Don Rosan sarjakuvista väitellyt “ankkatohtori” Katja Kontturi analysoi tässä vieraskynä-bloggauksessa Suomeen sijoittuvan, Kalevalan aiheita käsittelevän Sammon salaisuus -sarjakuvan fantastisia elementtejä. Kommenteissa voit osallistua Don Rosan Sammon salaisuus -albumin arvontaan 31.3. kello 23.59 mennessä kertomalla omakohtaisen Don Rosaan, joko ihmiseen tai hänen sarjakuviinsa, liittyvän muiston.

Suomessa luetaan Aku Ankka -sarjakuvia väkilukuun suhteutettuna enemmän kuin missään muualla maailmassa. Vuoden 1951 lopussa ensijulkaisunsa saanut Aku Ankka (aiemmin Aku Ankka ja kumppanit) on ollut maamme luetuin aikakauslehti 1970-luvulta saakka. Näiden faktojen valossa ei ollut suurikaan yllätys, että kansalliseepostamme Kalevalaa käsittelevä Aku Ankka -sarjakuva sai valtavan mediahuomion, kun Don Rosan (1951-) kokoelma-albumi Sammon salaisuus ja muita Don Rosan parhaita julkaistiin vuonna 1999. Tuossa (todennäköisesti meille kaikille tutussa) tarinassa nimeltä ”Sammon salaisuus” (”The Quest for Kalevala”) Roope saa kuulla rikkauksia jauhavasta Sammosta ja lähtee Akun ja ankanpoikien kanssa Suomeen metsästämään tuota ihmeellistä myllyä. Aarteenmetsästysretkellään ankat takovat Sammon ehjäksi, päätyvät niin Kalevalaan kuin Tuonelaan sekä taistelevat Louhen kutsumaa Iku-Tursoa vastaan vierellään Kalevalan suuri sankari Väinämöinen.

Sarjakuvatutkijalle, jonka lähtökohtana oli analysoida, miten sarjakuva ilmentää kerronnassaan fantasian genren ominaispiirteitä sekä postmodernismille tyypillistä intertekstuaalisuutta, ”Sammon salaisuus” on oikea aarreaitta. Viime vuoden lopussa julkaistussa väitöskirjassani Ankkalinna – portti kahden maailman välillä. Don Rosan Disney-sarjakuvat postmodernina fantasiana Sampo-seikkailulle on omistettu jopa huikeat 17 sivua pitkä alaluku. Aiheesta olisi saanut lähestulkoon aivan oman tutkimuksensa. Tämän blogimerkinnän tarkoitus on esitellä sarjakuvatutkimusta käytännössä, mutta se onnistuu olemaan vain pintaraapaisu siitä, mitä Rosan ankkasarjakuvasta voidaan analysoimalla löytää.

 

Mitä on fantasia?

J. R. R. Tolkien oli ensimmäinen tutkija, joka puhui fantasiakirjallisuudesta esitelmänsä pohjalta kirjoittamassaan esseessä ”On Fairy-Stories” (1947). Tolkienin mukaan kirjailija on niin sanottu ”alempi luoja”, joka käyttää apunaan sekä mielikuvitusta että taidetta luodakseen toissijaisen maailman. Fantasia ilmenee normaalimaailmasta poikkeavana yliluonnollisuutena, joka kuitenkin tarvitsee sen loogisuutta tuekseen, sillä kun epäusko tarinan tapahtumiin herää, myös fantasia katoaa.

Tolkien toi modernin fantasian genreen sen olennaisimman piirteen, kahden maailman rinnakkaiselon: normaalin primaarimaailman ja maagisen sekundaarimaailman. Tolkienin fantasiakäsitys eroaa kuitenkin nykypäivän fantasiamaailmojen kahtiajaosta, sillä hänen primaarimaailmansa edustaa lukijan omaa maailmaa – ei tekstissä esiintyvää fiktiivistä maailmaa. Nykyisin primaarimaailma ymmärretään tekstin sisällä olevaksi normaaliksi maailmaksi.

Sekundaarisen maailman lisäksi Tolkien loi genrenfantasiaan monia vakiintuneita käsitteitä, kuten etsintämatkan (the quest), jossa hahmot tunnistavat roolinsa muuttuneen maailman ”parantamisessa”. Se voi kuvata sekä henkistä että fyysistä kasvun matkaa. Lastenfantasiasta väitellyt Maria Nikolajeva esittää, että fantasian tärkeimpiin piirteisiin kuuluvat magian läsnäolo (maagiset olennot ja yliluonnolliset tapahtumat) muuten realistisessa maailmassa, selittämättömyyden ja ihmeen tuntu sekä luonnonlakien rikkominen. Primaarimaailma ja maaginen sekundaarimaailma voivat yhdistyä toisiinsa eri tavoin niin sanottujen porttien avulla. Portit eivät ole aina auki, eivätkä kenelle tahansa. Pahimmassa tapauksessa ne voivat päästää läpi ei-toivottuja olentoja tai elementtejä.

