Joulukalenterissa julkaistu prologi lupaili Nyyppä cossaa -sarjalle jatkoa Nörttityttöjen kevätkaudella. Ensimmäisistä cosplay-yritelmistäni on nyt kulunut yli puoli vuotta, ja kauden avaus, Kummacon, häämöttää jo näköpiirissä. Enkä ole saanut mitään aikaiseksi.
Vanha viholliseni ompelukone odottaa jo verenhimoisena, että uskaltaudun tekemään testiversion ensimmäisestä asustani.
Asun aloittaminen on yllättävän vaikeaa. Jo pelkästään hahmon/hahmojen päättämiseen on kulunut monta kuukautta, enkä ole vieläkään täysin varma, ketä haluaisin Kummaconissa cossata. Haluaisin aloittaa kohtuullisen helposta, mutta hyvin usein hahmojen tarkempi tutkiminen osoittaa, että oikeasti helppoa asua ei taida olla olemassakaan. Aina löytyy jokin yksityiskohta – kengät, ase, siivet – josta tiedän, etten pysty tällä aikataululla sitä toteuttamaan.
Vai tiedänkö sittenkään? Ala-asteella numeroni oli sekä kuvaamataidossa että käsitöissä 8, joka verrattuna isosiskojen kymppeihin samoissa aineissa tuntui todella huonolta. Vedin tästä johtopäätöksen, että en osaa piirtää enkä ole kovin hyvä käsistäni, ja se siitä. Jostain nuoreen päähäni oli pesiytynyt ajatus, että koska en ole luonnonlahjakkuus ja valmiiksi hyvä jossain, en voi sitä koskaan oppiakaan. Tämähän ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta huomaan saman ruman “En osaa, en tee” -ajatuksen jarruttavan cosplay-harrastustani.
Todellisuudessahan minulla on vielä aikaa vaikka kuinka paljon, ja voin opetella vaikeampia tekniikoita samalla, kun teen asua. Yksi syistäni aloittaa koko harrastus oli nimenomaan se, että haastan itseäni ja opettelen jotain uutta.
Tukkaa. Sitä on.
Toinen hahmon valintaa rajoittava tekijä on oma ulkonäköni. Pitkä ja paksu tukkani pitäisi saada luontevasti osaksi asua, sillä se ei millään mahdu mukavasti peruukin alle. Myös hahmon hiusten värin pitäisi osua mahdollisimman lähelle omaani. Helinä-keiju, Harley Quinn, Elsa, Winry Rockbell, Thor, Supertyttö, Daenerys Targaryen, Luna Lovegood, Tardis…. Valinnanvaraa on edelleen valtavasti. Toisaalta on mukavaa, etteivät omalla tukalla cossattavat hahmot lopu ihan heti kesken, mutta aloittamista tämä kyllä vaikeuttaa.
Ulkonäöllisiä haasteita tuottaa myös vartaloni. Ylipäätään ajatus siitä, että kohta 30-vuotias nainen esittäisi 15-vuotiasta on hieman hassu (tosin sehän ei ole Hollywoodia hidastanut). Yllättävän iso osa fiktiivisistä naishahmoista on myös yllättävän vähissä vaatteissa. Olen vakaasti sitä mieltä, että jokainen saa cossata juuri sitä hahmoa, kuin haluaa, välittämättä vartalon mallista, koosta tai ihonväristä. Osa cosplayn viehätystähän on juuri se, että voi hetken aikaa olla joku muu, jonkun toisen vartalossa. Itsestäni en sitten taas olekaan ihan varma. Voinko minä näyttäytyä julkisesti asussa, joka paljastaa vatsan? Ovatko minun reiteni sellaisessa kunnossa, että lyhyt hame ei ahdista tai häiritse? Entä käsivarteni tarpeeksi lihaksikkaat ollakseni uskottava? Haluan cosplayn kuitenkin olevan positiivista ja kivaa, mutta se ei onnistu, jos oma kroppa tuntuu viholliselta.
Frozenin Elsaa on ehdotettu minulle cossattavaksi pariinkin otteeseen. Ehkä joku päivä.
©Disney
En arvannutkaan, että joudun ensitöikseni käsittelemään valtavan määrän omia epävarmuuksiani. En arvannut, että niitä epävarmuuksia olisi näin paljon. Tällä menolla en ikinä pääse ompelemaan. Mainittakoon tässä vaiheessa myös, että en pyydä avautumisellani keneltäkään lupaa tai hyväksyntää mihinkään (enkä laihdutusvinkkejä). Tiedän, että voin. Kysymys on siitä, uskallanko. Eivät minua muiden ihmisten mielipiteet pelota – tai edes kiinnosta, vaan omani.
Tässä vaiheessa kevättä olen 90-prosenttisen varma, että ensi kesän asuni ovat Winry Rockbell, nuori Victoria Haley ja/tai Helinä. Lisäksi pidän varavaihtoehtoina tohtori River Songia ja Luna Lovegoodia. Hahmojen valintaan vaikuttaa asujen suhteellisen helppouden lisäksi se, että pidän hahmoista itsestään. Jokaisen kohdalla pääsen/joudun myös selättämään itsestäni jotain.
Klassikkohahmo Helinä-keiju on jo päässyt ensimmäisestä seulasta läpi. Kesä näyttää millainen valmiista cossista tulee.
©Disney
Winryn ja Helinän vaatteet ovat sellaiset, että joudun olemaan sinut oman vartaloni kanssa. Se, miten tähän päästään, on vielä osittain hämärän peitossa, mutta aikaa onneksi on vielä kohtuullisesti. Suurin työ pitää joka tapauksessa tehdä oman pään sisällä. Helinän siivet ovat mielenkiintoinen väkerryshaaste, samoin Victoria Haleyn puvun yksityiskohdat. Onneksi lähipiiristäni löytyy sekä tekstiilialan ammattilaisia että harrastuksekseen askartelevia, joten neuvoja ja apua on tarvittaessa saatavilla.
Seuraava etappi on saada työpiste kuntoon, minkä jälkeen voin ruveta metsästämään kaavoja ja materiaaleja. Luulen, että äidin kangaskaappi ja kirpputorit tulevat seuraavan parin kuukauden aikana hyvinkin tutuiksi.
