
Antologia Taianomaisia taloja ja muita spekulatiivisia rakennuksia on ensimmäinen painettu teos, jonka kirjoittajaryhmä Kirjallisten pyrintöjen salonki on julkaissut. Alun perin kirjoittajakurssilla toisensa löytäneiden kirjoittajien tekstit ovat myös toimittaneet ryhmän jäsenet.
Antologian tekstit edustavat kahta tekstilajia. Joka toinen kokoelman teos on pidempi novelli, joka toinen taas sivun mittainen – ilmeisestikin tasan sadan sanan mittainen raapale, mutta tätä ei itse asiassa mainita teoksen esipuheessa enkä tarkistuslaskenut jokaisen lyhytkertomuksen sanamäärää.
Kaikki tekstit käsittelevät mielenkiintoisia rakennuksia tai paikkoja spekulatiivisen fiktion genressä. Kertomusten näyttämöt vaihtelevat avaruusmajakasta kummitustaloon, ja monissa tarinoissa itse talo tai rakennus on itse toimiva ja osallistuva hahmo, ei pelkkä jännittävä tapahtumapaikka. Teksteistä syntyvä kokonaisuus on kuitenkin yhtenäinen, tai pikemminkin novelleista muodostuu yksi yhteinäisen tuntuinen kokonaisuus ja raapaleista toinen. En jotenkin osannut itse lukea näitä kahta eri tekstilajia vuorotellen, vaan kävin ensin lukemassa kaikki raapaleet novellien väleistä, ja sitten vasta pidemmät tekstit. Mutta tämä saattaa kertoa lukijasta enemmän kuin kirjasta.
Kun tietää lukevansa omakustannetta, alkaa vahingossakin hakea eroja ammattimaisesti kustannustoimitettuun tekstiin. Kirjoittajien kirjoittajataidossa en näe suurta poikkeamaa ammattikirjoittajiin, mutta odottaisin ehkä ammattikustantajien painostavan joidenkin novellien osalla lyhyempään ilmaisuun ja nopeampaan tarinankuljetukseen. Toki tämä on myös tyylilajikysymys, ja koska antologian tekstit kertovat nimenomaan kiinnostavista paikoista, ympäristöjen ja tilanteiden kuvailuun sopiikin käyttää merkkejä.
Yksi suosikkini antologian teksteistä oli Milka Liikalan Loitsujen varjopuolet, jossa fantasiamaailmassa toimittajana työskentelevä päähenkilö yrittää tehdä henkilökuvaa vaikeasti tavoiteltavasta velhosta ujuttautumalla vieraaksi tämän taloon. Kaikista voimakkaimmin mieleeni jäi kuitenkin Jonna Kumpulaisen Krypoteekki, joka kertoo ihmisen ja elotalon tutustumisesta samaan aikaan tutun tuntuisella ja virkistävällä tavalla.
Suosittelen antologiaa kaikille spekulatiisen fiktion ystäville.
Taianomaisia taloja ja muita spekulatiivisia rakennuksia (Kirjallisten pyrintöjen salonki, 2024)
Kirja on saatu arvostelukappaleena