Tervahaudan haltija tuo nykykielelle ja nykylukijan ulottuville vanhoista arkistoista kerättyjä uskomus- ja kokemustarinoita. Kokoelma jatkaa samaan tyyliin kuin Riina Peltosen esikoisteos Noitia, kalloja, vedenhenkiä – Maaginen matkaopas Pohjanmaalle (Haamu Kustannus, 2021), mutta siinä missä aiemman teoksen tarinat on tiiviisti sidottu tapahtumapaikkoihin, uuden kokoelman tarinoiden tarkkoja tapahtumapaikkoja ei välttämättä tiedetä. Esipuheessaan kirjailija kuitenkin katsoi niidenkin ansaitsevan tulla kerrotuksi, sen verran jännittäviä kertomukset olivat.
Kokoelman kertomukset ovat verrattain lyhyitä: suurin osa vain kappaleen tai parin pituisia. Jokaisesta tarinasta tiedetään myös keruuvuosi ja -paikkakunta. Paikkakunnat sijoittuvat Pohjanmaalle, ja aineisto on kerätty pääosin maailmansotien välisenä aikana.
Tarinoiden muotoa on kahta erilaista. Suurin osa tarinoista on selostuksia ilmiöstä, jonka “tiedetään” tapahtuvan vaikkapa tietyllä kalliolla tai tietyn tien varrella, tai oudoista tapahtumista, jotka ovat tapahtuneet etäiselle tutulle tai kuulemma jollekulle. Mukana on kuitenkin myös kertojalle itselleen tapahtuneita kokemuksia, jotka Peltonen on jättänyt minä-muotoisiksi ja säilyttänyt myös muut muotoilut tarkemmin alkuperäisen keruuaineiston mukaisina.
Kirjan esipuhe on melko pitkä, mutta suosittelen sen lukemista ennen itse tarinoihin tutustumista. Itselleni keruutilanteen sekä tarinoiden alkuperäisen kertomistarkoituksen mielessä pitäminen loi olennaisen osan lukukokemusta. Jos kokoelman tarinat olisivat keksittyjä kertomuksia, monet niistä eivät olisi kovinkaan mielenkiintoisia. Monet tarinat saattoivat olla vain kertomus siitä, että joku on kävellyt metsässä tai tiellä, nähnyt siellä oudon hahmon tai kuullut oudon äänen, ja sitten outo ilmiö on lakannut – kenties joku lähialueelta on osannut jälkikäteen kertoa, että paikalla on tapahtunut rikos tai että samaa ilmiötä ovat todistaneet muutkin.
Kirjasta luettuna ei synny kovin ihmeellistä draaman kaarta siitä, että joku ajaa metsässä ja kuulee sieltä jatkuvasti surmatun lapsen itkua, kunnes pääsee metsästä pois. Mutta jos eläytyy ajatukseen siitä, että niin kävisi itselle tai jollekulle tutulle, alkaa tilanne tuntua pelottavalta. Ehkä tämän takia erityisesti minämuotoiset kokemustarinat nostivat valppaustasoani sen verran, että iltalukemiseksi tämä kirja ei minulle toiminut.
Lukiessani kiinnitin huomiota myös siihen, että melkein kaikki kertojat pelästyivät ilmiöitä, vaikka vain harvassa tarinassa kertojalle aiheutui vaaraa. Tarinoita vaikkapa kostoretkiä tekevistä aaveista ei ollut, ja etenkin metsän olennot välillä vain elivät omaa elämäänsä tarinan havainnoijasta piittaamatta. Turvallisen kaupungin katuvalaistuksen keskeltä mieleen tulee, että ehkä niille olisi vaikka voinut vain normaalisti jutella, mutta tuskin itsekään uskaltaisin lähestyä vaikkapa leijuvia lapsia pimeällä mäellä.
Tällaisilla teoksilla on arvoa, koska myyttiset ja suullisesti eteenpäin viedyt tarinat ovat katoamassa ja näiden tarinoiden osalta jo pitkälti kadonneet. On hyvä tuoda niitä arkistojen pölystä ihmisten olohuoneisiin. Kirjan lopussa kehotetaankin kertomaan niitä eteenpäin: paperilla niiden kaikki ulottuvuudet eivät oikein tule vastaan. Tämän kirjan ottaisin ehkä mukaan pimeälle mökkireissulle kanssamökkeilijöiden pelottelemiseksi, tai käyttäisin aineistona roolipeliin tai muuhun taideprojektiin. Tällä tavalla kertomuksiin saisi sellaista omakohtaisuuden tuntua, jota ne pelkkänä tekstinä jäävät kaipaamaan.
Riina Peltonen: Tervahaudan haltija: Myyttisiä tarinoita Pohjanmaalta (140 s.)
Haamu Kustannus, 2024
Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta
