Tämän artikkelin on kirjoittanut Nörttityttö-vieraskynä Tiina Vastamaa.
Sisältövaroitus: misogynia, mainintoja kamalasta kirurgiasta.
Terveyden ja lääketieteen historiassa on puolen ihmiskunnan kokoinen aukko. Lääketieteellistä tietoa kerättäessä ja kirjattaessa on naiset jätetty huomiotta tai heitä on tutkittu vahvojen ennakkoluulojen vaikutuksen alaisena. Näin jyrkän tuomion saa lääketieteen historia Elinor Cleghornin vuonna 2021 julkaistussa kirjassa Unwell Women: A Journey Through Medicine and Myth in a Man-Made World, ja kirjan luettuani olen vakuuttunut, että tämä on viime vuosien yksi tärkeimmistä avauksista yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Lääketieteemme ei koskaan ole (ollut) kulttuurista irrallinen puhtaan tieteellinen ja puolueeton prosessi. Länsimainen lääketiede on kehittynyt maailmassa, jossa rikkaat valkoihoiset miehet ovat määritelleet oikean, toden ja hyvän, ja jossa yliopistolliseen koulutukseen ei ole päästetty naisia. Naiset ovat olleet kautta historian vaiennettu, syrjitty enemmistö, ja naisten ääni ja näkökulma ovat jääneet historiassa marginaaliin – niin historian tekijöinä, tulkitsijoina kuin kirjoittajinakin. Cleghorn on kulttuurihistorioitsija, jolla oli itsellään seitsemän vuotta epämääräisiä diagnosoimattomia fyysisiä oireita, joita väheksyttiin ja epäiltiin lääkärien parissa, kunnes hänellä vihdoin todettiin lupus eli autoimmuunitauti systeeminen lupus erythematosus (SLE). Aihe on kirjoittajalle siis erityisen henkilökohtainen, ja hänellä oli myös sopiva koulutus ilmiön laajempaan tutkimiseen.
Kirjan tavoitteena on paljastaa, millä tavoin terveys, sairaus ja lääketiede ovat rakentuneet kulttuurisesti mieskehon normatiivisuuden ympärille. Cleghorn kysyy ja paljastaa, kuinka laiminlyönnin ja unohtamisen lisäksi naiskehoisia ihmisiä on kohdeltu systemaattisesti väärin – joissain tapauksissa kuolettavasti – heidän etsiessään helpotusta vaivoihinsa. Heidän sanaansa ei ole uskottu, heitä ei ole kehdattu tutkia kunnolla aikakauden moraalisista syistä johtuen, tai heidän hyvinvoinnistaan ei olla oltu kiinnostuneita muutoin kuin naiskehon pääasiallisen tarkoituksen eli lapsenkantamisen kannalta. Cleghorn kuvaa kulttuurihistoriallisilla analyyseillaan ja historiasta löytyvillä tosielämän esimerkeillä, kuinka naiskehoa on mystifioitu ja väärinymmärretty historiassa – ja tämä perintö kantaa nykypäivään asti. Yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti käsitettynä sukupuoli on määrittänyt naista aina enemmän kuin miestä. Sellaiset kulttuuriset misogynistiset oletukset kuten että naisena olemisen nyt vain kuuluukin olla kivuliasta, naisen sanaan ei voi täysin luottaa, naiset kuvittelevat omiaan ja saavat heikoilla hermoillaan itselleen oireita aikaiseksi, tai ovat suorastaan vain huomionkipeyden vuoksi lääkärin pakeilla, elävät edelleen. Kirjan sanoma on tieteellisesti, epistemologisesti, emansipatorisesti ja kulttuurihistoriallisesti tärkeä. Naiset ovat ensisijaisesti ihmisiä, eivät sukupuolensa edustajia. Päätösluvun otsikko kuuluukin: “Uskokaa meitä.”
