Nörttitytöt
Näissäkään keinuissa ei istu kukaan. Kuva: Pixabay

Tänään äitienpäivän aattona 7.5. vietetään lapsettomien lauantaita. Minusta tuntuu vaikealta kutsua itseäni lapsettomaksi, sillä en ole koskaan yrittänyt tulla raskaaksi. En ole ikinä päässyt siihen vaiheeseen asti, jossa raskautta yritettäisiin, vaan olen sosiaalisesti lapseton.

Muutuin lapsesta haaveilevasta lapsettomaksi kaksi vuotta sitten, kun erosin seurustelukumppanistani, jonka kanssa olimme aiemmin suunnitelleet lapsen saamisen yrittämistä. En ollut enää ihminen, joka varmasti haluaa lapsia joskus, vaan ihminen, joka toivoo, että hänellä olisi lapsi jo nyt – tämä ero tekee mielestäni minusta lapsettoman, vaikka minulla ei olekaan (ainakaan vielä) kokemusta esimerkiksi lääketieteellisistä lapsettomuushoidoista. 

Käytännössä lapsettomuus näkyy esimerkiksi suruna. Aikaisemmin viihdyin lasten seurassa hyvin ja halusin päästä pitämään vauvoja sylissä aina kun mahdollista. Oli mukava fiilistellä ajatusta omasta tulevaisuuden lapsesta. Nykyään lapsiaihe kuluttaa lusikoita: hyvänä päivänä voin hengailla pientenkin lasten kanssa melko normaalisti, huonona päivänä en pysty oikein puhumaankaan lapsista.

Olen kuullut, että monille lapsesta haaveileville etenkin raskausuutiset ja vaikkapa raskaana olevien naisten näkeminen tuntuvat raskailta. Minulle kaikista triggeröivintä taitaa olla puhe siitä, kuinka rankkaa lapsen kanssa onkaan: “väsyttää aina, tiedäthän, lapsiperhearki”, tai vaikka “pitää hankkia isompi auto, lapsellahan on niin paljon tavaraa”. Ihmisten kokemukset laukaisevat minussa pelon siitä, että en itse voi mitenkään pärjätä lapsen kanssa ja kannattaisi vain luopua haaveesta vielä kun voi. Tekisi mieli huutaa, että joo kyllä tiedän että olen tässä itse hyvin tavoitteellisesti pilaamassa oman elämäni, antakaa minun tehdä se edes rauhassa. Mutta eiväthän nuo jaksamiskommentit ole minulle suunnattu, eikä niistä puhuja yleensä edes tiedä, että kaipaan itsekin lasta.

Tavoitteena lapsi

Olen ottanut aiheeseen melko ratkaisukeskeisen lähestymistavan, joten aina kun jaksan, yritän miettiä, miten voisin päästä tilanteeseen, jossa saisin lapsen. Olen etuoikeutettu, sillä minulla on valinnanvaraa. Voisin yrittää löytää uuden suhteen, mutta tämä ei jostain syystä tunnu yhtään kivalta ajatukselta, joten en ole juuri yrittänyt. (Haluan niin kovasti lapsen, että intensiivinen romanttinen suhde uuden ihmisen kanssa ei vain tunnu lainkaan yhtä merkitykselliseltä.) Voisin myös valita yrittää itsellistä äitiyttä, sillä todennäköisesti pystyn tulemaan raskaaksi – merkittävä etuoikeus moniin muihin verrattuna. Toivoisin kuitenkin ensisijaisesti, että haavelapseni elämässä olisi toinenkin vanhempi, joten pääosin olen keskittynyt etsimään vanhemmuuskumppania, eli henkilöä tai useampaa joiden kanssa jakaa vanhemmuus ilman romanttista suhdetta.

Kumppanuusvanhemmuus ei varmaan ole monelle tuttu termi, ja ajattelin aluksi jakaa tässä tekstissä hieman tietoa lapsiperheellistymisen eri muodoista. Aiheesta on kuitenkin koottu todella kattava tietopaketti Sateenkaariperheet ry:n toimesta täällä, joten informaatiota lienee turha toistaa tässä. Arkailin itse aikaisemmin hiukan ottaa yhteyttä Sateenkaariperheiden neuvontapalveluun, koska en identifioidu sateenkaari-ihmiseksi (vaikka putoankin jossain määrin ainakin monogamianormin ulkopuolelle). Nyt kuitenkin voin kokemuksesta sanoa, että siellä osataan ja halutaan auttaa ihmisiä monenlaisissa tilanteissa näiden identiteetistä riippumatta. Myös vanhemmuuskumppania etsii nykyään yhä useampi sellainen ihminen, joka haluaisi myös heteromonosuhteen tai on sellaisessa jo, mutta joka on kuitenkin valmis jakamaan vanhemmuutta jonkun muun kuin romanttisen kumppaninsa kanssa.

