Samuli Paulaharjun Vanhaa Lappia ja Perä-Pohjaa (2025, SKS Kirjat) on runsas teos täynnä muistitietoa ja valokuvia yli sadan vuoden takaisista ajoista. Se on sukellus kansanperinnekerääjien retkeen 1920-luvun alkuun – hyvässä ja pahassa. Aina juuri ne teemat, jotka silloin ovat kiinnostaneet, eivät herätä nykyajan lukijan innostusta, ja toisinpäin. Toisaalta onhan tämä upea selonteko ajasta ja ihmisistä, joita emme pääse enää itse tapaamaan.
Tämä on kirjan 4. painos, alkuperäinen on julkaistu vuonna 1923. Tämän painoksen kultakoristeltu kansi on Emma Kyytsösen tekemä.
Tänä vuonna vietetään Samuli Paulaharjun juhlavuotta, koska on kulunut 150 vuotta hänen syntymästään. Sen vuoksi hänen kirjoistaan on otettu uudet painokset. Osaan on lisätty tutkijoiden kirjoittama esipuhe. Tässä minun saamassani Vanhaa Lappia ja Perä-Pohjaa -kirjassa ei kuitenkaan ole muiden lisäyksiä, vaan teksti on Paulaharjun kirjoittama alkuperäisessä muodossaan.
Samuli Paulaharju (1875-1944) oli opettaja ja kansanperinteen kerääjä, joka syntyi Kurikassa mutta asui Oulussa vuodesta 1904 alkaen. Tuirassa on edelleen olemassa hänen kotitalonsa, ”Sininen talo”, joka on Kalliotien ja Valtatien risteyksessä.
Marjut Paulaharjun julkaisun Monena mies matkalla. Samuli Paulaharjun elämästä, matkoista ja kertojista mukaan Samuli Paulaharju oli lähes maaninen kulkija, joka halusi aina vaeltamaan syrjäseuduille Vienaan, Karjalaan ja Lappiin. Hän oli kuitenkin myös perheellinen mies. Ensimmäinen vaimo Kreeta-Liisa Isokorpi (1874-1913) hoiti viisi lasta ja kodin, kun aviomies kulki retkillään. Kun Paulaharju jäi leskeksi, hän jätti lapset kesäisin näiden isovanhempien hoiviin tai vanhimmalle tyttärelleen. Marjut Paulaharjun kirjan mukaan hänellä oli syyllinen olo siitä, että jätti lapsensa retkiensä ajaksi.
Vuonna 1919 Samuli Paulaharju meni uusiin naimisiin opettaja Jenny Simeliuksen (1978-1964) kanssa. Jenny Simelius oli myös kiinnostunut kansanperinteestä ja osallistui aviomiehensä matkoihin keräten itsekin aineistoa. Marjut Paulaharjun kirjan mukaan uusperheessä oli jännitteiset suhteet lasten ja uuden äitipuolen välillä, kun taas Samuli Paulaharju ikään kuin jättäytyi ulkopuolelle ja keskittyi töihinsä. Marjut Paulaharju kirjoittaa myös, että Jenny Paulaharjua kismitti usein kansanperinnetyössä syrjään jääminen eikä hänen keruutyötään huomioitu.
Tällainen tausta on siis Samuli ja Jenny Paulaharjun kansanperinteen keruutyöllä. Vanhaa Lappia ja Perä-Pohjaa -teoksen uusintapainoksessa Jenny Paulaharjun osuutta ei mainita kansiliepeiden tai takakannen teksteissä. Ehkä tietynlaisesta suurmies-kerronnasta on yllättävän vaikeaa irtautua: kansiliepeessä Samuli Paulaharjun mainitaan omistaneen elämänsä tälle työlle ja matkanneen satoja kilometrejä jalan. SKS Kirjat -kustantamon juhlavuoden uusintapainoksia esittelevällä sivulla Jenny Paulaharjua kuvataan kansanperinteen kerääjänä siinä kuin Samuli Paulaharjuakin. Samuli Paulaharjun omassa alkusanassa hän antaa tunnustuksen työstä Jenny Paulaharjulle sekä kirjaamisen että haastatteluiden osalta.
Yksityiskohtaista kuvailua
Vanhaa Lappia ja Perä-Pohjaa on sujuvasti kirjoitettu kuvaus vanhan kansan elämästä Torniossa ja sen pohjoispuolella. Samuli Paulaharju kertoo seikkaperäisesti asioista, jotka on hänelle muistitietona kerrottu: esimerkiksi miten aiemmin kuljettiin jokia pitkin ja missä vaiheessa tiet ja sillat on rakennettu, savupirttien katoamisesta, tuohikatoista pärekattoihin siirtymisestä ja kellojen käyttöönotosta.
Kirja on siis erittäin tiivis kuvaus monenmoisesta elämiseen liittyvästä ja sitä riittää yli 300 sivua. Mukana on upeita mustavalkoisia valokuvia ja lisäksi Paulaharjun itse piirtämiä kuvia.