Kirjan kolme osaa jakautuvat löyhästi historiallisen ajanjakson mukaisesti: ensimmäinen osa kertoo antiikin Kreikasta 1800-luvulle asti, toinen 1800-luvun loppupuolelta 1940-luvulle, ja kolmas vuodesta 1945 nykypäivään. Alussa kerrotaan antiikin ajan miesten sepittämistä vaeltelevista kohduista, jotka saattoivat tukehduttaa naisen. Nämä käsitykset kirjattiin eteenpäin uskottavana tietona kristinuskon piirissä pappien ja munkkien toimesta, ilman että mitään olisi tarkastettu esimerkiksi naisia tutkimalla. Kristinusko keskiajan Euroopan vallitsevana maailmankatsomuksena lisäsi lääketieteellisiin käsityksiin sen, että ”Eevan tyttärien” kuuluukin kärsiä lapsia synnyttäessään. Suorastaan vihamielistä ”tietoa” jaettiin totuutena, kuukautisten ja naiskehon ”myrkyllisyyden” muuttuessa uskonnon värittämänä demoniseksi. Naisoppineita ja joitakin poikkeavia elämäntarinoita oli, mutta näistä tiedetään vähän, ja lääketieteen – kuten monen muunkin tieteen – opiskelu oli naisilta lain nojalla kiellettyä kautta keskiajan. Varhaismodernista ajasta 1800-luvulle saakka kohtu tuntui olleen aina keskiössä, kun tutkittiin naisten vaivoja. Lähes mitkä tahansa oireet alakulosta hengitysvaikeuksiin saatettiin kuitata hysteriana, koska tätä mystistä ruumiinosaa ei edelleenkään oltu tohdittu tutkia tarpeeksi. Historian käänteet ovat usein myös vallan sattumanvaraisia. Vasta kuningatar Viktorian saatua vuonna 1853 kahdeksannen lapsensa synnytykseen avuksi ”siunattua kloroformia”, synnytystä helpottavat keinot otettiin laajemmin käyttöön tämän kuninkaallisen esimerkin siivittämänä.
1800-luvun puolivälissä miehet, edelleen ainoat laillisesti lääketieteellisesti koulutetut ihmiset, suorittivat järkyttäviä uusia leikkauksia naisille hoitokeinoina keksimäänsä hysteriaan tai vaikkapa mielenterveyden ongelmiin. Lukuisia naisia kuoli verenhukkaan täysin turhien klitoriksen- ja kohdunpoistojen yhteydessä. Menetyksistä huolimatta tätä perusteltiin naisen haitalliseksi katsotun seksuaalisuuden hillitsemisellä, jälleen ajan kulttuuristen ja moraalisten käsitysten vaikuttaessa ymmärrykseen ja sitä myöten konkreettisesti naisten elämään – tai sen ennenaikaiseen päättymiseen. Naisten opiskelua ja muita oikeuksia rajoitettiin perustellen se uskomuksilla naisten heikkoudesta, hermostuneisuudesta ja ailahtelevuudesta, sekä sillä ajan psykologisella ”faktalla”, että liika älyllinen eli maskuliininen toiminta pilaa naisten naisellisuuden. Naisten tuli ennen kaikkea olla hyviä vaimoja ja äitejä, ja kaikki muu oli turhaa tai haittasi näitä pyhiä rooleja. Cleghorn käsittelee kirjan toisessa osassa ensimmäisen feminismiaallon vaikutusta ja siihen kohdistunutta vastustusta, ja kuinka tämä yhteiskunnallinen muutos ja sen diskurssit koettivat murtaa myyttejä naisista kyvyttöminä poliittiseen päätöksentekoon ja oikeuteen oman elämänsä määrittelemisessä. Intersektionaalisesti kirjoittaja muistaa huomioida myös rodullistetut naiset, ja kuinka heidän asemansa on ollut valkoisia huonompi kolonialismista lähtien. Oli mielenkiintoista, joskin turhauttavaa, lukea millaisia upeita, älykkäitä kirjoituksia varhaiset feministit olivat saaneet julkaistua, ja kuinka niistä huolimatta tasa-arvon eteneminen oli hidasta ja jatkuvaa taistelua. Kuten nykyäänkin, 1800-luvun lopulla vahvin perustelu naisten erilaiselle kohtelulle oli aina essentialistinen biologiaan palaaminen. Suffragettien vastustajat suorastaan hekumoivat sillä ”faktalla”, etteivät naiset koskaan pääsisi eroon fysiologiastaan – ikään kuin fysiologia ja fysiologian kulttuuriset tulkinnat olisivat väistämättömästi sama asia.
