Nörttitytöt
Sanna Nyqvist. (Kuva: Tammi)

Nobelin kirjallisuuspalkinto jaettiin eilen kaksin kappalein: Olga Tokarczukille ja Peter Handkelle. Sen kunniaksi haastattelimme aiheeseen perehtynyttä tietokirjailijaa ja kirjallisuudentutkijaa, Sanna Nyqvistiä. Hänen tuoreesta Nobelin historiaa ja taustoja avaavasta kirjastaan, Räjähdemiehen perinnöstä (Tammi), voit lukea arvostelun täältä.

Kerro vaikka ensin, että kuka olet ja mitä teet?

Olen kirjallisuudentutkija, tietokirjailija Sanna Nyqvist ja työskentelen Helsingin yliopistossa. Tutkin tällä hetkellä kirjallisuuden tekijänoikeuksia. Se ei sinänsä liity tähän Nobel-kirjaan, joka on vähän syrjähyppy ja sivuprojekti. Olen huomannut aiemminkin, että tarvitsen vaihtelua työssäni, ja varsinainen tämänhetkinen tutkimusprojektikin sai alkunsa sivuprojektista.

Mitkä ovat sellaisia tekijöitä, jotka ovat johtaneet siihen, että olet päätynyt tällaiselle uralle? Ja milloin tiesit, että sinusta tulee tutkija?

Lukiolaisena voitin Pikku-Finlandia -kirjoituskilpailun, joka vielä silloin jaettiin kaunokirjallisuuden Finlandian kanssa samassa tilaisuudessa. Siellä oli paljon toimittajia paikalla ja jossain kohtaa tilaisuutta juttelin Ylen legendaarisen, nyt jo edesmenneen kirjallisuustoimittaja Jarmo Papinniemen kanssa. Hän kysyi minulta, mikä minusta tulee isona. Siihen mennessä olin lukenut pitkät luonnontiedeaineet ja ajatellut lääketiedettä yhtenä vaihtoehtona, joten vastasin, etten vielä tarkalleen tiedä. Papinniemi kuittasi siihen, että kaikki ”pikkufinlandistit” ovat lähteneet opiskelemaan kirjallisuutta. Se oli myös yksi vaihtoehdoistani, ja niin minä sitten päädyin lukemaan kirjallisuustiedettä.

Tutkijan ote kehittyi aika nopeasti yliopisto-opintojen myötä. Opiskellessani ympärillä oli vielä sellaisia puolivapaan akateemisen intellektuellin malleja, jotka nyt tässä putkitutkintotehoyliopistossa ovat aika pitkälti kadonneet. He olivat ihmisiä, joita ajoi aito kiinnostus tutkimukseen, eivätkä he pelänneet rönsyilyä aihepiiristä toiseen. He eivät rakentaneet uraa tai tehneet asioita vain siksi, että niitä kuuluu tehdä.

Mitkä ovat mielestäsi sellaisia painopisteitä, joita kirjallisuustieteen tutkimuskentällä tällä hetkellä on? Jos saisit itse päättää, mitä puolestaan tutkittaisiin enemmän?

Näkisin, että tällä hetkellä tutkimuksessa painottuu kirjallisuuden ja yhteiskunnan suhde. Perinteistä yhteen kirjailijaan ja kirjailijakuvan selvittelyyn keskittyvää tutkimusta ei juurikaan enää tehdä. Toisaalta kirjallisuudentutkijat ovat laajentaneet tonttiaan ja lähteneet tutkimaan kirjallisuudentutkimuksen metodein myös muita tekstejä kuin sellaisia, jotka on perinteisesti mielletty kirjallisuudeksi. Se on mielestäni hyvää kehitystä. Kirjallisuudentutkimuskin oli pitkään tieteenala, joka omaksui metodeja ja käsitteitä muualta. Minusta on hyvä, että nyt on lähdetty enemmän ulospäin kertomaan siitä, mitä me tehdään ja mitä kirjallisuustieteen välineillä voi tehdä.

