Tampereen Teatterikesää vietettiin 7.-13.8. Vuodesta 1968 järjestetty festivaali toteutettiin nyt 54. kertaa ja pääohjelmiston esitykset keräsivät yli 8200 katsojaa. Ohjelmiston 42 maksullisesta näytöksestä 22 oli loppuunmyyty.
Festivaaliviikon lauantai lukeutunee Tapahtumien yön jälkeen vilkkaimpiin festivaalipäiviin. Valitsin lauantai-illalle katsottavikseni kolme esitystä, joiden välissä ehdin sopivasti vaihtaa paikkaa.
Samaan aikaan täällä: yksinäisyydestä keskellä festivaalia
Yksinäisyys on puhuttanut suomalaisia jo useamman vuoden ajan. Olin utelias kuulemaan, mitä uutta kansainvälinen vieras osaisi siitä sanoa, sillä erityisesti suomalaisen median käsittelytavat jättävät usein loppuunkalutun jälkimaun. Aiheen vetovoimasta kertonee sekin, että kanadalaisen nykyteatteriohjaaja James Longin luentoesitys Lonely Lonely Oh So Lonely täyttyi yhtenä ensimmäisten joukossa pääohjelmiston valikoimasta. Pienessä salissa Museo Milavidan rokokoo-henkisillä penkeillä aihepiiri tuli helpolla tavalla lähelle monen aistin kautta, Särkänniemen laitteiden viuhuessa toisella puolen tietä.
Uudenlaisia näkökulmia yksinäisyyteen toi jo runsas ääninäytteiden käyttö siinä missä luentotilaisuudessa ensimmäisenä odottaisi kuvamateriaalin hyödyntämistä. Longin suomalaisia ja kanadalaisia vertaileva ote eksyi välillä stereotypioiden puolelle (milloin viimeksi odotinkaan valon vaihtumista vihreäksi, vaikka ketään ei näkynyt mailla halmeilla), mutta myös hätkähdytti erilaisella valotuksella tuttuun ympäristöön. Esitystä varten haastatellut paikalliset kertoivat Longille näkemyksensä kaupungin yksinäisimmästä paikasta ja suomalaisten syntytarinasta. Vaikka paikkojen valikoitumisen taustalla on hyvin henkilökohtaisia syitä, yllättävän moni niistä oli helppo tunnistaa. Useamman vastaajan mielestä kaupungin yksinäisin paikka sijaitsee siellä, missä on eniten ihmisiä: juna-asemalla, ostoskeskuksessa.
Tulkintani mukaan Long jätti yksinäisyyden käsitteenä tarkoituksellisen ambivalentiksi. Siinä missä suomenkielisessä keskustelussa yksinolo ja yksinäisyys pidetään huolellisesti erillään, Longin esityksessä nämä kaksi nivoutuivat toisiinsa. Longin mukaan yksin jäädessään saattaa kokea yhtä lailla yksinolon euforiaa kuin erillisyyttä. Michel Foucault’n (1926-1984) heterotopian käsitteen avulla hän toi esiin yhtäaikaisen utopian ja dystopian läsnäolon kaupunkitilassa ja yhteiskunnassa: sitä voi kokea esimerkiksi festivaaleilla, joissa ihmiset tekevät rinnakkain hyvin paljon toisistaan poikkeavia asioita. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa samoin kuin Longin vertailukohtana toimineessa Vancouverissa yhdet silittävät kissoja kahvilassa samaan aikaan kun toiset jäävät heitteille ja käyttävät huumeita.
Long eritteli yksinäisyyden osa-alueita yksityiskohtaisten tilastojen avulla. Keskeiseksi nousi autonomia: individualismissa piilevä ”ja/mutta” -elementti, joka kätkee sekä kirouksen että vapauden mahdollisuudet. Yksinolon tematiikan monimuotoisuutta kuvastaa toisista ihmisistä aiheutuva epämukavuus, jota vailla meiltä kuitenkin puuttuu peili ja keino saada palautetta. Luennossa tuli niin ikään ilmi yksinäisyyden ytimessä piilevä vertailu, joka on samalla sosiaalisten suhteiden polttoainetta. Yksinäisyytensä kohtaava ihminen joutuu käsittelemään inhimillisiä rajojaan, kuolevaisuuttaan. Eksistentiaalisen kriisin myötä koemme jotakin universaalia, kaikkia ihmisiä yhdistävää: toisten ihmisten ihmeellisen läsnäolon.
Tunnin pituisessa esityksessä mainittiin myös ulkopuolisuus taiteessa. Vuolaasti asiaa sisältävä luento oli luontevan esitystavan ansiosta helppo ottaa vastaan. Innostuin tekemään muistiinpanoja myöhempää pureskelua varten kuin yliopistossa konsanaan.
Tarpoessani kohti seuraavaa esitystilaa huomasin mietiskeleväni, minkä itse valitsisin Tampereen yksinäisimmäksi paikaksi. Vastaus nousi mieleeni häkellyttävän äkkiä.
Maailmanlopun breakdance ja tasapainoaistin ihmeet
Tampere-talon ison salin lavalle on levitetty tyhjiä vesipulloja. Kaksitoista sirkustaiteilijaa taistelee esityksessä vedestä. Pullon tyhjäksi juova hahmo kohoaa ihmispylvään alta korkeuksiin muiden mähinöidessä. Täyden pullon käsiinsä saava hahmo lesoilee tanssillisin elkein ja massat muodostavat yksilöiden eteen portteja. Voltit ja heittelyt seuraavat toisiaan melko verkkaiseen tahtiin. Esiintyjät pitävät paljon ääntä. Sanoista ei ole tarkoitus saada selvää ainakaan sillä perusteella, että englannin- ja ranskankielistä puhetta ei ole suomennettu. Sen verran kuin repliikkejä hahmotin, koin, että jonkinlaisen käännöksen myötä olisin kuitenkin voinut saada yksityiskohdista enemmän irti.
Seuraa tunnustus: en ole kovin harjaantunut sirkustaiteen katsoja. Siinä mielessä en ollut Yé!:lle otollisinta yleisöä. Valitsin esityksen katsottavakseni, koska se sijoittui kätevään aikaan ja paikkaan muihin näytöksiin nähden. Festivaalin mainosjulisteeseen valitulta show:lta uskaltaa odottaa viihdykettä, vaikkei laji olisi erityisen tuttu.
Miten tuoda taidot ja taide yhteen? Siinä yksi keskeinen kulttuurituotteiden luomisen kysymys, joka kokemukseni mukaan korostuu, kun esittävässä taiteessa painotetaan fyysistä osaamista. Vaikka sirkusesitys ei vaadi samanlaista tarinallisuutta kuin näytelmä, katsojan huomio on jonkinlaisen juonellisuuden avulla pidettävä lavatoiminnassa, jotta hän pysyy mukana siinä, mitä hahmot tekevät ja miksi. Temppu tempun perään pelkästään esiintyjien taitojen esittelyn vuoksi ei valitettavasti jaksa kiinnostaa kovin pitkään. Guinealaisen Cirkus Baobabin Yé! (Vesi!) ikävä kyllä kärsi katselukokemuksessani tämänkaltaisista rytmihäiriöistä. Yli tunnin mittaisessa teoksessa huomio ehti jokusen kerran herpaantua tapahtumien toisteisuuden ja dramaturgisen laahaavuuden vuoksi.
Paikalle päästessäni hämmästyin lapsikatsojien suurta määrää paikkaansa etsivien joukossa. Vielä aulassa arvelin tungoksen johtuvan viimeistä viikonloppua auki olevasta dinosaurusnäyttelystä. Sirkus ei nähdäkseni automaattisesti ole lasten juttu. Pian esityksen alettua ainakin yksi alaikäinen poistuikin salista. Esillepanon dystooppiset elementit lavastuksesta hiphop-musiikkivideoestetiikkaa jäljittelevään äänimaailmaan eivät välttämättä sopineet pienimmille ja herkimmille.
Runsas, aggressiivisen kontaktin ottaminen esiintyjien välillä teki lavashow’n tyylistä machomaisen. Samoin kuin se, että naisoletetut taiteilijat oli useammassa kohtauksessa roolitettu mäkättämään muille. Harmillista kyllä, esitys sisälsi lisäksi useita henkilökohtaisia esittävän taiteen inhokkejani. Vihainen marssi lavan poikki tuo näyttämölle energiaa, mutta käy pidemmän päälle rasittavaksi seurata. Tilan sotkeminen tallotuilla pulloilla tuntui sekin aika ahdistavalta.
Joukosta erottui kohtaus, jossa ryhmä katsoo urheilukisoja televisiosta. Lähetys ei näy, ellei yksi tanssi breakdancea. Koska kaveri ei jaksa ilman taukoa, seuraa yhteenottoja. Selkeämmin luotu tilanne keskellä esitystä toi kokonaisuuteen huumoria, jota olisin kaivannut enemmänkin. Urheilukisat maailmanlopun tunnelmissa tosin hämmensivät käsitystäni miljööstä entisestään.
Yé!:n päättyessä ja valojen syttyessä saliin esiintyjät jalkautuivat miltei mellakanomaisella energialla katsomoon. Lähes kymmenminuuttisen tanssia ja laulua sisältäneen freestyle-encoren aikana sirkusväki sai yleisöön tartutettua sellaisen hengennostatuksen, että se pakotti miettimään teoksen perusteita. Kenties huonosti valaistu dystooppinen miljöö ei vain tuonut esiintyjien vahvuuksia parhaalla tavalla esiin. Akrobaattisessa osaamisessa en nimittäin havainnut huomauttamisen sijaa.
Hämähäkkimäisesti niskojaan naksautellut taiteilija toi teokseen suorastaan kauhuelokuvan tunnelmaa (jota tosin en olisi sijoittanut aivan teoksen alkuminuuteille). Jonkinlainen ohjaus ja dramaturgia toteutuksessa ymmärrykseni mukaan oli siitä huolimatta, että yleisöön asti en olisi sitä arvannut. Kenties olin Yé!:lle väärä katsoja.
Painavaa asiaa naurun varjolla
Iltani päätti Tommi Tuomisen Stand up -kroonikko G Livelabissa. Mainosmateriaaleissa maailmanensi-illan kuvattiin käsittelevän kroonista väsymystä, läheisriippuvuutta ja kuolemaa naurun keinoin. Saapuessani huomasin pohtivani, kuinka moni katsomossa mahtoi olla paikalla väsymysoireyhtymän, kuinka moni stand up -komiikan vuoksi. Tai kannattaako tällaista erottelua edes tehdä.
Teatterikesän nettisivuja varten tehdyssä haastattelussa Tuominen kertoo haluavansa tehdä lääkäreillekin uutta tautia edes vähän tunnetummaksi Suomessa. Minua esityksessä houkutti lupaus vaikean aiheen käsittelystä humorisesti ja oivaltavasti. Mielestäni parasta komiikkaa ja koskettavinta taidetta tehdään juuri tällaisella traagisella rajapinnalla.
Tuominen kommentoi esityksessään ironisesti aiheen mielekkyyttä stand upin materiaalina. Kun potilaan on hukattava vuosia elämästään vaivojensa ihmettelyyn, luettava valtavat määrät tutkimuskirjallisuutta ymmärtääkseen sairauttaan ja etsittävä netistä salaisia listoja lääkkeitä määräävistä tahoista, tilanne on jo riittävän absurdi komiikan aineistoksi. Käsittelytapa säilyy rankasta aihepiiristä huolimatta kepeänä ja rennon polveilevana.
Esityksen ensimmäisellä puoliskolla johdatellaan sairastumisen taustoihin. Arvatenkin monelle suomalaiselle tuttu on niin taipumus tehdä paljon töitä kuin sivuuttaa ongelmat joko huumorin tai alkoholin (tai molempien) avulla. Tuominen kuvaa anekdoottien kautta, kuinka äärirajoille viety pärjääminen jopa unelmatilanteessa teki hänen kohdallaan tehtävänsä paitsi ihmissuhteiden myös fyysisen jaksamisen osalta. Soppa oli valmis ja oudot uupumusoireet valtasivat elämän.
Varsinaista toipumista show käy läpi yllättävän vähän. Toisaalta se on sairauskertomuksissa suorastaan konventio: katsojan turvallisuudentunteen vuoksi on milteipä tärkeämpää ymmärtää, mistä ongelmatilanne aiheutui. Aavistuksen epäselväksi jäi, onko ensi vuonna todella luvassa Maria Nordinin hengessä toteutettu uusi teos, joka jäsentää paranemismenetelmiä täsmällisemmin – vai oliko se pelkkä vitsi. 😉
Huumorin varjolla Stand up -kroonikko piirtää huolestuttavan kuvan maailman mittakaavassa ihannoidusta suomalaisesta terveydenhuollosta, jossa Kelan kanssa asioiminen vaatii melkeinpä erityistä salakieltä eivätkä lääkärit uskalla hoitaa potilaita huonon maineen tai virheen tekemisen pelossa. Suuren ihmisjoukon potemasta taudista pitäisi puhua enemmän, mutta sama asenne (ja jaksamisen puute) vaivaa myös niitä, joilla tietoa olisi. Kun stand up -komediaa tarvitaan tuomaan kansalle lääketieteellistä tietoa, yhteiskunnassa saattaa olla jotakin vialla.
Tärkeät huomiot rakentuvat kasvukertomukseksi ulos miellyttämisen halusta, oman kuolevaisuuden kohtaamiseen. Painavia naurunaiheita. Esityksestä jäi mietteliäs ja samalla hyväntuulinen olo.
Ihmisen kokoisia esityksiä
Kuolema yhdisti tavalla tai toisella festivaali-illan aikana näkemiäni esityksiä. Liialliseen synkistelyyn ei silti syyllistytty. Hyvin erilaisten esittävän taiteen keinojen avulla valituista aihepiireistä huokui henkilökohtaisten aiheiden välittämä kosketuspinta yksilön ja yhteiskunnan välillä. Tampereen Teatterikesän tämän vuoden ohjelmisto todistaa, ettei taiteen avulla toisen ihmisen kohtaamiseen vaadita paljon.
Kokonaisuutena ähkyn vaaraa vilautellut tapahtuma jätti yllättäen teatterin nälän – osin omista valinnoistani johtuen, mutta pääosin siksi, että nälkä kasvaa syödessä. Festivaalihumun vaiettua kaupunki on hetken hiljainen.
Tampereen Teatterikesä järjestetään seuraavan kerran 5.-11.8.2024.
Lisätietoa tapahtumasta: Tampereen Teatterikesä