Raskaudenehkäisyn historia paljastuu Cleghornin käsittelyssä samanlaiseksi debatiksi kuin naisten oikeudet ajan uskonnollisten, moraalisten ja sosiaalisten käsitysten värittäessä keskustelua. Erilaisia ehkäisykeinoja kuten kondomeita löytyi jo 1800-luvulla, mutta niistä vaiettiin ja niitä pidettiin häpeällisinä. ”Perhesuunnitteluvälineestään” pessaarista ja sensaatiomaisesta Married Love -kirjastaan kuuluisa Marie Stopes osallistui merkittävästi keskusteluun seksistä nautintona, ei pelkästään lastensaamisen välineenä. Hän oli kuitenkin eugeniikan kannattaja, ja tähtäsi tutkimuksellaan ”ihmiskunnan virheellisen aineksen” poistamiseen. Hirvittäviä, historiassa kaiketi vaiettuja kokeita varhaisten ehkäisypillerien testaamiseksi tehtiin 1900-luvun alussa alempiarvoisiksi katsotuilla ihmisryhmillä. Rasistinen eugeniikka ”rotupuhtautta” vaalivana ajan muotifilosofiana mahdollisti mustien ja latinonaisten käyttämisen koekaniineina – samalla onnistuneesti pienennettiin Yhdysvaltojen ei-haluttuja populaatioita. Kuitenkin halutessaan ehkäisyä, abortin tai sterilisaation, nainen on edelleen vaikeuksissa nykyaikanakin. Suomessakin abortti muuttui vasta 2022 henkilön omaan pyyntöön perustuvaksi – aiemmin tarvittiin perustelut raskaudenkeskeytykselle ja kahden lääkärin puoltava lausunto.
Cleghornin terävä analyysi kuvaa, kuinka naisen naiseus eli käytännössä hedelmällisyys oli häntä siinä määrin määrittävä tekijä, että viha ja pilkka uravetoisia, steriilejä tai vanhoja naisia kohtaan näyttäytyy hämmentävänä ei-naisen leimana. Mitä on nainen, ellei hän tee lapsia ja omistaudu miehelle? Hän ei ole oikein mikään, hän on vääristymä ja omituisuus, vaarallinen esimerkki muille naisille ja siksi pilkan, säälin tai rajoitusten kohde.
Kirjan kolmannessa osassa käsitellään terveydenhuoltoa, medikalisaatiota, naisten mielenterveydenhoidon historiaa, hankalasti diagnosoitavia tauteja kuten autoimmuunitaudit tai endometrioosi – jotka ovat moninkertaisesti yleisempiä naisilla kuin miehillä, ja jotka usein alkavat yleiskunnon heikentymisellä ja epämääräisillä kivuilla.
