Aamu alkaa piirretyillä. Ennen kuin ymmärrän maailmasta enempää ja palaan arkiseen hahmooni, käyn läpi aamurutiinin. Kahvi on ladattu illalla valmiiksi joten riittää, että painan sen päälle. Sillä välin ruokin kissan, käytän vessaa, teen aamupalaa ja kaiken muun oheisen. Nyt talvisin olen piirretyn sijaan avannut pönttöuunin pellit ja laittanut tulen. Istun ronttinkisella tuolilla luukkua vastapäätä ja hörpin tuoretta kahvia odottaen että syttyy kunnolla. Välillä kissa hypähtää syliin seuraksi ja katsomme yhdessä tulen lävitse entisiä elämiämme. Näin on lukemattomia sukupolvia taaksepäin alkanut esivanhempiemme päivät, tuleen tuijottaen ja siihen tarinoita tallettaen. Silmät kaipaavat kirkkautta herätäkseen, ehkä vähän kofeiiniakin.
Kun olin lapsi, äiti ihmetteli, kuinka kummassa onnistumme veljeni kanssa heräämään niin aikaisin viikonloppuna katsomaan aamupiirrettyjä. Ensin piti odottaa teksti-teeveen äärellä kunnes musiikki loppui ja vihdoin kanavan tunnus ilmestyi telkkariin. En muista parempia aamuja elämässäni kuin ne jotka alkoivat piirretyillä ja toivoin että joka päivä voisi olla samanlainen. Kun viimeinen jakso päättyi, alkoivat ostoskanavan mainokset, jotka osasin yhtä hyvin ulkoa kuin aamupiirrettyjen tunnarit.
Aikuisena painan puhelimesta herätyksen pois päältä, mutta alankin selaamaan viestejä. Silmät aukenevat ruudun valossa, mutta ennen kuin olen laskenut jalkaani lattiaan tai painanut kahvia päälle, unikuvat ovat kaikki haihtuneet ja olen vakava. Alan miettiä missä kohdin lopetin heräämästä innolla etuajassa ja miksen voisi uudestaan. Mitä jos aloittaisin päiväni metsästämällä aarteita ja pelastamalla maailman? Sallisin itselleni aamun ensihetket kahvin parissa ja söisin muroni kaikessa rauhassa puoli tuntia. Voin tehdä sen vaikka joka päivä. Tuttu tunnari alkaa soimaan ja muistan taas miltä se tuntuu, herätä kirkkauteen.
Kuva ja teksti: Sini Eloranta
