Äiti – tuo myyttinen olento, jota juhlitaan toukokuun toisena sunnuntaina. Tänä vuonna minä vietän ensimmäistä äitienpäivääni äitinä.
Katselin hieman ympärilleni ja totesin median tyrkyttävän yhä myyttistä äitihahmoa, naista joka hoitaa kodin, lapset, miehen ja parhaassa tapauksessa työnkin siinä ohessa. Juu, ei. Ei todellakaan. Näyttäkää minulle nainen, joka tekee nuo kaikki, niin minä näytän teille todella väsyneen ihmisen.
Myönnetään. Ei meistä kukaan olisi täällä ilman biologista äitiä, mutta se ei välttämättä ole sama asia kuin hyvä äiti. Jotenkin ajatus siitä, että minua pitää lahjoa ja juhlistaa koska synnytin lapsen on jotenkin vastenmielinen. Enkö minä naisena, ihmisenä ole ollut juhlimisen arvoinen? Vata nytkö, kun olen täyttänyt ns. biologisen velvollisuuteni ja lisääntynyt olen juhlinnan ja lahjonnan arvoinen?
Joku tuutista on tullut mainoksia: osta äidille sitä ja tätä, äidille hemmotteluhetki, äitienpäivälounas jne. Oikeasti, hemmotelkaa äitejä pitkin vuotta, minä ainakin arvostaisin. Tosin sehän olisi äitimyytin vastaista, äitihän jaksaa koko vuoden hymyillen raataa kuin muuli ja on todella otettu, kun yhtenä päivänä muistetaan valkovuokoin ja jonkun muun tekemin ruoin.
Minä olen kaukana tuosta myyttisestä äidistä: minä väsyn, enkä ole siivonnut kotona vauvan syntymän jälkeen. Mieheni ystävällisesti tekee sen. Arkemme ei ole auvoista liitoa, vaan vauvaperheen sekavaa söhellystä.
Superäiti on myyttinen jumalolento. Kuva: Suvi Marttila
Millainen on sitten tämä myyttinen äiti? Vilkaisu vauvafoorumeille (jos olet synnyttänyt äskettäin, pysy niistä kaukana) kertoo paljon. Hyvä äiti täysimettää pitkään, ei hermostu vauvaan missään olosuhteissa, jaksaa olla vauvan kanssa kaksin kotona, ei vie vauvaa muualle hoitoon ja ei väsy koskaan.
Pitäkää tunkkinne. Täysimetys ei onnistu kaikilta. Hermostuminen on luonnollista, kun vauva huutaa kolmatta tuntia ilman näkyvää syytä ja olet itse nukkunut 4 tuntia pätkissä. Neljän seinän sisällä tulee nopeasti mökkihöperöksi. Vauvan on hyvä tottua muihin ihmisiin, ja mummot/vaarit/muut yleensä hoitavat pientä ihan mielellään ja oikeasti. Ei väsy? Antakaa minun nauraa, jos jaksaisin. Vauva vaatii äitinsä huomiota alussa 24/7. Yritä siinä sitten olla väsymättä.
Itselläni ensimäiset viikot menivät aika sumussa, sillä meille muutti ihan uusi ihminen. Henkilö, josta en tiennyt yhtään mitään. Pieni olento, jonka kieltä minä en puhunut. Aluksi homma meni niin, että kun kaveri huutaa, käydään läpi rumba vaippa, tissi ja sylitys. Jos mikään ei auta, niin sitten ei tiedä, mitä tehdä.
Pohdin kovasti, mistä tämä myyttinen äiti on peräisin? Kun miettii maatalojen elämää, niin vauvahan kulki mukana. Ei silloin ollut aikaa tai varaa jäädä neljän seinän sisälle kököttämään. Kyllähän lapsenhoito ja taloudenpito sujui loistavasti yhdessä, mutta talossa oli yleensä aika paljon enemmän ihmisiä kuin nykyään. Siinä on iso ero, onko taloa pystyssä pitämässä 2 aikuista vai 12 aikuista. Äitimyytti tuntuu syntyneen teollistumisen ja kaupunkeihin muuton aikoihin, mutta sille ei historiasta löydy mitään järkevää syytä tai selkeää paikkaa.