Erityisesti nuoremmilla tutkijoilla ja opiskelijoiden graduissa korostuu kiinnostus luontoon ja ympäristöön. Se on ollut kirjallisuudentutkimukselle perinteisesti vaikea aihe, koska kirjallisuus on niin ihmiskeskeistä. Luonto on aika pitkään ollut näkymätön aihepiiri kirjallisuudentutkimuksessa, mutta selvästi se on nyt kasvattanut merkitystään. Tutkitaan esimerkiksi sitä, millaisia eläinhahmoja kirjallisuudessa on, ja kuinka paljon toislajisia hahmoja antropomorfisoidaan. Miten kirjailijat ovat yrittäneet päästä eroon ihmisyyden pakkopaidasta ja kuvata toisia todellisuuksia kuin tätä inhimillistä, joka me kaikki jaetaan? Kirjailija haluaa kuitenkin aina puhutella lukijoita ja jos hän haluaa tehdä sen kovin vieraan kokemusmaailman kautta, hän joutuu tarkkaan miettimään sitä, mitä keinoja käyttää. Inhimillistäminen on ollut perinteinen keino, mutta nykykirjailijat selvästi pyristelevät siitä eroon.

Jos puhutaan seuraavaksi tästä tuoreesta kirjasta, niin mistä idea siihen lähti?

Räjähdemiehen perintö oli minulle sikäli epätyypillinen tapaus, että kirjan idea tuli yhdessä hetkessä, mutta kyllä se oli varmasti pidempään muhinut mielessä. Olen ollut pitkään kiinnostunut Nobelin palkinnosta ja muista kirjallisuuspalkinnoista, mutta Nobelista erityisesti siksi, että se on palkinto ylitse muiden: maailmankirjallisuuden palkinto, joka jaetaan Ruotsissa. Olen asunut Ruotsissa ja minua kiinnostaa ruotsalainen yhteiskunta ja kulttuurielämä. Nobelin palkinto oli yksi keino päästä käsittelemään myös sitä.

Nobel on maailman merkittävin kirjallisuuspalkinto ja se huomioidaan kaikkialla. Se on myös siinä mielessä harvinainen, että se noteerataan myös muualla kuin kirjallisuuspiireissä. Silti edes alalla työskentelevät ihmiset eivät välttämättä tarkasti tiedä, mistä ansioista se annetaan, millaisen prosessin tuloksena ja ketkä siitä päättävät. Koko tämä vallankäyttö, mikä siellä taustalla on, ohjaa valtavasti sitä, minkälaista kirjallisuutta me arvostamme ja ostamme kirjakaupoista isänpäivälahjaksi ja joululahjaksi. Se ohjaa sitä, millaisia kirjoja käännetään, mistä otetaan uusia painoksia ja ketkä kirjailijat kanonisoidaan… Halusin kirjallani avata sitä mekaniikkaa, joka Nobelin palkinnon taustalla vaikuttaa.

Millainen prosessi kirjan kirjoittaminen oli?

Nopea! En ole ikinä tehnyt mitään ihan näin nopeasti. Tämä oli myös eräänlainen ihmiskoe itselleni. Budjetoin kirjalle aika huolettomasti tiiviin aikarajan. Räjähdemiehen perintö oli kuitenkin kirja, joka totteli tätä aikarajaa. Prosessissa oli joku sellainen intuitio taustalla, joka pitikin paikkansa. Toki oli lukuja, joita oli vaivalloisempi työstää, ja joihin tekstiä syntyi hitaammin, mutta itselleni se oli myös uutta avaava prosessi. Olen tässä vaiheessa uraa kirjoittanut jo tosi pitkään. Siksi oli hienoa oppia itsestään kirjoittajana jotain uutta ja oppia kirjoittamaan uusilla tavoilla.

Sitten tällainen pakollinen Nobel-kysymys: kun tänä vuonna jaetaan kaksikin Nobelia, niin kuka ne mahdollisesti voittaa?

Kun otetaan huomioon #metoo-sotku, johon Ruotsin Akatemia kompastui rähmälleen, ja miesten valtava yliedustus Nobel-palkittujen joukossa, tuntuisi todella omituiselta ja riskialttiilta, jos Ruotsin Akatemia päättäisi palkita kaksi miestä. Veikkaan siis, että vähintään yksi palkinto tulee naiskirjailijalle, ja oletus näkyy myös tämän hetken vedonlyöntiveikkauksissa. En ole koskaan ennen nähnyt niissä näin paljon naiskirjailijoiden nimiä. Se on jo tietysti itsessään hyvä asia ja ainakin yksi positiivinen seuraus #metoo-skandaalista.

