Terveisiä kirjoittajalta: Koska postaus on kirjoitettu hyvin henkilökohtaisesta aiheesta, tein sen nimettömänä. Vaikka emme ole kaapissa, lastemme ystävien vanhemmat eivät välttämättä ymmärrä tätä, emmekä halua aiheuttaa heille ongelmia. T. kolmekymppinen nörttityttö Suomesta.
Polyamorinen (kreikan poly, monta, ja latinan amore, rakkaus) suhde on romanttinen suhde, joka sisältää enemmän kuin kaksi ihmistä. Polyamoriaa on joskus hankala selittää, koska mahdollisuuksia siihen, kuka on kenen kanssa ja millä sitoutumisen tasolla on niin paljon. Oma tilanteeni on se, että olemme onnellisesti naimisissa, meillä on kaksi alle kouluikäistä lasta, puolisollani on tyttöystävä, joka asuu ulkomailla ja minulla ei tällä hetkellä ole polysuhdetta. Meitä on siis kolme, ja ketjussa jatkona puolison tyttöystävän partneri ja niin edelleen.
Kuinkas kaikki kävikään
Reilu vuosi sitten valitin, että elämässäni ei ole mitään draamaa. Vähän sen jälkeen olin sitten epähuomiossa polyamorisessa suhteessa.
Itse olen aina ollut vapaan rakkauden kannalla, vaikka minulla on avioliitossani ollut kädet niin täynnä, että ei tullut edes mieleen sitä harrastaa. Edellisissä suhteissani kaikki yritykset tähän suuntaan ovat päättyneet eeppisen huonosti johtuen lähinnä kommunikoinnin puutteesta (ja omasta pöljyydestäni). Puolisolleni on ollut niin selvää, kuka on hänen elämänsä nainen, että hän on pitänyt minua vähän pimeänä aina, kun olen sanonut, että riippumatta siitä, missä hän huitelee ja kenen kanssa, on pääasia, että hän tulee kotiin luokseni. Pikkuhiljaa puolisoni alkoi vastailla vakavammin puoliksi leikilläni esittämiin kysymyksiin vetoavista mimmeistä. Myös tuttavan yllättäen esittämä suora (ja erittäin asiallinen) ehdotus puolisolleni piti asiaa mielessämme.
Kuten minulla muutenkin elämän suurissa ihmissuhteissa, asiat muuttuivat, kun oikea ihminen käveli elämäämme. Hän oli puolisoni vanha tuttava, mutta sanotaanko, että silmät aukesivat vasta nyt molemmin puolin. En ollut tavannut häntä ennen, mutta heti ensitapaamisella totesin, että aivan mahtava tyyppi (tärkeiden asioiden eli oikean teen arvostuksella oli tässä suuri osuus). Sanoin puolisolle ”go for it!”, ja hurja flirtti alkoi!
Tämä on itse asiassa esimerkki siitä, miten EI kannata lähteä polyamoriseen suhteeseen: sopimatta ja keskustelematta syvällisemmin puolison kanssa etukäteen. Suuren kiitoksen tässä ansaitseekin metamour (=rakkaani rakas), joka oli ollut polysuhteessa ennenkin, tunsi vastuunsa ja tiesi mitä teki: hän puhui kanssamme paljon yhdessä ja erikseen ja laittoi lukemaan yhtä sun toista asiasta. Ilman tätä rankempia ongelmia olisi varmasti ollut.
Tämän vuoksi polyamoria ei olisi myöskään onnistunut meillä vaikka pari vuotta sitten. Lapsemme olivat vielä pieniä ja veivät niin paljon voimavaroja ja aikaa, ja olin niin heikossa hapessa henkisesti kaiken valvomisen takia. Eli vaikka periaatteessa suhtaudun avoimeen suhteeseen positiivisesti, käytännössä se myös vaatii, että minulla (ja toki muillakin suhteen osapuolilla) on perusasiat kunnossa!
Eli meillä tämä ei ollut kovin suunniteltu juttu, vaikka periaatteessa olin tälle itse avoin, ja mieskin saatiin yhteistuumin avaamaan silmänsä nopeasti. Kuitenkin oli mahdollisuus, että tämä olisi jäänyt pelkkään flirttailuun, jos olisimme niin päättäneet.