Pitäkää äitimyyttinne, minä aion tehdä homman omalla tavallani, ja kannustan muitakin äitejä tekemään niin. Kyllä siitä vauvasta vielä ihminen kasvaa.
Tuo neuvojen tiukkuus on tosi hämmentävää, ja kulttuurina tuntuu kuuluvan vähän samaan sarjaan, kuin laihdutus- tai kuntoilupiirien “kyllä se siitä kun vaan teet vaikka miltä tuntuisi”. Taitaa olla tosi paljon helpompaa tarjoilla sieltä oman keskeneräisen matkan varrelta ehdottomuutta ja tavoitteiksi puettuja sääntöjä (“älä hermostu äläkä väsy, sinun kuuluu jaksaa”), kun oikeasti ihminen tarvitsisi todellisia neuvoja siitä miten toimia, KUN hermostuu, väsyy eikä jaksa.
Facebookin puolella tuli asiaan aivan ihana kommentti, on pakko laittaa se tähänkin:
“Luulen että selitys on yksinkertainen. vampyyrinomaiset kuluttajatutkimustieteilijät ja muut kapitalismin kupinnuolijat tietävät myydä identiteettiä mitä epävarma keltanokka janoaa. Suuri osa lapsiin ja äitiyteen liittyvästä materiaalista liittyy vauva-aikaan ja esikoislapseen. Sattumaako? 15 lapsen mutsi nyt ei enää boostaa kimperillä, metsolalla ja luomusoseilla OMAA identiteettimeiningiään. Neuvolan jokainen tietolärsäke on jonkun lastenruokafirman sponsorituote. Tukea kaipais jokainen tuore äiti, ei myyttejä siitä miten rakkaus ja tietous äitiydestä laskeutuu pollaasi syntymän hetkellä. Ei markkinavoimain tukea vaan toisten ihmisten, hyväksyvää antaa-vituttaa mentaliteettia ja sitä että kaveri tulis tiskaamaan ja kokkaamaan välistä.”
https://www.facebook.com/groups/207664933742/permalink/10152221938228743/
“Enkö minä naisena, ihmisenä ole ollut juhlimisen arvoinen? Vata nytkö, kun olen täyttänyt ns. biologisen velvollisuuteni ja lisääntynyt olen juhlinnan ja lahjonnan arvoinen?”
Mitä ihmettä. Onko kirjoittaja nyt kokonaan unohtanut ajatella eroa naisten päivällä ja äitien päivällä?
Nää on kai niin makuasioita – itse kyllä odotan omaa ekaa “omaa” äitienpäivääni innolla. On siinä musta juhlimisen aihetta, että on onnistunut pyöräyttämään lapsen maailmaan. Ja onhan äitienpäivän vastineeksi isäinpäivä ja lastenpäivä eli periaatteessa kaikkia perinteisen ydinperheen jäseniä juhlitaan tasapuolisesti. Musta juhlat on niin kivoja, että olen miettinyt lisäksi vielä tätien, setien ja enojen päivää, ehkä erillistä isovanhempien päivääkin (vaikka heitä voikin tietysti muistaa myös äitien- ja isäinpäivänä.)
Naistenpäivä sen sijaan on musta jotenkin mystisempi, en ihan tajua, miksi pitäisi juhlia pelkkää sukupuoltaan – eteenkin, kun vastineeksi ei ole miestenpäivää. Lisäksi pitäisi tietysti vielä olla muunsukupuolistenpäivä (jota monet tosin viettänevät käytännössä homo- ja transfobian vastaisena päivänä).
Kaikkien kalenteripyhien alla kaupataan kaikenlaista ihmekrääsää, joka tuppaa olemaan hyvin stereotyyppistä. Onneksi niihin markkinamiesten kömpelöimpiin syötteihin ei tarvitse tarttua vaan juhlinnalle voi keksiä omat seremoniansa ja lahjansa.
