Sari Sariolan omaelämänkerrallinen sarjakuvateos Tiedän olevani ylipainoinen (2023) käsittelee kauniisti ja rehellisesti vaikeaa aihetta, elämää ylipainoisena ihmisenä nyky-yhteiskunnassa.
Lihavuuden aiheuttamat ongelmat eivät ole terveydellisiä, vaan sosiaalisia. Toiset vaativat sopeutumaan sellaiseen muottiin, joka voi olla itselle mahdoton – lihava ei mahdu yhteiskuntaan niin konkreettisesti kuin sosiaalisestikaan.
Teoksessa äänessä on minäkertoja, jonka tarinaa ja kokemuksia kuullaan kerrontalaatikoiden kautta. Sarjakuvassa on vain vähän puhekuplia ja dialogia. Kehollisuus on kiinteästi läsnä kuvien kautta: melkein jokaisessa sarjakuvan kuvassa nähdään tarinan päähenkilö, usein kokovartalokuvassa.
Välillä päähenkilö liikkuu konkreettisessa maailmassa, ajaa bussilla, käy lääkärissä ja valitsee vähäkalorista ruokaa jääkaapista. Lihavuus seuraa mukana kaikkialle. Bussissa ei uskalla istua, sillä pelkää, ettei vieressä ole riittävästi tilaa kanssamatkustajalle. Lentokoneella ei voi matkustaa, koska turvavyön jatkeen pituuden riittävyydestä itselle ei ole takeita. Polkupyörän ostaminen on hankalaa, sillä niissä kuten useimmissa istumista vaativissa tarvikkeissa on hiukan yli sadan kilon painoraja.
Välillä taas kerronta liikkuu unenomaisissa maisemissa. Niissä päähenkilö on alasti. Hän sukeltaa valaiden ja meduusojen joukossa, kiipeää puuuhun ja putoaa sieltä. Kuvat kannattelevat symbolisella tasolla kerrontaa, joka liittyy pääasiassa päähenkilön muistoihin ja kokemuksiin. Toiset ihmiset näkivät hänet hänen painonsa kautta jo ala-asteella: toiset lapset kiusasivat painosta, opettajat ja terveydenhoitajat taas yrittivät saada häntä laihtumaan.
Suhde lääkäreihin on lihavana ihmisenä hankala. Minäkertojan keho on painosta huolimatta niin terve, että lääkäritkin ihmettelevät oletettujen oireiden poissaoloa. Sen sijaan mielenterveyspuolella lihavuus on kytkeytynyt kertojan paniikkihäiriöön ja masennukseen. Niitä ei voi erottaa toisistaan: ahdistus lisää syömistä ja syöminen ahdistusta. Lopulta kertojan ongelmat kulminoituivat työuupumukseen ja sairaslomaan, joka ajoi myös eristäytymään toisista ihmisistä.
Muiksi hahmoiksi sarjakuvassa nousevat lääkärin ja ystävien lisäksi oma erinäköinen ja eripainoinen peilikuva. Tärkeä osa on myös päähenkilön kumppanilla, jolta hän pyytää anteeksi painoaan. Kumppani suhtautuu kuitenkin hyväksyvästi päähenkilöön, ja vakuuttaa rakastavansa tätä sellaisena kuin tämä on.
Itsensä piirtäminen alastomana on ollut minäkertojalle vaikea, mutta voimaannuttava kokemus. Myös lukijalla saattaa kestää hetki tottua kuvastoon: realistisia mutta kuitenkin syvän esteettisiä kuvia lihavista vartaloista näkee yhä liian harvoin, etenkään monesta kulmasta ja monessa tilanteessa. Lukijakin voi saada osansa tekijän voimaantumisesta teosta lukiessaan.
Teoksen loppupuolella päästään oivallukseen siitä, että minäkertojan vaikeudet eivät johdu painosta sinänsä, vaan yhteiskunnan ja toisten ihmisten reaktioista tämän lihavuuteen. Se ei kuitenkaan tee hänestä itsestään ongelmaa, eikä muutenkaan hänen painonsa tulisi olla kenenkään toisen ongelma. Tämä oivallus jäi mietityttämään myös itseäni lukijana: oli ylipainon terveyshaitoista mitä mieltä tahansa, miksi muut kokevat asiakseen “huolehtia” tuntemattomankin ihmisen painosta? Ei kai sen pitäisi koskea heitä.
Minäkertojan puolison hyväksyvä kommentti lopettaa kirjan. Omaelämänkerrallista sisältöä on turha koettaa arvostella kliseisyydestä – jokaisen elämässä tapahtuu mitä tapahtuu – mutta lopetus herättää kysymyksen siitä, miksi niin usein ratkaiseva hyväksyntä saadaan juuri romanttisten suhteiden kautta. Kenties juuri rakkaussuhteiden kautta ihminen tulee usein nähdyksi omana itsenään, tai sitten ne ovat vain tavallisia tilanteita ylipäätään sanallistaa toisen ihmisen merkitystä itselle.
Tiedän olevani ylipainoinen
Sari Sariola
Zum Teufel 2023
Arvostelukappale saatu kustantajalta
