Viime aikoina naapurustoa on piinannut murtovarkauksien aalto.
Tänään ne kävivät täällä.
Keittiö on pengottu. Laatikot repsottavat auki, kaapit käännelty. Ne veivät hapankorput, kaurahiutaleet ja pussillisen vastaleivottua pullaa. Sokerikulhon tyhjensivät, vohkivat glögiin varatut mantelit ja rusinat.
Eniten kai harmittaa säkillinen klementiinejä. Ne olivat niin hyviä.
Siivoan pois niiden sotkun, höyhenet ja karvatupot, näädänhajun. Ikkunan alla on lumessa rivi tassunpainaumia. Ja onko nuo hitto vie kavionjälkiä?
Koira välttelee katsettani. Aavistan, että sillä on tässä joku rooli.
“Sinun pitäisi olla minun laumaani”, sanon ja yritän saada ääneen vakautta.
Se laskee kullankarvaisen kuononsa etutassuille, on kuin ei mitään. Huokaisee ja nukahtaa.
Mokoma suittu ryijy.