Meillä monot ovat hiihtämistä varten
Missään vaiheessa minun ei ole tarvinnut epäillä puolisoni rakkautta ja sitoitumista minuun ja suhteeseemme: pitkän monogaamisen avioliiton ja lasten lisäksi meillä on mm. yhteinen asunto ja selkeästi samat suunnitelmat. Ilman tätä perustaa eivät meidän polysuhteemmekaan kukoistaisi!
Vaikka olen joissain asioissa hyvin riippuvainen puolisostani, olemme molemmat olleet aina myös hyvin itsenäisiä menoissamme ja saaneet tilaa (ja sopineet lastenhoitonakit) omien juttujen tekemiseen, joten ajankäytön suhteen ei tarvinnut opetella ihan uusia temppuja.
Suhteemme muuttuessa monogaamisesta polyamoriseksi muuttui montaa asiaa, mutta samalla yllättävän vähän. Nyt keskustelemme enemmän, olemme läheisempiä kuin aikaisemmin, emmekä ole ajautuneet mihinkään vanhoille urille suhteen sisällä. Edes ajatus mahdollisesta erosta tai suhteen radikaalista muuttumisesta ei pelota. Poissa on myös mahdollinen pelko siitä, että toisella onkin joku salaa, koska nyt se kolmas kyllä tunnetaan nimeltäkin (tämä ei ole ollut meillä ikinä ongelmana, mutta puoliso pyysi tätä lukiessaan, että laita nyt sellainenkin pointti, koska joillekuille se varmasti on tärkeää).
Polyamoria toi elämään myös kaivattua draamaa positiivisella tavalla. Monet asiat ovat jännittäviä, uusi suhde on kutkuttava ja oli paljon uusia asioita, joille hihitellä puolison kanssa.
Joka vanhoja kaivelee…
Polyamorisen suhteen alussa oli parin viikon melkoisen itsetutkiskelun aika. Positiivisesta suhtautumisestani huolimatta piti nyrjäyttää aivot uuteen asentoon, ja minun pitikin käydä mielessäni läpi kaikki ihmissuhteeni lapsuudesta alkaen ja kaivella vanhoja lukkoja auki. Se oli raskasta – mutta todellakin sen arvoista! Sain joitain vanhoja asioita pois mielestä painamasta, enkä ainakaan kantanut niitä mukana uuteen suhteeseen.
Metamourini halusi käydä kanssani läpi enemmän edellistä suhdettani, ja minusta se oli ensin suoraan sanottuna vähän tyhmää. Hänen kanssaan keskustellessani tajusin, miten paljon se vaikuttaa edelleen avioliittooni ja mahdollisesti tähän suhteeseen. Eksän kanssa siis ei erottu hyvissä väleissä: riitaisa mutta läheisriippuvainen suhde oli jatkunut vuosia, joten tottakai se vaikuttaa käsityksiin ihmissuhteista! Jotkut asiat olivat jumittuneet triggereiksi, ja muiden käytöksestä lukee asioita, jotka eivät ole totta. On oletuksia siitä, miten asioiden ”pitää” toimia, mistä ja miten jostain keskustellaan (tai ei keskustella ollenkaan). Esimerkiksi itse saatoin välttää täysin kuviteltujakin konflikteja aivan äärimmäisyyksiin asti.
Vaikka polyamoria on ajatuksen tasolla selvä asia, niin perinteiset tavat ja ajatusmallit voivat olla todella syvällä mielessä, ja niiden pois kitkemiseen voi mennä aikaa. Oli myös lohduttavaa, kun pystyy hyväksymään sen, että kaikki tunteet ovat aivan sallittuja, ja antamaan itselleni anteeksi. Tarvitsen aikaa, kaikki ei ole helppoa, ja uusia tapoja pitää opetella. Ja minulla on elämässäni ihmisiä, jotka haluavat auttaa tästä yli.