 

Rosan ankat fantasiamaailmoissa

Rosan ”Sammon salaisuus” on helppo määritellä fantasiaseikkailuksi jo alkuperäisessä nimessä esiintyvän ”quest”-termin myötä. Siitä voidaan myös erotella fantasiakirjallisuudelle ominainen kahden maailman jaottelu. Kaikin puolin normaalia primaarimaailmaa edustaa Suomi ja erityisesti Helsinki, joka on meidän maailmamme representaatio: Rosa on piirtänyt kaikki tunnetut ja tärkeät paikat suoraan kaupungista otettujen valokuvien pohjalta, mikä tekee sarjakuvassa esitetyt paikat helposti tunnistettaviksi.

Fantasiamaailmoja puolestaan on kaksi: myyttinen Kalevala ja ikuisen unen maa Tuonela, joihin astutaan hieman eri tavoin. Sampoa etsiessään ankat päätyvät Suomen länsirannikolla Mustasaareen, jossa pitäisi olla vanha majakka. Majakkaa ei kuitenkaan näy ennen kuin ankat kulkevat tyhjästä ilmestyvän lumimyrskyn läpi. Myrsky nousee heti sen jälkeen, kun rannalla asuva vanha mies on soittanut kanneltaan. Selvästikään majakka ei ollut siellä aiemmin: se oli näkymätön sekä ankoille että lukijalle, mikä viittaa siirtymään eräänlaisen portin läpi normaalista maailmasta fantasian puolelle.

Portin avaajana voidaankin pitää vanhaa miestä. Rosa kertoo sarjakuvansa esipuheessa, että pyrki erottamaan Kalevalan sankarit tavallisista ihmisistä piirtämällä heidät tavallisiin Disney-sarjakuviin verrattuna poikkeuksellisen ihmismäisiksi. Kaikki muut tarinan hahmot on piirretty Disneyn tyyliin eläimellisiksi, joten heillä on koirien korvia, sikojen kärsiä tai mustia nappineniä. Esimerkiksi Elias Lönnrotilla nähdään nappinenä, kun hän kohtaa 10-vuotiaan Roopen Skotlannissa 1870-luvun lopussa.

Rosa halusi erottaa Kalevalan sankarit Disney-sarjakuvien tavallisista ihmisistä, koska he ovat yliluonnollisia olentoja. Kanteletta soittava mies on ulkonäöltään erikoinen erityisesti nenänsä osalta, mikä on vihje lukijalle, ettei kyseessä ole tavallinen hahmo. Vihje saa lisämerkitystä, kun vanhan miehen ja Väinämöisen yhdennäköisyys (ja samankaltainen puhetyyli) paljastuu sarjakuvan aikana.

Myös ankat huomaavat maailmassa tapahtuneen muutoksen astuessaan majakkaan. Väinämöisen henki riivaa Roopen kivilattiaan isketyn miekan avulla ja kutsuu Sammon takojan paikalle. Merkillepantavina voidaan pitää Väinämöisen sanoja, jotka hän lausuu Roopen suulla: “Terve tullos, rautiomme, takaisin Kalevalahan!” Lause tekee selväksi, etteivät ankat ole enää Suomessa, vaan siirtymä maailmasta toiseen on tapahtunut.

Kuva-analyysin kannalta alla kuvattu vene on varsin merkittävässä osassa. Kun ankkojen täytyy lähteä Tuonelaan, rannasta löytyy vene. Se ei Akun mukaan ollut siellä aiemmin, ja sen purje täyttyy heti tyynestä ilmasta huolimatta. Vene on osa Kalevalan fantasiaa: se levittäytyy ruudun reunan yli, mikä tarkoittaa, etteivät sitä sido ruutujen reunat, joiden voimme ajatella edustavan sarjakuvan maailmaa. Analyysin kannalta tärkeä piirre ovat myös taivaalla olevat pilvet. Suomen kirjallisuuden seuran rakennusta kuvaavassa ruudussa pilvet olivat tavallisen oloisia pumpulipilviä, mutta Kalevalan maailmaa kuvaavissa ruuduissa pilvet ovat pitkiä ja ulottuvat ruudun reunasta toiseen.