Kirjallisuuspalkintojen – esimerkiksi Finlandian ja Bookerin – voittajalistoilla näkyy se, miten miesten kirjoittamat kirjat pääsevät helpommin esille ja koetaan ehkä lähtökohtaisesti merkittävimmiksi kuin naisten kirjoittamat kirjat. Tämä miesten suosiminen perustelee sitä, miksi edelleen täytyy olla olemassa vain naisille suunnattuja kirjallisuuspalkintoja, vaikka niitä ovat monet tärkeät naiskirjailijat vastustaneet. Niin kauan kuin peruspalkintojen prosessi ei ole sukupuolineutraali, mielestäni tarvitaan edelleen erityisiä mekanismeja, joilla nostetaan naisten kirjoittamaa kirjallisuutta esille.

Toinen kysymys, joka aina nousee esille Nobel-palkinnon yhteydessä on se, mihin suuntaan ja mille kielialueelle palkinto menee. Eurooppa on kirjallisuuden Nobelin listoilla roimasti yliedustettuna, mikä tietysti johtuu Ruotsin Akatemian kompetenssista – vaikka Akatemiassa onkin mukana Kiina-ekspertti ja Afrikan kirjallisuuden asiantuntija, on se keskittynyt selvästi enemmän Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan. Akatemian on helpompi tunnistaa tutuista kulttuureista Nobelin arvoisia kirjailijoita. Jos ehdolle pääsisikin yksittäinen kirjailija vaikka Indonesiasta tai Vietnamista, ei raadin ole helppo arvioida hänen työtään, ellei sillä ole laajempaa kokonaiskuvaa maan kirjallisuudesta.

Olettaisin, että vähintäänkin toinen syksyn 2019 palkinnoista menee kirjailijalle, joka ei ole eurooppalainen tai pohjoisamerikkalainen. Itse veikkaisin Aasiaa, vaikka toki Afrikkakin on kärkkymässä viidettä Nobeliaan.

Toisaalta Akatemian kannattaa valita toiseksi palkittavaksi tarpeeksi tuttu ja länsimaissa tunnettu kirjailija. Siksi kohdistaisin huomion Itä-Eurooppaan ja Venäjälle. Esimerkiksi Ljudmila Ulitskaja voisi olla hyvä kandidaatti. Viro ei ole vielä saanut yhtään palkintoa ja sieltä löytyisi ehdokkaaksi esimerkiksi Viivi Luik. Puolassa on Olga Tokarczuk ja ehkä Magdalena Tulli. Kroatialainen Dubravka Ugrešić on ollut vahvasti esillä monissa veikkauksissa.

Kenelle sitten itse antaisit Nobelin kirjallisuuspalkinnon?

Oikeastaan toivon, että valinta osuisi sellaiseen kirjailijaan, jota ei ole vielä hirveästi käännetty suomeksi ja jota en myöskään olisi itse vielä lukenut. Nobelin palkinto toimii mielestäni parhaiten, kun se esittelee jonkun kirjailijan, joka on aiemmin ollut tuntemattomampi. Esimerkiksi itse löysin palkinnon ansioista Svetlana Aleksijevitšin, joka on aivan loistava kirjailija. Häneltähän oli jo ennen Nobelia käännetty kaksi kirjaa, mutta painokset oli ajat sitten myyty loppuun. Nobelin myötä hänen kirjansa saivat uusia painoksia ja käännöksiä. Silloin palkinto hyödyttää eniten lukijoita, kustantajia ja kirjailijoita.

Jos taas valitaan sellainen lukijoiden suosikki kuten Kazuo Ishiguro – erinomainen kirjailija hänkin – niin palkitseminen ei herätä samanlaista efektiä. Ishiguroltahan oli melkein koko tuotanto jo suomennettu. Ainoa puuttuva teos on nyt syksyllä 2019 saatu suomeksi, ja se toki on Nobelin ansiota. Mutta mitään suurta lukuseikkailua aiemmin tuntemattomaan tuotantoon ei Ishiguron valinta Suomessa synnyttänyt.

Sitten kysyn tällaisen ärsyttävän kysymyksen, joka on aina pakko kirjallisuusalan ihmisiltä kysyä. Mikä on lempikirjasi?