Kansainvälistä miestenpäiväähän vietetään marraskuussa, ja naistenpäivän alkuperäinen tarkoitus lienee kiinnittää huomiota naisten maailmanlaajuisesti epätasa-arvoiseen asemaan ennemmin kuin juhlia naiseutta tms. Mutta ehkä juhlapäivänä voisi olla myös yleinen sukupuolien ja sukupuolisuuden päivä, jolloin juhlittaisiin erilaisia sukupuolen ilmentämistapoja. 🙂
Soile, olet ihan oikeassa tuossa kansainvälisen naistenpäivän (ja myös miestenpäivän!) merkityksessä. Harmillisesti sekin usein typistyy kukkiin ja suklaisiin, tai sitten johonkin stereotyyppiseen naishömppään. Itse toivoisin, että tuolloin nostettaisiin enenevissä määrin esille myös historian merkityksellisiä naisia ja naisasialiikkeitä, jotka ovat toiminnallaan vaikuttaneet positiivisesti meidän nykynaisten jokapäiväiseen elämään.
Siinä olen asiassa Anittan kanssa eri mieltä, että kyllä omasta sukupuolestaan voi ja saa olla ylpeä, kunhan sen varjolla ei syrji tai alista muita. Itse identifioidun voimakkaasti juuri naiseksi ja olen tyytyväinen tällaisena kuin olen. Hurraa siis naiseudelle! Luulen, että Jenni alkuperäisessä tekstissään kommentoi kokevansa äitiyden antavan naiseudelle jonkinlaista tarpeetonta uutta arvoa ja arvostusta, mikä onkin totta kulttuurissamme… Vapaaehtoisesti lapsettomiahan ei juhli kukaan. (Sen sijaan lapsettomuudesta kärsivillä on kyllä lapsettomien päivä ennen äitienpäivää, jolloin voi hakea vertaistukea muista lapsettomista.)
Silti, omasta mielestäni, vaikka juhlapäiviä voi aina pitää korneina (synttäreistä ja nimipäivistä lähtien, mitä saavutuksia nekään nyt ovat?), on minusta mukavaa, että on myös päiviä, jotka rohkaisevat ajattelemaan niitä elämän tärkeitä ihmisiä: omaa äitiä, isää, ystäviä jne. Arjessa se ei ole aina niin helppoa, joten jos joku tarvitsee näitä päiviä edes kerran vuodessa rimpauttaakseen äiskälle, so be it.
Kansainvälinen miestenpäivä on mennyt mulla ihan ohi! Ei sitä taideta siis pahemmin mediassa huomioida, mutta ryhdyn itse viettämään sitä heti ensi marraskuussa.
Vapaaehtoisesti lapsettomille pitäisi myös olla oma juhlapäivä. Mitä enemmän juhlia, sen parempi!
Juuri tuossa Upworthyn kautta luin taas yhden näitä “mitä kaikkea sontaa joutuu sietämään jos on nainen eikä halua lapsia” -jutun. Siihen kontrastoituna tämä oli erittäin mielenkiintoista luettavaa!
Vielä kun löydettäis se keskitie kaikessa tässä – että tiiättekö sais ihminen itse olla vapaasti mitä mieltä tahtoo äitiydestä, vauvoista ja siitä miten ne hoitaa tai on hankkimatta JA että tämän mielipiteen- ja valinnanvapauden lisäksi olisi ihan hyväksyttävää myös muuttaa mielipidettään.
En itse halua profiloitua “vapaaehtoisesti lapsettomaksi”, koska vaikka sitä toistaiseksi olen, en usko arvaavani tulevaisuutta niin tarkkaan ettenkö uskoisi voivani muuttua ihmisenä vauvaa halajavaksi äitityypiksi. Nykykeskustelussa meikällekin annetaan vain kaksi vaihtoehtoa: joko haluat lapsia tai sitten et. Eurovaalikoneissakin saa valita “jokseenkin samaa mieltä” tai “en osaa sanoa”, miksei tässä asiassa?