Esimerkiksi Paulaharjun kuvaus Kolarin joulumarkkinoista on kuin kirjan kohtauksen taustoitusta: runsasta kuvailua eri puolilta tulleista kauppiaista ja näiden seurueista, kauppatavaroista ja kaupankäynnistä.
Karunkilaiset saivat taas kuulla vanhan liikanimensä, ”Karungin varkhat”, sekä sen selityksen: ”Joka Karungin ohitse ominensa on päässyt, on hyvin kulkenut.” Ylitorniolaista ärsytti kolarilainen kysymällä: ”Yhäkö teillä riihtä tapethan? Eikö sitä jo ole saatu pois hengiltä? Meillä riihtä vain puihaan.” Muistipa Kolarin ukko vielä tiedustella: ”Vieläkö teijän Jaukkurissa olhan niin riitaisia, että joka riihimies pui omassa loukoshan?”
Nämä Kolarin markkinat näivettyivät sen jälkeen, kun Rovaniemellä alettiin pitää vuonna 1881 suurmarkkinoita. Muistelukset ovat siis ajalta ennen vuotta 1881.
Sukellus ajan ja muistojen tunnelmaan
Paulaharjun kirja hieman hämmentää aluksi kaltaistani sukuhistorian kerääjää ja tutkijaa. Mihin tekstiä voi käyttää?
Viime aikoina on julkaistu useita kirjoja, joissa selvitellään jotakin asiaa ja juoni etenee kuin dekkarissa, jossa johtolangat hiljalleen paljastuvat ja selvittelijän pohdinnat, joskus myös oma henkilökohtainen elämä, ovat keskeinen osa tarinaa. (Esim. Krista Launosen Kuvankauniit ja kuolleet, Antti Järven Minne katosi Antti Järvi?) Tämä Paulaharjun kirja on täysin erilainen. Kirja ryöppyää yksityiskohtia ja maalailua, jossa ei juuri lähdetietoja kerrota. Tietojen alkuperä jää arvoitukseksi.
Vanhaa Lappia ja Perä-Pohjaa ei ole siististi dokumentoitua historiankirjoitusta, josta saa selkeitä vuosilukuja ja tapahtumia irti. Se on valtoimenaan ajelehtivaa muistitietoa, johon pikemminkin kastaudutaan tai upotaan, ja ehkä vanhojen aikojen tunnelma tarttuu siitä mieleen. Kuvaushan on kyllä elävää ja yksityiskohtaista, kuten tässä osiossa, jossa kerrotaan Savoon suuntautuneista kauppamatkoista ja reitin varrella olevista levähdyspaikoista:
Pirtti oli täynnä tupakansavua ja penkinvieruslattia oli reunustettu lukemattomilla tupakkasyljillä. Työttömiä miehiä istui taikka loikoi pirtinpenkillä, taikka istui niitä pöydän ääressä matkaviinoja maistellen. […] Olisipa luullut talonväen tuskastuvan tällaiseen alituiseen rauhattomaan matkamiesmenoon. Mutta tyytyväisenä talo vain kaikki kärsi, kohdellen matkamiehiä miltei kuin vieraissa kävijöitä, melkeinpä sukulaisina pitäen niitä, jotka olivat useamman kerran käyneet talossa levähtämässä. […] Pyhännän isossa Leiviskässäkin, joka oli enimmin käytettyjä syöttötaloja, paksu emäntä istuskeli pöydän päässä ja heti tiedusteli: ”Mittee vierahille kuuluu?”
Eihän tästä pääse käsitykseen, kuka, missä ja milloin, paitsi että Pyhännän Leiviskän talo on mainittu nimeltä. Mutta tunnelmaan pääsee hyvinkin. Nostan nöyrästi hattua levähdyspaikkojen talonväelle, jotka ovat kestinneet ja huoltaneet kauppamatkoilla olijoita. Jos minulle tulisi kotiin jatkuvasti porukkaa, jotka syljeskelisivät lattialle ja sauhuttelisivat pirtin täyteen, niin en kyselisi rennosti kuulumisia…
Kurkistuksia aiempaan elämänmenoon
Monenlaista muistitietoa tulee oppineeksi teoksesta. Kuten että kesäisin karja vietiin kesänavettaan ja laitumelle pihapiirin navetasta, mutta siihen saattoikin talon väki muuttaa oleilemaan kesäksi, koska se oli pienempien ikkunoiden takia viileämpi. Monet manaukset ja siunaukset sekä kertomukset parantamisesta on myös kirjattu. Teosta voi suositella kurkistukseksi 1800-luvun elämänmenoon. Murresanojen ja erikoisuudet on selitetty ja listattu kirjan lopussa esiintymisjärjestyksessä (huom. tämäkin listaus on siis Paulaharjun itsensä kirjoittama, nykyaikaisen tutkijan näkökulmaa kirjassa ei ole).
Samuli Paulaharju: Vanhaa Lappia ja Perä-Pohjaa (s. 351).
SKS Kirjat, 2025.
Kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena.