Ärsytti todella paljon setviä myös jotain todella muinaisia juttuja, esimerkiksi omaa huonoa isäsuhdetta vuosien takaa, mutta hyvä, että sain sen pois painamasta. Ystävät saivat tässä (toivottavasti tasapuolisesti levittäytyneen) taakan, kun purin näitä asioita. Eniten kuitenkin jouduin miettimään niitä yksin, jotta sain käännettyä rattaat pääni sisällä oikeaan asentoon ja opin hyväksymään huonojakin asioita.
Koska tämän asian eteen näki niin paljon vaivaa, se oli suuri valaistumisen tunne. Teki joskus mieli avata ikkuna ja huudella sieltä kaikille ohikulkijoille, että: ”Hei! Olen polyamorinen! Siistiä!”. Oli myös hyvin vapauttavaa löytää tarkka termi sille, miten on aina tuntenut. Rakkaus ei ole katoava luonnonvara, eikä se vähene toista kohtaan, jos sitä antaa myös muille!
Eiks sulla oo ketään, epistä!
Polysuhteita on joka lähtöön – joissakin vain toinen suhteen osapuoli harrastaa muita suhteita. Monet ulkopuoliset kokevat sen jotenkin epäreiluna, että minulla ei nyt ole ketään toista (tai toisia) kainalossa – siinä määrin, että tuntuu, että joskus olisi helpompaa, jos vain pokaisin jonkun. Olen kuitenkin itse tyytyväinen tilanteeseeni: rakkaus tulee vastaan jos on tullakseen.
Meillä mahdollisuus on molemmilla, mutta en ole itse kokenut tarvetta erikseen lähteä hillittömälle metsästysretkelle – mutta eri tavalla toki tulee pidettyä silmät auki ja profiili pystyssä OkCupidissa. Samoin aloitteen tekoon tulee suhtauduttua ihan eri tavalla, eikä negatiivinen vastaus ole mikään maailmanloppu. Ja treffeillä on kiva käydä! Olen saanut rohkaisua ja fiiliksiäni on kuunneltu oman ”polyperheen” (eli puolisoni ja metamourini partnereineen) taholta tässä asiassa.
Minullakin oli kyllä polyamorisen herätyksen jälkeen heila, mutta suhde päättyi valitettavasti erimielisyyksiin heti alkumetreillä. Uuden suhteen alku ja päättyminen toivat esiin myös lisää kaikenlaista ryönää alitajunnasta. Olin aika ällistynyt, kun oli niin paljon jo miettinyt asioita kuntoon aikaisemmin, että mitä sieltä paljastuikaan. Samalla sai kokea sen, miten voi sydämeen sattua, vaikka onkin hyvä parisuhde rinnalla. Hyvin ristiriitainen tunne! Itselläni on myös hirveä pelko siitä, että olenkin omistushaluinen, kontrolloiva ja liian vaativa, vaikka puoliso tai metamour eivät tällaista koekaan – se tuli esiin vasta uuden suhteen kanssa.
Minulle on myös tärkeää, että puoliso, lapset ja mielellään metamourkin tapaisivat heilat ja tulisivat erinomaisesti toimeen keskenään. Toki ”kevyet” suhteet ja heilastelut tai vaikka satunnainen sänkyseura ovat ihan mahdollisia, mutta vastuullisesti.
Kakkonen on ykkönen
Polysuhteissa voi sopia primääri- ja sekundaarisuhteista, eli sen ensimmäisen ja tärkeämmän ehdoilla mennään. Itse koen tämän jaottelun teennäisenä ja arvottavana tavalla, joka ei sovi minulle – vaikka monet varmasti näkevätkin, että meillä juuri tällainen tilanne onkin. Koen voimakkaasti, että suhteemme eivät ole toisiaan vähäisempiä sydämen kannalta, tai että puolisoni tunteiden syvyys olisi erilainen eri naisia kohtaan. Suhteet ovat toki erilaiset painotuksiltaan ja ajankäytöltään, jo ihan sen vastuun vuoksi, mitä lapsien vuoksi kannamme.