Sosiaalinen lapsettomuus on yksinäistä puuhaa

Olen puhunut avoimesti aiheesta lähipiirilleni. Osa on jaksanut olla hyvin tukena, osa taas tuntuu jo väsähtäneen koko aiheeseen. Ymmärrän kyllä, että sivusta voi näyttää siltä että mikään ei etene, eikä toisen ihmisen murheissa jaksa aina olla mukana. Silti turhauttaa, en tunne melkein ketään samassa tilanteessa olevaa, ja juuri kukaan kaveri ei ymmärrä, miksi edes haluan lapsen. Lähipiirissäni ei ole melkein lainkaan lapsia.

Tahattomasti lapsettomat pariskunnat kertovat usein lohduttautuvansa ajatuksella siitä, että “meillä on sentään toisemme”. Minulla ei ole ketään kokemassa juuri tätä samaa surua. Toisaalta varmaan monesti kertomatta jäävät ne tarinat, joissa pariskunta ei saakaan lohtua toisistaan tai joissa lapsettomuus johtaa lopulta eroon.

Usein kuultua

Kaverin tukeminen ei ole välttämättä ihan helppoa, jos itsellä ei ole kokemusta lapsiperheellistymisen yrittämisestä. Vastaan tässä muutamiin hyvää tarkoittaviin kysymyksiin ja lausahduksiin, joita itselle on tullut vastaan, mutta joista ei ole ollut minulle juurikaan apua.

“Mikset vain laita Tinderiin ‘pane mut paksuksi’, kai sillä lailla joku löytyy?”

Tätä on kai ehdotettu minulle vitsillä. Tärkeä vinkki: älä vitsaile kanssani tästä aiheesta. Tämä on oikeasti raskas ja vaikea asia, ja vaikka seksi on monissa konteksteissa hauska vitsin aihe, raskaaksi tuleminen ei minun kohdallani ole sitä.

Vakavana vastauksena mahdolliseen vitsiin: Jos ongelmani olisi vain tulla raskaaksi keinolla millä hyvänsä, hakeutuisin itsellisenä hedelmöityshoitoihin. Se on minulle taloudellisesti mahdollista jopa yksityisellä puolella, mutta myös julkisella puolella hoidetaan itsellisiäkin naisia luovutetuilla sukusoluilla (ilmaista se ei toki ole sielläkään). Hedelmöityshoidot onnistuvat todennäköisemmin kuin ovulaatiopäivään tähdätyt irtosuhteet, ne ovat paljon turvallisempia ja lisäksi niissä juridiikka on hoidettu puolestani kuntoon. Kuitenkaan en ole vielä päättänyt tehdä näin, koska ensisijaisesti toivoisin löytäväni toisen vanhemman lapselleni. Yön selkään katoava Tinder-tuttavuus ei ole tähän hyvä vaihtoehto.

“Miksi et adoptoi?”

Koska minun on luultavasti mahdollista synnyttää, adoptio ratkaisee eri ongelman kuin minun lapsettomuusongelmani. Minulla ei ole lasta siksi, että toivon löytäväni lapselle toisen vanhemman, ja adoptiossa sellaista ei tule mukana.

Jos päädyn itselliseen äitiyteen, valitsisin hedelmöityshoidot adoption sijaan siksi, että sillä tavalla onnistuisin paljon todennäköisemmin saamaan lapsen ylipäätään. Toisin kuin joskus kuulee väitettävän, maailmassa ei ole pitkää jonoa adoptiolapsia, jotka vain odottavat Suomeen pääsyä. Kansainväliseen adoptioon annettujen lasten määrä laskee kaiken aikaa. Adoptio pyritään toteuttamaan lapsen etua kuunnellen, joten pariskunnat menevät tavallisesti yksin adoptoivien edelle. Tämä onkin ihan järkevää, sillä adoptiolapset ovat lähtökohtaisesti erityistarpeisia jo adoptiotaustansa takia, joten on hyvä, jos heillä voi olla elämässään useampi vanhempi. Itsellisenä adoptiolasta joutuisi odottelemaan luultavasti vuosia vielä parin vuoden mittaisen adoptiolupaprosessin jälkeen, ja lopultakin saattaisi päätyä jäämään ilman lasta.

“Siis kumppanuusvanhemmuus on sitä, että hankitaan lapsi tuntemattoman kanssa? Eikö se ole vähän outoa?”

