Tulin äskettäin katsoneeksi kasarin kulttiklassikon Pieni kauhukauppa (Little Shop of Horrors, 1986). En ole suuri musikaalien fani, ja erityisesti elokuvamusikaalit (poislukien animaatiot) osuvat usein harhaan itselleni. Joku live-action -musikaaleissa ei vain iske minuun – mutta tämä kulttihitti olikin yllättävän hauska ja makaaberi. Luultavin syy, miksi leffa toimii niin hyvin kuin toimii, on juuri Alan Menkenin musiikki ja Howard Ashmanin lyriikat – musikaali (ensiesitykset off-off Broadwaylla) oli kaksikon ensimmäinen yhteistyö. Varsinkin Ashman ymmärtää todella hyvin laulujen tarkoituksen musikaaleissa ja oli isona osana myös ysärin Disney-animaatioiden menestystä. Ashman painotti musikaaleissa aina sitä, että laulujen pitää joko edistää tarinaa/juonta tai kertoa jotain oleellista hahmoista. Pieni kauhukauppa on erinomainen esimerkki tästä kaavasta. Kaikki laulut elokuvassa edistävät juonta tai paljastavat meille hahmojen ajatuksia ja unelmia.
Hämmästyin ehkä eniten leffassa sitä, että elokuvan päähenkilöä Seymour Krelbornia esittävä Rick Moranis pystyi laulamaan niin hyvin muiden ammattilaulajien ja musikaaliesiintyjien kanssa – toisaalta Moranis on äänittänyt ja tehnyt musiikkia urallaan, joten roolin ei sinällään pitäisi olla yllätys. Kaikki hahmot elokuvassa ovat absurdeja, jotkut enemmän kuin toiset, mutta suosikkiroolini koko elokuvassa on Steve Martinin sadistinen hammaslääkäri Orin Scrivello ja hänen nimikkobiisinsä. Erityisesti nautin myöhemmin tarinassa ilmestyvässä Bill Murrayn masokistisesta potilaasta ja hänen interaktiostaan Orin Scrivellon kanssa. Elokuvan kappaleet eivät olleet itselleni yhtä mahtavia kuin Disneyn renessanssilaulut, mutta korvamatoja iso osa biiseistä kyllä oli – etunenässä molemmat ihmissyöjäkasvi Audrey II:n laulut ja Orvin Scrivellon esittelybiisi.
Erityiskehut saa myös leffan mainio nukketehoste, ihmissyöjäkasvi Audrey II – koska kasvi on oikeasti rakennettu nukke, tuntuu se niin paljon todemmalta ja R&B laulaja Levi Stubbsin ääninäyttely antaa kasville myös roimasti persoonallisuutta. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä elokuvan vaihtoehtoinen loppu, missä Audrey II valtaa koko New Yorkin, sillä ”onnellinen” loppu tuntuu tarinan absurdiuden huomioon ottaen vähän tekaistulta. Kaiken kaikkiaan tykkäsin kuitenkin tarinan makaaberista huumorista sekä näyttelijäsuorituksista, ja biisit jäivät soimaan päiviksi päähäni. Suosittelen leffaa varsinkin musikaalifaneille ja katsojille, jotka tykkäävät mustasta huumorista.