Tässä muuten esimerkki omasta kasvamisestani: olen tästä vetänyt herneet nenään joskus, koska tunnen sen itse niin vahvasti arvottavan tunteiden syvyyttä, vaikka usein se viittaa “vain” käytännön elämän termeihin.. Luulen, että minulla on oman pään sisällä tässä asiassa jokin isompi lukko, johtuen todennäköisesti jostain entisestä suhteestani. Minulla vaikuttaa varmasti myös se, että koen tämän usein liittyvän “yksisarvisen metsästykseen”, eli tilanteeseen, jossa pariskunta etsii kuumaa bi-naista polysuhteeseen, mutta vain heidän ehdoillaan. Tästä minulla on vahvoja mielipiteitä.
Seksivau!
Monet ajattelevat, että polyamoria on pelkästään häntäheikkien hommaa. Syvällisten ihmissuhteiden pelkistäminen pelkkään seksinhimoon tuntuu minusta todella loukkaavalta. Toki seksi on tärkeää monessa suhteessa, ja on myös paljon polysuhteita, jotka toimivat tämän perusteella. Pääasia, että kullakin on heille sopiva vaihtoehto!
Avoin suhde käsitteenä usein tarkoittaa sitä, että on yksi (tai useampi) sitoutunut suhde, mutta voi harrastaa seksiä vapaasti kenen kanssa vain. Polysuhteiden vertaaminen tähän on ristiriitaista: tavallaan se kuvaa hyvin tilannetta, mutta tuntuu, että se menee aivan metsään sitoutumisen tason kanssa. Meidänkin polysuhteemme on suljettu, eli vain meidän jo sopimamme suhteet ovat sallittuja, ja uusia kumppaneita ei noin vain napata kapakasta kainaloon.
Esimerkkinä polyvastuullisuudesta meillä seksiin eteneminen vaati sen, että suhteen linjat olivat selviä itse kunkin pään sisällä, mukaan lukien metamourini partnerin. Myös seksuaaliterveys on tärkeää – kaikilta sukupuolitautitestit otettuna, kun riskinä on sairastuttaa isompi määrä ihmisiä. Joskus Suomessa terveyskeskuksen kanssa tässä on ongelmia: jos testejä haluaa usein, suhtautuminen on nihkeää. Lisäksi täällä ei ilman erityistä syytä tehdä kaikkia testejä, joita maailmalla tehdään.
Liitossamme ei ole ollut kummallakaan valittamista tai puutetta seksistä, siksi tähän on itseni helppo suhtautua näin neutraalisti… Ja onhan uuden polysuhteen alun kiihkeys näkynyt myös meidän seksielämässämme! Puolisoni saa tosin välillä kuulla ”ai kaksi naista, öhöhöhh”-kommentteja, mikä on ihan älytöntä! Kahden romanttisen suhteen ylläpitäminen ei ole helppoa, emmekä me ole maailman helpoimmat naiset, joten todellakin vaaditaan rakkautta, että jaksaa meidän kanssamme.
Ongelmat kolmen tai useamman kesken
Kaikissa ihmissuhteissa on ongelmia, mutta kommunikoinnilla pääsee pitkälle! Polyamoria vaatii rehellisyyttä, avoimuutta ja kommunikointia. Pitää olla myös lempeä itseä ja muita kohtaan (”honesty without compassion is cruelty”).
Vaikka omassa liitossanikin olemme aina voineet puhua, oli polysuhteen aloittamisen jälkeen helpompi ladata pöytään kaikki asiat. Myös ne pienet harmitukset, jotka voivat muuten tuntua lapsellisilta tai vääriltä – ja joita ei sitten tule sanottua, ja kärpäsestä kasvaa härkänen.
Meillä monet ongelmat eivät liity sinällään polyamoriaan vaan mihin vain ihmissuhteeseen: persoonallisuuserojen lisäksi kieli- ja kulttuurierot tuovat oman lisänsä soppaan.
Hauska, vaikkakin rasittava eripura saatiin esimerkiksi nukkumispaikoista meillä kotona. Minulla on käytännöllinen näkemys siitä, missä on kenenkin mukavin nukkua. Metamour taas suhtautuu sänkyymme pyhänä aviovuoteena, jossa hänen nukkumisensa olisi minulle loukkaus. On tämäkin aihe josta väitellä! No, nykyään saan nukkua (erittäin mukavalla) sohvalla ja antaa toisten nukkua sängyssä, jos niikseen tulee.