TV-sarjan nimestä huolimatta kumppanuusvanhemmuudessakin ensin tutustutaan, ja vasta sitten hankitaan lapsi. Mutta joo, jos vanhemmuuskumppania ei löydy lähipiiristä vaikkapa ystävien tai tutuntuttujen joukosta, niin silloin tutustutaan toisiin kumppanuusperheestä haaveileviin tarkoituksena selvittää, toimisiko meidän välinen vanhemmuus. Vähän niin kuin uusiin ihmisiin voi tutustua joko sattumalta tai sitten etsiessään seurustelukumppania, yhteistyökumppaneita töihin, kämppiksiä, peliseuraa… Jos uskoo että kaikki elämän tärkeät ihmiset pitää kohdata sattumalta, niin ehkä se on sitten outoa.

“Eikö tuohon vanhemmuuskumppanuuteen liity ihan hirveästi kaikkea sopimista?”

Liittyy! Mutta minusta se on hyvä asia. Minusta tuntuu nykyään hassulta olettaa, että rakkauskumppani on juuri se paras ja ainoa mahdollinen lapsen toinen vanhempi, jonka kanssa vanhemmuusyhteistyö toimii itsestään rakkauden voimalla ilman mistään sopimista. Suosittelen ihan hirveästi kaikesta sopimista kaikille, jotka harkitsevat lapsen saamista, oli se sitten parisuhteen sisä- tai ulkopuolella. Tosin en tiedä, eihän minulla sitä lasta tosiaan ole.

“Kyllä sinä vielä löydät sopivan seurustelukumppanin.”

Mutta mitä jos en halua enää seurustella? Ja onko lapsi pakko hankkia juuri sen seurustelukumppanin kanssa?

“Miksi uskot että lapsi tekee sinusta onnellisen? Eikö kannattaisi tehdä itse itsestään onnellinen?”

Jossain vanhassa Viivi ja Wagner -sarjakuvassa Wagner sanoo: “En halua onnea, haluan rahaa.” Minulla on vähän samanlainen tilanne. En oikeastaan usko, että lapsi tekisi minusta onnellista, ehkä lähinnä päinvastoin (otan vakavasti ne pelottelut, että en saa nukkua 20 vuoteen kunnolla ja sen sellaista). Mutta haluan lapsen silti. En tiedä miksi, evoluution syytä kai.

“Lasta ei pidä hankkia täyttämään tyhjää tilaa elämäänsä.”

En oikein tiedä, miksi sain tämän neuvon, vaikutankohan jotenkin siltä, että elämässäni on liikaa tyhjää tilaa? Minusta ei ainakaan tunnu siltä. Mutta lapsi siitä puuttuu, ja se näkyy suruna ja turhautumisena.

Tuntuu, ettei mikään syy hankkia lapsia ole riittävän hyvä. Jos lapsia saa yllättäen, on vastuuton, jos lapsia hankkii huolellisen suunnittelun tuloksena, on epätoivoinen, ja se vasta surullista onkin, jos kovasti yritetty lapsi jää saamatta.

Mitä sanoa sosiaalisesti lapsettomalle kaverille

Edellä esittelin väitteitä ja ihmettelyn aiheita, jotka eivät auttaneet minua. Sen sijaan minua ovat auttaneet todella paljon seuraavat:

“Oletko kuullut kumppanuusvanhemmuudesta, voiskohan sellainen olla sun juttu?”

“Voisit kysyä meidän yhteiseltä tutulta, kiinnostaisiko sitä harkita sun kanssa vanhemmuuskumppanuutta.”

“Mulla on yksi tuttu jolla on vähän samanlainen tilanne kuin sulla, haluatko että kysyn siltä voisko se jutella sun kanssa?”

“Muakin on mietityttänyt lapsiasia omalla kohdallani, vaikka mun tilanne on ihan eri.”

“En tajua miksi haluat lapsia, mutta jos haluat selittää mulle, niin kuuntelen mielellään.”

“En tiedä mitään lapsien saamisesta, mut jos haluat kertoa, mitä oot selvittänyt asiasta, kiinnostaisi kuulla.”

“Miten sulla on mennyt lapsiasian kanssa viime aikoina?”

“Tosi kurjaa kuulla että ei ole edennyt. Haluatko nähdä joku päivä?”

“Jos saat lapsen, voin ainakin joskus auttaa sen hoitamisessa.”

“Jos saat lapsen, en halua osallistua sen hoitamiseen mitenkään, sen tiedän jo nyt, mutta haluan silti olla vielä sun kaveri.”

“Huomasin että toi lapsiaiheinen keskustelu tais olla sulle aika raskas. Yritin viedä keskustelua toiseen suuntaan. Ootko nyt ihan ok?”

“Haluatko puhua lapsista nyt vai mieluummin jostain ihan muusta?”

Nämä tietysti vaihtelevat yksilöllisesti. Minulle ehkä kaikista tärkeintä on ollut se, että monet kaverit ovat sinnikkäästi jaksaneet olla tukena ja kuunnella lapsipuhetta, vaikka eivät itse ole ollenkaan samanlaisessa tilanteessa.