Lobotomiaa käytettiin 1940- ja 1950-luvuilla naisten henkisten ja emotionaalisten ahdistusten hoitoon surutta – tai esimerkiksi haavaisen paksusuolentulehduksen aiheuttamaan stressiin. Useat naiset kuolivat, moni muuttui ”lapsen kaltaiseksi” tai ei enää välittänyt mistään. Mutta lobotomiaa pidettiin onnistuneena hoitona pääasiassa sen perusteella, miten hyvin kalloon poratut operaation jälkeen suoriutuivat kotiäidin roolista valittamatta. Samalla tavoin seuraavien vuosikymmenten villitys, rauhoittavat lääkkeet naisten seksihaluttomuuden ja hermostuneisuuden hoitoon, pyrki takaamaan aviomiesten, ei naisten itsensä, onnellisuuden. Ajan mainonta ja lehtikirjoitukset kannustavasti velvoittivat naiset lääkitsemään itsensä mukaviksi. 1970- ja 1980-luvuista kertovassa luvussa käydään läpi uusia löydettyjä sairauksia ja kehiteltyjä lääkkeitä, mutta kuinka naiset edelleen olivat aliedustettuina kliinisissä kokeissa ja siten heidän erilaisista oireistaan ei tiedetty tarpeeksi. Tämä on johtanut oletukseen, että joku tauti ilmenisi pääasiassa miehillä, joka taas on ohjannut seuraavia kokeita ja niihin valittujen ihmisten sukupuolijakaumaa. Tätä tapahtuu edelleen, samoin kuin kirjassa kuvailtua raivostuttavaa tapaa väheksyä naisten kertomia oireita. Pahin esimerkki tästä on se, että 1980-luvulla sydänsairaudet olivat naisten suurin kuolinsyy, koska naisten ensioireet ovat täysin erilaiset kuin miesten ”Hollywood-sydänkohtaus”, joka oletettiin universaaliksi.
Toiseksi viimeisessä luvussa Elinor Cleghorn kertoo oman kokemuksensa naisena lääketieteen kohteena, ja päätösluvussa hän peräänkuuluttaa uskoa oireiden kokijan sanaan ja tämän oman kehon tuntemiseen – paremmin hän osaa sanoa, mikä hänen kokemuksessaan on normaalia, kuin ”objektiivinen” ulkopuolinen lääkäri.
Sen sijaan, että oire nimettäisiin mysteeriksi, miksei sitä vain tutkita? Mikäli pohjimmainen syy on, että potilas on nainen, se ei ole edes pelkkää tieteellistä laiskuutta vaan myös puhdasta misogyniaa. Kirjan keskeisin johtopäätös mielestäni on, että naisviha tai vähintäänkin naisten toiseuttaminen on ollut vallalla ikiajat, sen muodot ovat moninaiset ja piilevät kaikissa yhteiskunnan rakenteissa rooliodotuksista lääketieteeseen, ja tämän ilmiön paljastaminen, purkaminen ja muuttaminen on edelleen kesken. Kun lähihistoriasta kaivetaan päivänvaloon vaiettuja kertomuksia tai tutkitaan tuttuja aineistoja feministisellä näkökulmalla, saadaan sekä kirjoitettua todempaa historiaa meille kaikille että ymmärrettyä paremmin, mihin kaikkeen nykyiset käsityksemme perustuvat. Näin laajat yhteiskunnalliset ilmiöt vaativat mielestäni aina monitieteistä tutkimusta ja sellaista uudenlaista otetta, mitä yhteiskuntahistorian tutkimuksessa onneksi nykyään jo käytetään: kokemuksen historiaa ruohonjuuritasolta ja kaikkien, ei vain valikoitujen, äänen esille päästämistä. Ihmiskuvaan vaikuttavat lukuisat asiat, käsitykset seksuaalisuudesta ja sukupuolesta kietoutuvat toisiinsa ja nämä taas oikeuksiin, kelvollisuuteen ja sosiaalisiin rooleihin.
Jos kirjoitustyylini on kärkevä ja vähän äkäinen, se noudattelee täysin Elinor Cleghornin kirjan linjaa. Kirja löytyy myös suomennettuna nimellä Sairas ja viallinen: Naiset lääketieteen historiassa. Suosittelen tulisesti.
Elinor Cleghorn: Unwell Women: A Journey Through Medicine and Myth in a Man-Made World (s. 496)
Orion Publishing Co, 2021