 

 

Toisin kuin Kalevalaan, sarjakuvan toiseen fantasiamaailmaan Tuonelaan pääsee konkreettisen portin läpi. Maanalainen valtakunta sijaitsee lumen ja jään peittämällä saarella, jolla seisoo kaksi pelottavan näköistä patsasta. Päästäkseen sisään on kuljettava patsaiden keskeltä. Rosa kuvaa Kalevalan tavoin Tuonelaa ikiunen valtakunnaksi, jäiseksi luolaksi, jota vartioi luurankomainen hahmo Tuoni. Tuoni edustaa tyypillistä länsimaisen kulttuurin näkemystä kuolemasta luurankomaisella ulkonäöllään. Tuonen puhekupla on lumen peitossa ja sen pohjasta näyttää roikkuvan pieniä jääpuikkoja. Puhekupla myös leijuu ilmassa osoittamatta suoraan puhujaan, mikä antaa kuvan kaikkialta kuuluvasta, jäätävästä äänestä. Kupla nousee ruudun reunan yli, mikä viittaa niin voimakkaaseen (fantastiseen) olentoon, etteivät ruudun reunat pysty pidättelemään tätä.

Rosa käsittelee fantasiakertomuksille poikkeuksellisesti matkaa kuoleman maahan. Tyypillisesti siirtymä kuoleman maahan on fantasiassa yksisuuntainen, kun taas myyteissä ja kansantaruissa kuoleman maasta voidaan palata takaisin. Roope Ankka palasi jo aiemmin nuoruudessaan kuoleman porteilta takaisin hengen tasolla (ks. Roope Ankan elämä ja teot, ”Ankkapurhan uusi valtias”), nyt hän vierailee Akun kanssa Tuonelan ikiunen maassa, josta ei herätä. Rosan sarjakuva käyttää myös myyteille ominaista piirrettä: vierailua kuoleman maassa, minkä myös Väinämöinen kokee Kalevalassa onnistuen pakenemaan Tuonelta.

 

Maaginen kantele

”Sammon salaisuudessa” esiintyy lisäksi kaksi maagista esinettä: aiemmin mainittu Väinämöisen miekka ja se kuuluisa hauen leukaluusta tehty kantele, joka katosi mereen, mutta jonka Aku onnistuu sarjakuvassa haravoimaan aalloista. Väinämöisen kanteleella on useita maagisia ominaisuuksia. Kuten Kalevalassa mainitaan, kantele lumoaa kuulijansa: jopa Roope kokee soiton olevan kultaa kauniimpaa ja unohtaa Sammon tuottamat kolikot, kun Väinämöinen alkaa soittaa instrumenttiaan. Kanteleen avulla soittaja pystyy kutsumaan ihmisiä ja olentoja ja siirtämään heidät eri paikkoihin. Sarjakuva-analyysin kannalta on kiinnostavaa huomata, miten Väinämöisen soittaessa nuotit ovat järjestäytyvät viivastolle eivätkä roiku irrallaan puhekuplissa. Kanteleen magia on niin voimakasta, että viivasto liukuu ruudun reunan yli. Kanteleen tärkein kyky tekee siitä maagisen objektin: se kykenee avaamaan portteja toisiin maailmoihin.

Tarinan lopussa Väinämöisen soitto nostaa myrskyn ja samalla ankkojen veneen ilmaan. Ruutujen reunat muuttuvat pilvimäisiksi ja koristeellisiksi. Yleensä tällainen muutos viittaa unikerrontaan tai unen kaltaiseen tilaan, mutta tässä kontekstissa voimme tulkita muutoksen siirtymäksi toiseen maailmaan. Mitä koristeellisemmiksi ruudun reunat muuttuvat, sitä ”syvemmälle” toiseen maailmaan ollaan siirtymässä. Roope pitää edelleen Sammosta kiinni, mutta Väinämöisen puhuessa ymmärtää, ettei ole valmis seuraamaan tätä. Irrottaessaan otteensa Roope putoaa korkealta yläilmoista suoraan pilvenkaltaisen ”portin” ja samalla ruudun yläreunan läpi. Rosa rikkoo sarjakuvissaan ruutujen reunoja varsin usein, mikä tyypillisesti kuvaa siirtymistä maailmasta toiseen. Tällä kertaa pilvimäinen portaali imaisee Roopen sisäänsä,minkä jälkeen hän putoaa hankeen Suomen rannikolle, jossa Aku ja ankanpojat sopivasti odottavat. Nämä väittävät uineensa rantaan jo tunteja sitten, mutta Roopelle kaikki tapahtui ainoastaan sekunneissa – mikä on myös todiste siitä, että hän oli eri maailmassa. Tämä perustuu siihen, että myytteihin ja kansantaruihin pohjaaville fantasiatarinoille on tyypillistä, että niissä esiintyvien sekundaarimaailmojen aika kulkee eri nopeudella kuin primaarimaailmassa, yleensä hitaammin. Mikä Roopelta vei joitakin sekunteja, kesti muilta ankoilta useita tunteja.

