Laitosteatterit ovat jo pidemmän aikaa rakentaneet ohjelmistovalintansa epäsuorasti elokuvatarjonnan varaan. Samat kappaleet kiertävät kaupunkien suurimpia näyttämöitä keräämässä suosiota paikkakunnan yleisöltä, joskus kauempaakin saapuvilta.
Tampereen Teatterin päänäyttämölle tuodun Idän pikajunan arvoituksen valinta näyttäisi noudattelevan samaa logiikkaa. Toki teos on alun perin ilmestynyt Agatha Christien romaanina (1934, suomeksi käännetty ensimmäisen kerran 1937), vasta sitten näytelmänä ja useina elokuvatoteutuksina, tv-versioinneista puhumattakaan.
Teoksen taustalla piilee tietysti lisäksi todellinen idän pikajuna, aikansa suurilmiö. Tosielämän vastineessa ei tosin murhia tehty. 1880-luvulta vuoteen 1977 Pariisista Istanbuliin kulkenut juna herätti kyllä turvallisuutta koskevia huolia levottoman mantereen matkaajissa.
Visuaalisuus edellä
Tampereen Teatterin päänäyttämöllä on viime vuosina todistettu useita näyttävyyteen panostaneita tuotantoja. Tiuhaan vaihtuvat lavasteet ja projisoinnit ovat jääneet katsojakunnan mieleen. Vuonna 2021 ensi-iltansa saaneen Saatana saapuu Moskovaan -esityksen tekijäjoukolta uskaltaa odottaa runsautta tälläkin kertaa.
Etenkin junakohtauksensa myötä viime vuoden Anastasia-musikaali loi odotuksia Idän pikajunan suhteen. Miten kuulut vaunut tällä kertaa jyskyttävät?
Katsomon penkkiin istahtaessani joskus ammoin tutuiksi tulleet kirja ja sen uudemmat toteutukset eivät olleet tuoreina muistissa. Seurassani oli kuitenkin Agatha Christie -superfani, joka tuntee teoksen sovituksineen erittäin hyvin. Ken Ludwigin sovituksesta ponnistava esitys herätti keskustelua sekä ennen että jälkeen, tavallaan näytöksen aikanakin, hämmentyneiden katseiden spontaanisti kohdatessa.
Lavastusratkaisuihin on panostettu hotelliaulan valtavaa maalausta myöten. Puitteet ovat komeat jo ennen kuin junasta nähdään vilaustakaan. Puvustus sen sijaan herättää kysymyksiä. On kuin murhaaja olisi vienyt naishahmoilta ajanmukaista vaatetusta, niin vähäpukeiseksi ja lyhythousuiseksi on esimerkiksi Aino Karlstedtin maewestmäinen kreivitär Andrenyi jäänyt.
Osasin odottaa visuaalisten keinojen rönsyilevää käyttöä. Lavaa joka puolelta ympäröivät projisoinnit ovat kaiken aikaa läsnä kuin alati vilkkuvina ja aiemmista tapahtumista muistuttavina videomainoksina. Aistiherkkänä katsojana ilahduin siitä, ettei niillä pommitettu yleisöä sen enempää.
Samalla pohdin, kuinka tarpeellista on heijastaa näytelmän yksityiskohtia ympäri tilaa nähtäviksi, kun kyse ei ole areenakeikasta. Ja mikä tärkeintä: tuoko tällainen lisätty kuvakerronta muutenkin takautumien täyteiseen toteutukseen jotain olennaista?
Päädyin puntaroimaan teatterin suhdetta elokuvaan. Ei ole mitään syytä, miksi puheteatterin tulisi pitäytyä totutuissa ilmaisumuodoissaan. En kuitenkaan ole varma siitä, hyötyykö teatteri aina elokuvan keinojen jäljittelystä. Pahimmillaan katsoja saa vaikutelman, että edessä on näytelmän sijaan traileri: esitys ei pysy omilla raiteillaan, vaan huojuu huterassa rytmissä.
Useimmissa kohtauksissa videoheijastukset jättävät tarpeettoman lisän tunnun. Katsoja tuntee ilman muistutuksiakin edellisen kohtauksen tapahtumat. Jatkuva toistaminen ei kasvata jännitysnäytelmän panoksia, pikemminkin päinvastoin. Lähikuvat henkilöhahmojen kasvoista on otettu niin läheltä, ettei niistä aina erota, ketä ne esittävät.
On totta, että näyttämöllä nähdyt johtolangat eivät katsomon perälle sellaisinaan erotu. Repliikeissä jo pitkällisesti kuvailtuihin esineisiin erikseen zoomaaminen tuo kuitenkin juonenkuljetukseen kömpelön sivumaun.
