Kadotettuja perinteitä etsimässä – Arvostelussa Reetta Rannan “Rituaalikirja: Etsijän opas”

Tuottaja-tarinankertojaksi esittäytyvä Reetta Ranta on monelle tuttu kasvo tv-sarjasta Metsien kätkemä, jossa esitellään suomalaisia luontokohteita, ja joka on sittemmin julkaistu myös luonto-opaskirjana. Jo Metsien kätkemässä painopiste oli vahvasti suomalaisessa mytologiassa, ja samasta pisteestä lähdetään liikkeelle Rannan uudessa teoksessa Rituaalikirja: Etsijän opas (SKS, 2023). Kyseessä on arvattavasti opaskirja, joka luotsaa oletusarvoisesti juuriltaan irtautuneita, modernin elämän pyöritykseen eksyneitä ihmisiä takaisin kiinni luonnonmukaiseen elämään ja lempeiden, maanläheisten rituaalien pariin. 

Uushenkisyyttä suomalaisista lähtökohdista

Rituaalikirjasta huokuu vahva uushenkisyys jo kannesta. 

Uushenkisyys sekä vanhat luonnonuskonnot ovat kasvattaneet suosiotaan jo pitkään, mitä en ihmettele. Järjestäytyneiden uskontojen ylhäältä alaspäin toteutuva, patriarkaalinen ja kontrolliin pyrkivä hierarkia sekä rituaalien tarjoileminen valmiina kaavoina, joista poikkeamista harvoin katsotaan hyvällä, tuntuu minustakin vieraalta. Moni maallistunut sanoo kuitenkin kaipaavan elämäänsä edes jonkinlaisia henkisiä perinteitä ja juurevuutta, yhteyttä luontoon ja omaan itseen. Tähän tarpeeseen on yhä useampi löytänyt vastauksen uushenkisyydestä, jonka eräs ydinpainopisteistä on oman polun löytäminen ja omiin tarpeisiin sopivien henkisten elementtien yhdistely. Jumaluuksien, symbolien ja rituaalien monenkirjavasta joukosta on sallittua ja jopa suotavaa koota itselleen sopiva irtokarkkipussi. 

Luonnonuskontoja käsitteleviä opaskirjoja löytyy luettavaksi runsain mitoin, ja ehdoton valtaosa niistä ammentaa materiaalinsa anglo-kelttiläisestä perinteestä sekä wiccalaisuudesta. Vaikka joukossa on toki asiantuntevasti kirjoitettuja oppaita, ilmenee anglisuus kuitenkin monesti amerikkalaistyypillisenä, joskus makeilunkin puolelle lipsuvana kirjoitustyylinä. Omia inhokkejani näissä ovat kirjoittajan taipumus puhutella lukijaa suoraan “kuules, muru!” -tyyppisillä alentuvilla hellittelynimillä sekä usein pakotetun tuntuinen modernisointi, joka helposti typistää teokset viihteellisiksi aikuisten puuhakirjoiksi tai hassutteleviksi kokoelmiksi loitsureseptejä, joilla voi leikkisästi yrittää houkutella itselleen rahaa tai vaikkapa hyvän parkkipaikan. Viimeistään siinä vaiheessa, kun tämänkaltainen teos ryhtyy listaamaan kristallien ominaisuuksia, läväytän kannen kiinni.

Sen sijaan olen kaivannut kirjoja, jotka suhtautuisivat henkisyyteen neutraalilla asiallisuudella, ja ehkä siinä sivussa jopa puhuttelisivat omaa karjalaista kulttuuriperintöäni. Suomalaisilla kun on historiassaan rikas suomenuskon perinne, joka on edelleen monin tavoin läsnä arjessamme ja kielessämme, vaikka emme sitä itse ehkä tiedostaisikaan.

Rituaalikirja tarttuu tähän tehtävään vähäeleisen raikkaalla otteella kuin tuore saunavihta. Teos rakentuu ihmiselämää jaksottavien vaiheiden ympärille, joita ovat kuunkierto, viikonpäivät, kalenterikuukaudet, vuodenajat ja ikäkausien vaihtelu. Tarkastelun kohteena ovat tietysti näihin perinteisesti liitetyt riitit. Itsestäänselvien juhannussaunojen ja -kokkojen lisäksi Ranta kertoo jo monin paikoin unhoon painuneista suomalaisista perinnerituaaleista, kuten vaikkapa keväthuutopäivästä (14.4.) ja Ukon vakoista (25.5.). Aina välillä uushenkisyyden patsulintuoksu (vaiko tässä tapauksessa männyntuoksu?) tulvahtaa kasvoille voimakkaammin, kun käydään läpi muinaissuomalaisia jumaluuksia, eläinten emuita ja eri puulajeihin liitettyjä uskomuksia ja taikavoimia. Nämä lienevät puhuttelevia ja etenkin kätevän kompakteja tietopaketteja niille lukijoille, joille aihe on entuudestaan vieraampi.

Ja onhan joukossa muutama askartelupaskartelu-kehotuskin, mutta ne säilyvät onneksi maltillisina. 