 

 

Sarjakuvaa lukiessa voidaan myös huomata, että kun Aku ja ankanpojat hyppäsivät veneen kyydistä, he olivat vielä Kalevalassa, mutta Roope irrotti otteensa myöhemmin ollessaan jossain vielä kauempana: matkalla kokonaan uuteen maailmaan revontulten taakse. Tämä tulee ilmi ruutujen reunoista, jotka ”pehmenevät” sitä mukaa, mitä syvemmälle fantasiamaailmaan ollaan menossa. Sekä nämä ruutujen reunat että Rosan mainitsema aikaero erottavat primaarin ja sekundaarisen ajan toisistaan ja tekevät selväksi, että kyseessä on todella kaksi eri maailmaa.

 

Ankkalinnan Väinämöinen

Rosa tekee johdannossaan selväksi, että tietyillä ankoilla on myyttiset vastineensa Kalevalan maailmassa. Roope on Väinämöinen, Pelle Peloton Ilmarinen ja Milla Magia Louhi. Representaatiot tulevat visuaalisesti esille Rosan kahdella parodisella ankka-versiolla Akseli Gallen-Kallelan Kalevala-maalauksista. Tajutakseen Rosan tekemät viittaukset lukijan on tunnettava alkuperäiset maalaukset, jolloin ankkojen asennot ja sommittelu luovat yhteyden sekä Gallen-Kallelan maalauksiin että ankkojen ja näiden myyttisten vastineiden suhteeseen. Rosa siis imitoi Gallen-Kallelan maalauksia tarkoituksellisesti tukeakseen sarjakuvansa tarinaa.

 

 

”Sammon salaisuuden” versiossa Sammon taonnasta ja vastaavassa Akseli Gallen-Kallelan maalauksessa hahmojen sommittelu ja vanha ahjo ovat lähes täsmälleen samanlaisia, vaikka kuvien asettelu on päinvastainen: Gallen-Kallelan alkuperäinen maalaus on tehty pystysuunnassa kun taas Rosan ruutu asettuu sarjakuvassa vaakasuoraan. Pelle Pelottoman asema tarinassa tulee selväksi: hän on uusi seppä, Ankkalinnan Ilmarinen, jonka tavoite on takoa Sampo ehjäksi. Kun Gallen-Kallelan maalaus näyttää, miten Sampo taottiin, Rosan ankkaversio kuvaa miten Sampo taotaan uudelleen. Vastaavasti Rosan Sammon puolustus -adaptaatiossa Roope edustaa sarjakuvan Väinämöistä ja Milla Magia on Louhen vastine. Jälleen hahmojen sommittelu vastaa täydellisesti alkuperäistä maalausta: jopa ankanpoikien lakkien korvaläpät on aseteltu samalla tavalla kuin maalauksen miesten hiukset.

 

 

Vastineasiassa on hyvä huomata se, ettei seppä Ilmarinen ei esiinny lainkaan Rosan sarjakuvassa, vaan hänen representaationsa Pelle Peloton ottaa sepän osan kokonaan itselleen. Vaikka Roope ottaa Väinämöisen paikan ohjatessaan Sammon takomista ja etsiessään kuuluisaa kannelta, heidän roolinsa eroavat heti, kun Väinämöinen saapuu paikalle. Myös Milla luovuttaa paikkansa tarinan pääroistona Louhelle tajutessaan, ettei hänestä ole vastusta myyttiselle Väinämöiselle.

 

Postmodernit ankat

Kirjallisuudentutkija Linda Hutcheonin mukaan postmoderni parodia on eräänlainen kilpaileva uudelleentulkinta menneisyydestä, joka paradoksaalisesti sekä lujittaa että heikentää historian representaatioiden voimaa. Kun Rosa on tehnyt parodiset ankkaversiot Gallen-Kallelan maalauksista, hän on ollut tietoinen Kalevalan kaltaisen teoksen merkityksestä ja kulttuurisesta jatkumosta. Samaan aikaan hän on kuitenkin tavallaan haastanut Gallen-Kallelan auktoriteetin, joka tällä on ollut Kalevalan tapahtumien kuvaajana.