Jumissa Jugoslaviassa
Kun juna jää lumen saartamaksi keskelle jännitteistä mannerta, joka puolelta salia hiljalleen tuprutteleva lumi luo tapahtumien taustalle rauhatonta tunnelmaa. Kontrasti vastalöydetyn ruumiin aiheuttamaan järkytykseen on valtava ja suljettu murhamysteeri valmis.
Pysähtyneessä tilanteessa aistikylläisyys syö tarinan verkkaista etenemistä. Musiikki jumputtaa tasaista monotoniaa, kunnes viimein vaihtuu pukudraamoissa paljon käytettyyn Beethovenin seitsemänteen ennen loppua. Kerronnassa hyödynnetään käsikirjoitukseen nähden odottamattoman paljon esimerkiksi kiljumista ja isoa elekieltä. Onneksi teatterin sivuilla varoitetaan voimakkaista efekteistä.
On jännittävää nähdä, miten juna liikkuu ja miltä se näyttää niin sisältä kuin ulkoa. Toisin kuin kotisivujen esittelystä voisi päätellä, kokonaista junaa ei varsinaisesti voi havaita. Vaunuja kieputellaan ja kallistellaan toisinaan myös tarpeettomasti niin että herkemmän päätä huimaa. Näkökulma vaihtelee miltei itsetarkoituksellisesti: välillä ollaan vaunun yhdellä puolella, välillä kokonaan ulkona junasta, kuin katsoja roolitettaisiin joka kohtaukseen eri tavalla ilman varsinaista syytä.
Näytelmän alussa ja lopussa katsojaa puhutellaan suoraan. Tulevaa ennakoidaan pitkin johdannoin. Keskelle jännitettä rakentavaa kohtausta töksähtääkin kömpelöä yritystä huumoriksi, kuin sovituksessa tai ohjauksessa olisi jäänyt jotain puolitiehen.
Osaltaan epämääräisyyttä tuottaa se, että näytelmän sisäistä aikaa on hankala hahmottaa. Poirot puhuu edelleen yhden yön junassa vietettyäänkin kolmesta päivästä, joiden kuluessa hänen olisi ehdittävä Lontooseen. Esityksen alussa ja lopussa toistuva ele, salapoliisin kenkien pyyhkiminen verestä, sen sijaan on hieno, symbolinen yksityiskohta.
Juna puksuttaa tasaisen hiljaisesti kuin television lumisade. Klassinen Poirot’n paljastuskohtaus loppuratkaisuineen koittaa yllättävän äkkiä ja apujoukot saapuvat kätevästi juuri arvoituksen ratkettua. Vaikutelmaa uran merkittävästä jutusta ei oikein ehdi muodostua muuten kuin repliikkien tasolla. Hahmot jäävät tyhjiksi numeraaleiksi, jotka istutetaan pähkäilyjen kuulijoiksi. Isolla pensselillä sudittujen henkilöiden todellisten motiivien taakse ei katsojalle anneta pääsyä, ainoastaan taustatietoa.
“Hercule Poirot on täällä”
Poirot hoksaa jo asemalaiturilla, että joukossa on yksi ylimääräinen. Näytelmä ei suoraan vastaa, onko kyseessä salapoliisi itse vai joku, jonka henkilöllisyyttä ei arvostelussa sovi täsmentää.
Viimeistään pitkässä ekspositiokohtauksessa käy ilmi, että idän pikajunaan pakkautuu monia kansallisuuksia amerikkalaisesta aina unkarilaiseen ja ruotsalaiseen. Eurooppalaisten kielten ystäville toteutus ei silti tarjoa iloisia yllätyksiä. Kielet toimivat tunnistettavina tehosteina ja henkilöitä korostavina hokemina. Niiden osaajille läpijuostut repliikit tuottavat ikävä kyllä pettymyksen, sillä epäjohdonmukaisesti lausutut ilmaisut jäävät merkityksettöminä yksityiskohtina käyttämättömäksi mahdollisuudeksi. Kansainvälisyyden värikirjon sijaan näytelmä koristellaan paperilipuin kuin joulukuusi.
Esimerkiksi ranskan ääntämys on lähinnä sinne päin. Pääosan esittäjä vaihtui Matti Onnismaasta Ville Majamaaksi vain noin kuukausi ennen ensi-iltaa. Roolin omaksumisen painopiste on todennäköisesti ollut muualla kuin vieraan kielen osaamisessa. Samalla henkilöhahmosta kuitenkin ropisee pois jotakin olennaista.
Myös Poirot’n alun ja lopun monologeja on typistetty tuntuvasti. Paitsi laahaava tahti, tiivistävä ote vaivaa teosta kautta linjan.
