Reetta Juntusen novelli Verso sai kunniamaininnan tämän vuoden novellikilpailussa.


Jo ostaessaan kirjaa hän tiesi, että tulisi tuskin koskaan lukemaan sitä. Mutta sillä oli kauniit
kannet ja se alkoi olla jo niin vanha, että se lisäsi hänen kirjakokoelmansa arvoa pelkällä
olemassaolollaan. Myös aiheensa puolesta kirja näytti hyvältä hänen hyllyssään.

Koska hän ei enää ottanut kirjaa ulos hyllystä sen kerran sinne pantuaan, häneltä kesti jonkin
aikaa huomata, että kirja oli alkanut versoa. Vasta kun taimi puski hyllynreunan yli hän havahtui
ja avasi kirjan. Siitä kasvoi puu.


Hän jätti kirjan avoimeksi tuolille kirjoituspöytänsä viereen ja antoi puun kasvaa, sillä se oli
hänestä viihdyttävää. Puusta oli myös seuraa, mutta toisin kuin ihmiset, se ei koskaan
keskeyttänyt silloin kun hän halusi ajatella.


Hän huomasi, että hänen poissaollessaan puu lainaili kirjoja hänen hyllystään ja luki niitä. Se ei
koskaan tehnyt niin hänen läsnäollessaan ja palautti kirjat aina siististi omalle paikalleen, mutta
hän huomasi puun tulevan yhä viisaammaksi.


Toisinaan hän luki puulle kirjoittamiaan runoja ja pyysi sitä kertomaan mielipiteensä. Puu ei
tietenkään sanonut mitään, eiväthän puut osaa puhua. Mutta hän ymmärsi, että puu piti hänen
runoistaan.


Puu kasvoi hienotunteisen hitaasti, mutta kun aikaa kului, huone alkoi käydä sille ahtaaksi. Se
levitti oksansa pitkin kattoa kun ei enää voinut kasvaa korkeutta ja sitten seiniä pitkin alaspäin.
Ajan myötä se peitti ikkunan ja eräänä päivänä hän huomasi, ettei enää saanut ovea auki.


Siihen mennessä hän oli kuitenkin saanut runokokoelmansa valmiiksi ja riitti, että hän saattoi
livauttaa sen ovenraosta lähetettäväksi kustantajalle.