Viehättävä kuvateos laajentaa yleissivistystä, muttei päästä kulissien taakse.
Vuonna 1908 ostivat 47-vuotias tuomari Pehr Evind Svinhufvud ja hänen puolisonsa Ellen Etelä-Karjalan Luumäeltä Kotkaniemen tilan. Sinne tuleva presidenttipari alkoi perustaa ”sitä ainoaa oikeaa kotia”, jossa he viettivät loppuelämänsä ja jonne he monien lähteiden mukaan kaipasivat palavasti aina poissa ollessaan.
Kirja kodista
SKS:n tänä vuonna julkaisema On onnellista omistaa koti – P. E. ja Ellen Svinhufvudin Kotkaniemi on tästä kaikesta kertova kuvitettu tietokirja. Kirjoittaja, FT Annastiina Löppönen on Kotkaniemen kotimuseon museoamanuenssi. Monet kuvista ovat Svinhufvudin yksityissihteerin Erkki Räikkösen ottamia.
Luumäen Kivijärven rannalla sijaitseva, kartasta katsoen lentävää kotkaa muistuttava maatila, käsitti vuosikymmentä aiemmin valmistuneen päärakennuksen, erilaisia eläinsuojia sekä metsää. Svinhufvudit alkoivat määrätietoisesti laajentaa ja kehittää tilaa ja sen rakennuksia ajan omavaraisuutta ihailevan hengen mukaisesti, ja heidän hallussaan tila kasvoi 13 hehtaarin kokoisesta suurimmillaan sataan hehtaariin. Tiluksilla kasvatettiin monia ruokakasveja ja esimerkiksi pellavaa, josta kudottiin liinavaatteita.
Vaikka Kotkaniemi oli asuinpaikka, se myös ”toimi monessa mielessä eräänlaisena malli- ja edustuskotina. Samalla se kertoi ja kertoo edelleen valtiomiehen historiaa”, kuten P. E. Svinhufvudin muistosäätiön hallituksen puheenjohtaja Paula Risikko kirjoittaa kirjan esipuheessa. Hän kutsuu lukijaa tutustumaan Kotkaniemi-museoon ja muistosäätiön verkkosivuihin sekä sähköisiin valokuvakokoelmiin.
Kehittyvä koti
Presidenttiparin ja heidän kahden nuorimman lapsensa lisäksi tilalla asui palvelusväkeä, ja parin aikuistuneet ja perheellistyneet lapsetkin oleskelivat siellä pitkiä aikoja. Kotkaniemi oli kodikas, persoonallinen ja sydämellinen, mutta ei yksityinen paikka, jossa vaelsi ehtimiseen arvovieraita, tiedotusvälineitä ja onnekkaista kansalaisista koostuvia vierailijaryhmiä. Jopa isäntäparin makuuhuone oli yleinen seurustelutila, jossa taloudenhoitaja saattoi istua kuuntelemassa radiota.
”Ruokasaliin kahvipöydän ääreen saapuessaan [Maaseudun Tulevaisuuden] toimittaja näki ensimmäisenä Ellen Svinhufvudin ompelukoneen ja sen äärellä keskeneräisiä patjanpäällisiä. Taloudenhoitaja Kottelin kertoi heidän juuri laittaneen patjoja: ’Presidentska harsi ja minä ompelin koneella.’”
Kotkaniemi oli, kuten kaikki kodit, jatkuvassa hitaassa liikkeessä, kun aika toi sinne perintöesineiden lomaan sähköjä ja vesijohtoja, muodin mukaan vaihtuvia värimaailmoja ja sisustuksessa näkyvää modernia ajattelua. Päärakennuksen seinillä on tänäkin päivänä runsain mitoin isäntäparin valokuvia, ja näkyypä niissä lähimpiä palveluskunnan jäseniäkin.
Talon huonejärjestyksen selostamiselle uhrataan sivuja, samoin valokuville lähipiirin ihmisistä, puutarhasta ja erilaisista arkisista puuhista ja retkistä. Teos sisältää pikkutarkkaa tietoa esimerkiksi eri-ikäisistä tapettikerrostumista talon eri huoneissa. Tapetit näkyvät kuvissa niin taustalla kuin lähikuvinakin, ja niiden kautta hahmottuu muodin muuttuminen. Taidetta ja koriste-esineitä virtasi perheelle lahjoina.
Luontokoti
Tilalla pidettiin sekä toimeentulo- että harrastussyistä useita eläimiä. Tekstissä vilahtelee kanoja, lampaita, kaneja, kettuja, hevosia, lehmiä, kissoja, koiria, mehiläisiä ja ”intialaisia juoksuankkoja”: eläimiä on täytynyt olla vuosikymmenten aikana satoja. Ellenin perustamiin turkistarhoihin palvelijat eivät tahtoneet mennä, joten emäntä sai hoitaa kettunsa itse. (Sivumennen sanoen turkistarhat näkyvät olleen sata vuotta sitten jotain aivan muuta kuin nykyiset riutuvien sielujen eläintehtaat, joihin ei todistajia päästetä nuuskimaan.)