Rosa näyttää, miten populaarikulttuurin piiriin kuuluva sarjakuvataiteilija voi luoda uuden tavan esittää Kalevalan tapahtumia yhdistämällä ne Disney-hahmoihin. Asettamalla populaarikulttuurin hahmot seikkailemaan korkeakirjallisesta eepoksesta otettuun maailmaan Rosa tekee sarjakuvastaan postmodernin kertomuksen. Tämänkaltainen vastakkaisilla genreillä leikkiminen ja niiden yhdistäminen sekä tutkii että kommentoi sarjakuvan mahdollisuuksia. Merkittävä lisäpiirre on se, että Rosa käyttää länsimaisen kapitalistisen maailman tyypillisimpiä edustajia, Disney-hahmoja eepoksessa, joka koottiin vahvistamaan Suomen kansallista ylpeyttä Venäjän vallan alla. Yhdistettynä toisiinsa nämä seikat luovat suuren vastakkainasettelun, mikä on juuri se keino, jolla postmodernit tarinat kyseenalaistavat vallitsevien genrejen diskurssit.

 

Katja Kontturi on vastaväitellyt filosofian (ankka)tohtori, nykykulttuurin tutkija ja sanataiteen opettaja. Hän kirjoitti väitöskirjansa Don Rosan Aku Ankka -sarjakuvien postmodernista fantasiasta ja haaveilee jatkavansa sarjakuvatutkimuksen parissa. Vapaa-aikanaan Kontturi yrittää löytää aikaa proosan kirjoittamiselle, nauttii spekulatiivisesta fiktiosta elokuvissa ja tv-sarjoissa, pelaa roolipelejä, on hirvittävä bibliofiili ja kielipoliisi. Hänen lempikirjoihinsa kuuluvat Harry Potterit ja Johanna Sinisalon tuotanto. Kontturi tunnustaa ensirakkaudekseen Tähtien sodan, mikä näkyy edelleen voimakkaasti hänen elämässään.

 

Käytettyjä lähteitä

Clute, John 1997b: “Quests”. The Encyclopedia of Fantasy. Toim. John Clute ja John Grant. Orbit, Lontoo, s. 796.

Hutcheon, Linda 1989: The Politics of Postmodernism. Routledge, Lontoo.

James, Edward 2012: “Tolkien, Lewis and the Explosion of Genre Fantasy”. The Cambridge Companion to Fantasy Literature. Toim. Edward James & Farah Mendlesohn. Cambridge University Press, Cambridge, s. 62–78.

Kontturi, Katja 2014: Ankkalinna – portti kahden maailman välillä. Don Rosan Disney-sarjakuvat postmodernina fantasiana. Väitöskirja, Jyväskylän yliopisto, Nykykulttuurin tutkimus. Jyväskylä studies in humanities, nro 239. PDF:n verkko-osoite: https://jyx.jyu.fi/dspace/handle/123456789/44805

Kukkonen, Karin 2011: “Metalepsis in Comics and Graphic Novels”. Metalepsis in Popular Culture. Toim. Karin Kukkonen & Sonja Klimek. Narratologia #28, Walter de Gruyter GmbH, Berliini / New York, s. 213–231.

Lönnrot, Elias 2002: Kalevala. Like, Viborg, Tanska.

McCloud, Scott 1994: Sarjakuva – näkymätön taide. (Alkuteos Understanding Comics: The Invisible Art, 1993.) The Goodfellows KY, Helsinki.

Nikolajeva, Maria 1988: The Magic Code. The Use of Magical Patterns in Fantasy for Children. Almqvist & Wiksell, Göteborg.

Rosa, Don 2000: ”Sammon salaisuus”. Esipuhe teoksessa Sammon salaisuus ja muita Don Rosan parhaita, Norprint Artes Gráficas S.A., Portugali, s. 5–6.

Rosa, Don, 2004: “The Quest for Kalevala”. Uncle Scrooge #334, Gemstone Publishing West Plains, Missouri. Sivunumeroimaton.

Rosa, Don 2012: “The Quest for Kalevala”. Don Rosan Kootut – osa 8. Sanoma Magazines Finland oy, Porvoo, s. 15–47.

Senior, W. A. 2012: ”Quest Fantasies.” The Cambridge Companion to Fantasy Literature. Toim. Edward James & Farah Mendlesohn. Cambridge University Press, Cambridge, s. 190–199.

Tolkien, J. R. R. 2002: “Saduista.” Puu ja lehti. (Alkuteos “On Fairy-Stories.” Tree and Leaf, 1964.) WS Bookwell Oy, Juva, s. 17–107.