Harmailla aivosoluilla operoivaan hahmoon on haettu samaa habitusta kuin roolin kuuluisimmalla esittäjällä, David Suchet’lla. Uusimmissa mainosmateriaaleissa pelataan kaltaisuudella, joka varmasti uppoaa osaan yleisöstä. Tunnetuimpia manerismeja ei, viisasta kyllä, esityksessä jäljitellä sen enempää.
Taisin pitää eniten kohtauksesta, jossa Elisa Piispasen suureellinen amerikkalainen kotirouva Helen Hubbard pitää yöllä elämää ja tupsahtelee naapurivaunun väliovesta käytävälle. Tilanteessa on tuotannosta muuten uupuvaa vaaran tuntua, kun henkilöiden välinen ärtymys kasvaa joka eleen myötä.
Neljännen seinän läpi vuoteen 1934
Agatha Christien teosten ja Poirot-tarinoiden viehätys nyky-yleisön silmissä perustuu pitkälti toisen ajan lainalaisuuksiin ja miljööseen, jossa rikoksia ratkotaan hitaan päättelyn ja sormenjälkitutkimusten avulla. Käsiala näyttelee tärkeää osaa, kun DNA:n hyödyntämisestä ei ole vielä tietoakaan.
Kiinnostavaa kyllä, näytelmän tapahtumat sijoittuvat ilmestymisvuoteen. Vuoden 1934 (näennäisen) yksinkertaisemmassa maailmassa henkilöiden välinen luokkajako on ilmeinen ja vaikuttaa kaikkeen toimintaan käytöstavoista alkaen. Herkästi käy kuitenkin niin, ettei nykykatsojalle osata välittää maailmansotien välisen ajan hierarkioita, vaan lavalle marssitetaan stereotyyppisiä kansallisuuksien ja sukupuoliroolien irvikuvia.
Tämän päivän rikossarjoilla ja true crime -dokumenteilla kyllästetty katsoja pitää lavastettuja todistuskappaleita, kuten pyjamanhousuihin sijoitettua taskunaurista, väkisinkin hieman huvittavina: eikö syyllinen tunne kuulun Poirot’n mainetta? Tiukasti säädellyn yhteiskunnan kurissa muhiva kitka ja siitä kumpuava rikollisuus ei löydä autenttista ilmiasuaan, ellei sitä toteutuksessa erikseen varjella.
Pikajuna saapuu määränpäähän
Arvostan teatterissa ennen kaikkea katsojan mielikuvitukselle luotua tilaa. Yltäkylläisessä rikkaan miehen teatterissa katsoja pyritään suorastaan tainnuttamaan kuin rikosta lavastaen. Havaintokenttään räiskitään aineistoa luottamatta teatterin peruselementteihin, neljännestä seinästä avautuvaan toimintaan.
Kun menen teatteriin, haluan katsella sitä mitä lavalla näkyvien ihmisten välillä ja heidän mielenmaisemissaan tapahtuu. Siitä huolimatta, että kannatan luovia ratkaisuja, väsyn ylenpalttiseen tekniikalla kikkailuun ja ruutujen tuijotteluun. Voi kysyä, onko klassinen puhenäytelmä sille muutenkaan otollisin paikka. Jos teatteri panostaa visuaalisuuteen enemmän kuin kerrontaan ja yrittää olla elokuvaa, se asettaa itselleen mahdottoman tavoitteen ja menettää jotain perusluonteestaan. Silloin kaikkein tärkein saattaa pudota kyydistä: sisältö.
Juonijunan puuskutusta kohti päämäärää on kaikesta huolimatta ihan kiintoisaa seurata ja käyttää pohdintojen ponnahduslautana. Ne, joille tarina on jo tuttu, voivat rauhassa tarkkailla, mistä kaikesta rikos rakentuu.
Superfanikin oli teatterista poistuessaan näkemäänsä lopulta tyytyväinen. Aistiherkät lähestykööt teosta oman arvionsa mukaan.
Ensi-ilta 1.11.2023
Viimeinen esitys 27.4. 2024
Näyttömösovitus Agatha Christien romaanin pohjalta: Ken Ludwig
Suomennos: Laura Raatikainen
Esitysoikeudet: Näytelmäkulma – Nordic Drama Corner Oy
Ohjaus: Antti Mikkola
Lavastussuunnittelu: Teppo Järvinen
Pukusuunnittelu: Mari Pajula
Valo- ja videosuunnittelu: Tiiti Hynninen
Äänisuunnittelu: Hannu Hauta-aho
Kampausten, peruukkien ja maskien suunnittelu: Erja Mikkola
Rooleissa: Ville Majamaa, Kai Vaine, Pia Piltz, Jukka Leisti, Arttu Ratinen, Tanjalotta Räikkä, Anna Ackerman, Elisa Piispanen, Ville Mikkonen, Aino Karlstedt