Valokuvissa eläinten aitaukset muistuttavat meidän aikamme opettavaisia kotieläinpihoja – vain jäätelökioski puuttuu. Lehtihaastatteluissa presidenttipari tähdentää, ettei eläimiä sovi pitää enempiä kuin voi nimeltä muistaa, jotta ne tulevat hoidetuiksi hyvin. Lapsenlapset esiintyvät kuvissa lemmikkien kanssa, ja jouluisin eläinten tiloihin vietiin kuusetkin.
Ukko-Pekka samoili suksineen ja koirineen metsiään – joita hän ei raaskinut hakkauttaa, vaan osti jopa polttopuut jostakin muusta metsästä – ja mestariampujana haki sieltä riistaa. Mutta ei korskeita trofeita varten (kirja huomauttaa), vaan ruoan ja toimeentulon vuoksi. Ellen-rouva puolestaan kasvatti kasveja menestyksekkäästi sisällä ja ulkona ja osallistui maanviljelykseen. Puutarhanhoito oli hänelle rakas harrastus ja itsensä toteuttamista.
Kunnollinen koti
Sadan vuoden takaisia sukupuolirooleja sivutaan kirjassa, mutta lähinnä ohimennen, sillä ne sopivat Pehrille ja Ellenille ilmeisen hyvin. Rouva Svinhufvud johti isoa maatilaa taitavasti, loihti kuivalle mäntykankaalle paratiisillisen puutarhan ja kestitsi vieraita. Hänen käsityönsä peittivät kodin vaaka- ja pystypintoja, ja Presidentinlinnassa hän kutoi aikansa kuluksi jättimäisen maton, joka nähdään Kotkaniemen salin lattialla.
Svinhufvudit kuuluivat samaan aatelissukuun ja olivat keskenään viidensiä serkkuja. Suvun vaakuna oli käytössä kotonakin useissa esineissä. Tämä aateluus ja tavallisuus, siis konstailemattoman työteliäs maalaiselämä, yhdistyivät heissä esimerkillisellä tavalla, josta Suomen kansa on aina pitänyt kovasti: ”säätyläinen, muttei liian säätyläinen, maalainen, muttei liian maalainen”.
Kaikesta päätellen pari hyväksyi ajan tavan mukaisen ajattelun, jossa kutsuvan ja sopuisan koti-ilmapiirin rakentaminen nähtiin naisen isänmaallisena tehtävänä ja jossa ”kotia hallinnoiva nainen loi kodikkuuden, josta kodin ulkopuolella työssä käyvä mies pääsi nauttimaan vapaa-ajallaan”. Reippaasti, taitavasti, kohtuullisesti ja ahkerasti toimineet Pehr ja Ellen vaikuttavat täyttäneen millilleen silloiset kunnon ihmisen raamit, kumpikin omalla alueellaan.
Kunnioitettu koti
Presidenttiparista puhutaan kirjassa johdonmukaisesti myönteiseen ja ihailevaan sävyyn, kuten teokseen lainatuissa lehtijutuissa ja muissa alkuperäislähteissäkin: ”Kodin sielu oli Ellen, ja kodin olemus laskettiin pohjimmiltaan hänen ansiokseen. – – Isännältä onnistui niin jauhojen jauhattaminen kuin pässin pistäminenkin.” Ja: ”Kotkaniemi tuli tunnetuksi maatilana, jossa oppinsa saaneet olivat haluttuja työntekijöitä. Työkokemus Kotkaniemessä oli meriitti, ja saadut suositukset arvokkaat.”
Ikiuskollisen palvelijan tapaan tämä miellyttävä ja mukava kirja keskittyy napakasti aiheeseensa – taloon – eikä lavertele. Mitään kriittisempää analyysia, ristiriitoja tai henkilökohtaisuuksia ei näy, ei kuulu edes kuviin ja tekstiin päätyneissä kirjekatkelmissa. Lopulta kaikesta huokuu presidenttiparin ja kaikkien talon asukkaiden vaistomaisesti harjoittama julkisuudenhallinta aikana, jolloin julkisen ja yksityisen raja oli paljon nykyistä jyrkempi.
Annastiina Löppönen: On onnellista omistaa koti – P. E. ja Ellen Svinhufvudin Kotkaniemi (136 s.)
Kustantaja SKS Kirjat 2024
Arvostelukappale saatu kustantajalta.