Yksi kirja? No, joskus leikillinen vastaukseni ”minkä kirjan ottaisit mukaan autiolle saarelle” -kysymykseen on ollut Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä ihan sen vuoksi, että siinä saa maksimoitua sivumäärän ja laadun. Toki on pidempiäkin teoksia, mutta Proustista ainakin takuuvarmasti pidän, ja Kadonnutta aikaa voisin kuvitella lukevani monta kertaa (ja olenkin lukenut). Mutta en usko, että pystyn vastamaan tuohon kysymykseen, koska on niin paljon kirjoja, jotka ovat minulle eri tavoin hirveän merkityksellisiä.

Mikä on viimeisin hyvä, jonka luit, ja jota voisit suositella?

Niitäkin on monta. Voin lämpimästi suositella tuoreita suomennoksia Maggie Nelsonilta, Argonautteja ja Sinelmiä. Nelsonin äänessä ja tavassa kirjoittaa, niiden kirjojen muodossa ja toki myös sisällössä, on jotain tavattoman tenhoavaa. Etenkin Argonautit hienolla tavalla ilmentää omanlaistaan vapaata akateemista kirjoittamista, missä persoonallinen esseistinen tyyli ja lähdeviitteet voivat olla olemassa samalla sivulla. Tunnistan kirjassa sellaisen kirjoittamisen tavan, josta kovin paljon pidän.

Viimeinen kysymys: mitä haluaisit tällaisissa haastatteluissa kysyttävän, muttei ikinä kysytä?

Kirjoittamisesta. Siitä oikeastaan kysyitkin, mutta tietokirjailijana pääsen yleensä puhumaan vain kirjan sisällöstä. Julkisuudessa tietokirjoja käsitellään yleensä aina sisällön kautta. Joskin nyt täytyy ottaa sen verran takaisin, että kun minun kirjojani on arvioitu – Outi Ojan kanssa kirjoitettua Kirjallisia väärennöksiä ja sitten ensimmäisiä arvioita tästä Räjähdemiehen perinnöstä – niin kyllä niissä on myös kirjoitettu siitä tavasta, jolla kirjoitan. Mutta yleisemmin meillä on instrumentaalinen, tietosanakirjakauden käsitys tietokirjallisuudesta ja sen funktioista. Tietokirjallisuutta ei tarkastella kirjallisuutena. Kuitenkin vaikkapa rakenne luo tietoa. Puhuisin mielelläni enemmän siitä, mitä tietokirja voi tehdä ja mikä merkitys sillä kirjallisena teoksena.

Kirjoitatko sitten mielestäsi sellaista kirjallisuutta, jota voisi tutkia ihan kirjallisuustieteen keinoin?

Voi! Kyllä tietokirjallisuutta voi ja myös pitää tutkia. Onneksi tutkitaankin, meillähän on Helsingin yliopistossa tietokirjallisuuden professuuri, vaikkei aiheen tutkijoita Suomessa mitenkään pilvin pimein ole. Mutta professuuri ja tietokirjallisuuden tutkimus ovat tärkeitä signaaleja siitä, että tietokirjallisuuskin on kirjallisuutta.

Kun itse kirjoitan niin mietin todella paljon tekstin sävyä ja tyyliä. Tyyli on myös pitkään ollut yksi tutkimusintresseistäni. Minulle on tärkeää tehdä tietoisia päätöksiä siitä, minkälaisella tyylillä kirjoitan ja miten käsittelen asioita.

Mikä siinä tyylissä sitten on tavoitteena?

Tämä voi kuulostaa vähän hassulta, mutta tavoittelen jonkinlaista keveyttä. En viihteellisyyttä tai pinnallisuutta, mihin keveys usein assosioituu. Pikemmin tavoittelen lennokkuutta, raskassoutuisuuden vastakohtaa. Italo Calvinolla on hieno essee keveydestä kokoelmassaan Kuusi muistiota ensi vuosituhannelle, missä hän avaa keveyden mahdollisuuksia kirjallisuudessa.

Raskassoutuisuus on usein akateemisesta taustasta tulevien tietokirjailijoiden helmasynti ja maneerikin. Tekstiä kirjoitetaan tarpeettomankin monimutkaisesti, mutta minun tavoitteenani on ilmaista elegantisti monimutkaisiakin asioita. Se on hyvin vaikeaa, enkä ajattele vielä osaavani sitä kovin hyvin, mutta jokainen kirjoittamani lause on toivottavasti kuitenkin lisäharjoitusta sillä saralla.