista ei ole. Uuden ajan koneet osoittavat, miten rajallista on tieto. Antaudumme voimille, joita yksi ihminen ei pysty hallitsemaan.”

Unkarilaisessa veljeskunnassa yksinäinen opiskelija haaveilee mahdollisuudesta muuttaa Euroopan historian kulkua. Eletään Unkarin kansantasavallan aikaa ja päähenkilö János on ”liian nuori muistaakseen maailmansotaa ja 1950-luvun kansannousua, liian vanha intoillakseen farkuista ja läntisestä pop-musiikista.” Politiikka on läsnä sääty-yhteiskunnan kerrosten sijaan nimettömien siviilipoliisien ja muiden tarkkailijoiden hahmossa. Imperiumit tulevat juonenkuljetukseen mukaan Karpaattien Pyhän Stepanin pyhimyskertomuksen kautta. Novelli saa aikamatkan elementtejä, kun tutkimukset vievät kohti Transilvaniaa ja Osmanien valtakunnan aikaisia tapahtumia. Teksti kirjoittaa uusiksi vahvasti paikkaan leimaantunutta vampyyrikuvastoa ja esittää mielenkiintoisen tulkinnan Unkarin roolista altavastaajana menneisyyden valta-asetelmien kentällä. Molemmista novelleista välittyy Unkarin-kävijöille tuttuuden tuntu.

Rukouksia herkkusuiden suojelijalle

Ruokaruotsi, syömäsaksa -novellissa ”suuri hirviö joen pohjassa” melkein nielaisee minäkertojan. Suomalaisten makumieltymyksiä ja palvonnan tapoja kuvaillaan hersyvän huumorin ja värikkään kielen avulla.

”Päivä lämmitti poskia ja sulatti yön aikana kangistuneet jäsenet, ja päätimme jäädä vielä seuraavaksikin yöksi kalastamaan. Suomalaiset olivat mielissään, he pitävät tällaisesta elämästä.”

Puhuva kala ja veneessä käydyt taistot tuovat mieleen suorastaan Kalevalan (1835). Kalojen valtakunnasta siirrytään pääkaupungin pitopöytiin. Huumori tuo mieleen muun muassa Anu Kaajan tuotannon.

Kristallikarahvissa bukkaneerit kokevat puristavaa kaipausta ja heittävät pönkkähameet pois tieltä. Merirosvojen kesken vallitsee tasa-arvo ja yhdenvertaisuus, mutta vapaus jää vielä haaveeksi.

”Toivioretkien” myötä lukija saa nauttia hauskasta sanastosta. Delfiinit pomppivat melkein kuin elokuvan lopussa. Tekstiä vaivaa hienonhieno pastissimaisuus niin hyvin kuin se temaattisesti paikkaansa kokoelmassa puolustaakin.

Mitä kaikkea ihmiset tekevät -novelli pui (fiktiivisen) juvenaalienergian käsitettä. Opiskelijat palelevat asuntoloissaan ja koettavat keskittyä opintoihinsa vaikeissa olosuhteissa. Romanttiset toiveet ja tumma energia näyttäisivät johtavat samoihin tuloksiin. Mystisten hiukkasten lailla viehätysvoiman ympärillä pyörivä novelli poikkeaa sävyltään kokoelman muista teksteistä.

Samasta puusta

Kirjailijan jälkisanoissa lukija saa tyhjentävästi tietoa novellien taustoista. Tekstit toimivat hyvin myös ilman oheistietoa.

Teos edustaa vaihtoehtoisia historioita kartoittavaa spekulatiivista fiktiota. Rakenteeltaan tekstit ovat pitkälti samasta puusta veistettyjä: mysteerit ratkeavat viime hetkillä nopein juonenkääntein, toisinaan hieman turhan äkkinäisen ja tehdyn tuntuisesti. Paikoin monimutkaiset lauseet ja tietoiskumaiset kohdat katkovat lukukokemuksen sujuvutta. Parhaimmillaan kokoelma yltää hyvinkin lyyriseen ilmaisuun monin tavoin jännittävillä menneisyyden näyttämöillä.

Vaikka henkilöt ja ajalliset puitteet vaihtuvat, yhteiset ominaisuudet tekevät Valaanpyytäjän vaimosta eheän kokonaisuuden. Novellit kirjoittavat uudelleen paitsi historian kulkua, myös fantasian, tieteisfiktion ja kauhun elementtejä. Yllättävä konteksti tuo oman vivahteensa ihmissusiin, verta juoviin jumalattariin ja muuten vain pelottaviin haukiin.

Saara Henriksson: Valaanpyytäjän vaimo (s. 198)
Osuuskumma, 2024

Kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena.