Oona Pohjolainen ja Adile Sevimli
Otava 2022
314s.
Arvostelukappale saatu kustantajalta
Juno muuttaa maalta suurkaupunkiin ja toivoo, että hänen ei enää tarvitsisi piilotella muuta kuin ajoittain käsistä riistäytyvää kärsimyskukkauutteen käyttöään. Juno on noita, ja kaupungissa noitia ei sentään katsota ihan niin vinoon kuin maalla… Tai ainakin niin Juno kovasti toivoo. Hän tapaa ensimmäistä kertaa toisia kaltaisiaan ja pääsee uuden työkaverinsa Sadinin mukana osaksi valkoista magiaa harjoittavien noitien piiriä. Kaikki ei kuitenkaan ole niin helppoa kuin miltä aluksi näyttää. Valkoista magiaa harjoittavat noidat tarvitsevat luontoa energian tankkaamiseen, ja Pilmontin suurkaupungin ihmiset näyttävät päättäneen hävittää viimeisetkin vihreät saarekkeet kaupungistaan. Energian tankkaamiseen on toinenkin keino, mutta siitä ei sovi edes mainita ääneen valkoisten noitien kuullen…
”Yritys auttaa ympäristöä yksi parantava loitsu kerrallaan ei kerta kaikkiaan riitä, kun vastassa on koko ihmisten luoma systeemi.”
Oona Pohjolaisen ja Adile Sevimlin esikoisteos Kärsimyskukkauuteaddiktio on nuorille suunnattua maagista realismia. Kirjan fokus on toisaalta luontokadossa, toisaalta syrjinnän kokemuksessa. Noidat pyrkivät käyttäytymään yhteiskunnan hyväksymien normien mukaisesti välttääkseen silmätikuksi päätymisen, mutta joutuvat samalla ratkomaan, kuinka selvitä, kun ihmiset tuhoavat heidän ainoan elinvoimansa lähteen. Kirjan kieli on hyvin maalailevaa ja monisanaista. Alkuun tarina etenee hitaanlaisesti, mutta loppua kohti vauhti kiihtyy.
Kirjan noidat ovat melkoinen sekoitus historiallista ja nykynoituutta. Toisaalta Juno kumppaneineen on harvinaisen tietoinen noitavainojen historiasta ja jakaa taikuuden lajit valkoiseen ja mustaan magiaan, toisaalta noudattelevat modernien noitien tavoin vuodenkierron juhlia ja kokoontuvat noitapiireissä. Tuloksena on miksaus, jossa itseään hyviksinä pitävät noidat kavahtavat tarot-kortteja ja pentagrammeja. Toisaalta kirjassa käydään myös keskustelua siitä, mikä on hyvää ja mikä pahaa.
Henkilökaartin sateenkaarevuus tuodaan läpi kirjan esille alleviivaamatta ja konflikteja aiheuttamatta. Siinä missä Pilmontin ihmiset ovat päätyneet syrjimään noitia, erilaisiin seksuaalisiin suuntautumiseen suhtaudutaan täysin normaalina asiana, josta ei tarvitse tehdä numeroa.
Paikoitellen kirjassa on merkkejä logiikan ontumisesta. Junon muutto kaupunkiin selitetään sillä, että maalla ihmiset ovat niin ahdaskatseisia, että noidan on siellä vaikea elää. Toisaalta noita tarvitsee luontoa selvitäkseen, ja kaupungista luonto on katoamassa. Kirjan edetessä käy kuitenkin varsin selväksi, etteivät kaupunkilaiset ole ollenkaan niin avarakatseisia kuin voisi ymmärtää noitien pakkautumisesta kaupunkeihin. Juno tuumailee itsekin kirjan loppupuolella, että maalla sentään vain katsottiin pahasti. Kaupungissa noidat joutuvat kohtaamaan syrjintää ja jatkuvaa väkivallan uhkaa. Miksi siis noidat eivät hakeudu maaseudulle? Oma tulkintani on, että kirjassa haluttiin nimenomaan esittää tilanne, jossa nuori muuttaa pikkukylästä kaupunkiin, ja tässä onnistuttiinkin hyvin. Junon halu ”aloittaa alusta” ja olla ”uusi Juno” kaupungissa on varmasti tuttu monelle pieneltä paikkakunnalta isoon kaupunkiin muuttaneelle. Tätä maisemavalintaa ei vain onnistuttu selittämään noitien kannalta täysin uskottavasti.
Kärsimyskukkauuteaddiktio on kauniskielinen teos, jossa kompastellaan mutta myös opitaan nousemaan ylös. Viimeisen kahdenkymmenen sivun kohdalla olin vielä varsin skeptinen, että pidinkö kirjasta, mutta loppuratkaisu pelasti tilanteen hienosti.