On myös pakko myöntää, että inspiroiduin itsekin rakentelemaan pihakivistä meditatiivisen syysmandalan.

Amerikan kautta

Vaikka teoksen pääasiallisena kohteena on suomalainen perinnekulttuuri, on joukossa runsaasti viittauksia etenkin Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen rituaaleihin ja nimistöön, esimerkiksi kuukausien nimeämisperinteen esittelynä. Viittaukset herättävät pikkuisen hämmennystä, joka myöhemmin hälvenee selvennykseen siitä, että Rannan puoliso on kotoisin Yhdysvalloista, ja onpa eräs hänen omista sukuhaaroistaankin käynyt aikoinaan Yhdysvaltain luoteisnurkassa kääntymässä. Omasta mielestäni nämä alkuperäisamerikkalaisuuden sivuladut ovat jokseenkin tarpeettomia ja tuntuvat toisinaan jopa sisällölliseltä täytteeltä, mutta ehkäpä osa lukijoista löytää iloa myös siitä tiedonmurusesta, että marraskuu on Algonquin-heimon keskuudessa tunnettu siian kuuna. Samaan aikaan teoksen parasta antia onkin juuri perinpohjainen taustoitus: viikonpäivien ja kuukausien nimien etymologia auttaa sukeltamaan syvälle historiaan ja samalla osoittaa, että kirjailija on Uno Harvansa ja Martti Haavionsa lukenut. 

Uushenkisyyden opaskirjoille tyypillinen pyrkimys muokata muinaisia rituaaleja modernin maailman tarpeisiin sopiviksi on läsnä myös Rituaalikirjassa. Vaikka tämäkin teos sortuu välillä kömpelöhköjä anglismeja viljeleviin bisnesmaailma-analogioihin puhuessaan projektien toteuttamisesta ja omistajuuden ottamisesta, on lähestymistapa yleisesti ottaen tuore. Itseäni viehättää erityisesti suomalaiseen estetiikantajuun sopiva vähäeleisyys, joka ilmenee muun muassa kuvituksessa ja typografiassa bullet journal -tyyppisinä elementteinä. Kuvitus näyttää suoraan kirjailijan perhealbumista otetulta, mikä yhdistettynä hänen omasta elämästään kerrottuihin anekdootteihin tuo tekijän lähelle lukijaa.

Katse kohti juuria

Uushenkisyyteen liittyy myös keskustelu kulttuurisen omimisen ongelmallisuudesta. Itsekin näen ongelmallisena sen, jos omaan kulttuuritaustaan kuulumattomia uskonnollisia elementtejä, kuten vaikkapa hindulaisuuden tai Amerikan alkuperäisväestön rituaaleja, riistohyödynnetään epäkunnioittavasti tai karnevalistisesti vaivautumatta sen syvällisemmin perehtymään niiden merkitykseen. Ilmiön konkreettisina haittavaikutuksina on esiintynyt muun muassa puhdistusrituaaleissa käytettävän valkosalvian saatavuuden vaarantuminen myös niille, jotka harjoittavat kyseisiä riittejä osana omaa kulttuuriperintöään. 

Eikä pidä unohtaa, että vastaavankaltaista keskustelua on käyty myös Suomessa, muun muassa saamelaisten ja karjalaisten osalta. 

Pohjimmiltaan henkisyys on kuitenkin vain ja ainoastaan henkilökohtainen valinta, ja sellaisena sen tulisi myös säilyä. Itse näen (tiedostavan) uushenkisyyden säännöttömyyden ja yksilön valinnanvapautta korostavan puolen voivan parhaimmillaan edistää henkistä hyvinvointia, auttaa vahvistamaan omaa luontosuhdetta tai jopa löytämään oman ruumiin ja vaistojen välinen kadotettu yhteys.

Rituaalikirja ei tarjoa helppoja ratkaisuja, vaan kevyellä sävyllä taustoihin pureutuvaa pohdintaa rituaalien syvällisestä luonteesta ja ihmisen luontaisesta kaipuusta niiden pariin. Konsepti on jo lähtökohtaisesti haastava, sillä edes onnistuessaan se ei varsinaisesti tarjoa lukijalle mitään muuta kuin epämääräisen tunteen siitä, että tähän pitäisi kenties syventyä tarkemmin. Siihen taas löytyy vastaus lopun lähdeluettelosta.

Ranta kehottaa lukijaa kiinnittämään huomiota elämän syklisyyteen ja pohtimaan yksittäisten rituaalien kohdalla sitä, miksi näin on aikoinaan tehty ja mitä voisimme siitä kenties oppia. Hän kannustaa jokaista rakentamaan kollektiivisen perinnetiedon pohjalle omat, itselleen toimivat rituaalit – eli löytämään oman polkunsa. Suosittelen tätä teosta hyvillä mielin kaikille suomalaisista (ja vähän pohjois-amerikkalaisistakin) perinnerituaaleista kiinnostuneille, jos aihe on ennestään vieras. Onhan kyseessä kuitenkin alaotsikonkin mukaisesti Etsijän opas.