Se toinen nainen
Metamour on minulle nyt hyvin läheinen ja tärkeä ystävä – vaikka hänellä menisi eeppisesti poikki puolisoni kanssa, säilyisimme ystävinä. Ulkopuoliset suhtautuvat vaihtelevasti siihen, mitä olettavat suhteemme olevan. Se menee väliä ”varmaan vihaavat toisiaan” – ”oih onpa sisarellista jakaa mies”, vaikka jokainen suhde polyamoriassa on erilainen. Jotkut eivät halua edes tavata metamourejaan, ja sekin voi olla ihan toimiva ratkaisu.
Koska puolisollani on loistava naismaku (olenhan siitä itse todisteena), olen ollut tyytyväinen hänen valintoihinsa. En voisi hyväksyäkään ketään, josta en pitäisi. Tätäkin on saanut aika lailla miettiä: entä jos puoliso haluaisi jonkun, jota en voi sietää? Olisiko se oikein häntä kohtaan, jos hän saisi siitä suhteesta jotain, mitä ei minun kanssani saa, mutta minä haluaisin kieltää sen? On silti hyvä, että voi myöntää tämän asian itselleen: eihän sitä tiedä vaikka sellainenkin toimisi, mutta pitää tiedostaa, että minulla on tiukka raja tässä.
Sitä vastoin taas puolisolle on aika lailla sama, kenen perään minä katselen, kunhan minä olen tyytyväinen.
Metamourini kanssa puhumme tuntikausia viikon sisään tai sitten lähettelen pitkiä viestejä – joskus taas emme ole kuukauteen pientä moikkausta enempää yhteyksissä, kuten muidenkin ystävieni kanssa. Aina kun hän on meillä, huolehdimme, että meillä on aikaa myös kahdestaan jutella tai olla vaan. Hän on myös tavannut ystäviämme ja sukulaisiamme. Koen metamourini partnereineen perheenjäsenenäni, siksi (joskus hyvää tarkoittava) toisen naisen dissaus on ihan järkyttävää.
Vaikka olen introvertti, niin erittäin ekstrovertti metamourini käveli ensitapaamisella muurieni läpi suoraan sydämeen, ja se jo pelkästään on saavutus. Myös puolisoni on ekstrovertti ja he ovat mahtava pari yhdessä, minusta on ihana seurata heitä! Mutta se, että molemmat antavat minulle huomiota ja tilaa on elinehto suhteillemme.
Kaapissa on tukalaa
Muutaman viikon kokeilu siitä, että pitää muistaa varoa sanojaan esimerkiksi kollegoiden seurassa, oli ihan kamalaa. Vaikka kaapista ulos tuleminen on välillä rankkaa, on se silti minulle kaikin puolin mukavampi vaihtoehto kuin siellä pysytteleminen. Suomessa onneksi polyamoriaa ei kuitenkaan nähdä moraalisena ongelmana esim. lastensuojelussa, toisin kuin joissain muissa maissa.
Ihan kaikille ei tule kuitenkaan huudeltua: osa sukulaisista ja lasten kavereiden vanhemmista on pimennossa, tosin lähinnä, koska se ei ole asia, josta olisin kokenut tarpeelliseksi puhua. Tuttavista tietävät ne, joille on tullut sopivassa tilanteessa sanottua.
Joskus kavereille on ollut vaikeaa, kun ovat tajunneet, että jotain säpinää on tekeillä, mutta eivät ole sitten tienneet pitäisikö minulle tulla sanomaan vai ei. Olen ottanut tavaksi mainita asiasta aina, kun tulee sopiva tilanne, koska muuten myös itse möläyttelen mitä sattuu. Olen saanut melkoisia ilmeitä aikaan sanomalla ”oon menossa treffeille, ihana kundi” tai ”ai mies on reissussa koska meni tyttöystävänsä luokse”, ennen kun olen muistanut kertoa vähän taustoja.
Meillä kolmella on yhteinen harrastus, jonka parissa emme erityisesti peittele suhdekuviotamme, mutta emme välttämättä siitä erikseen tee mitään julistusta. Joissain tilaisuuksissa saatamme seurasta riippuen olla kaapissa niin, että Narniaan näkyy. Ennen harrastuspiirissä kaappeilun lopettamista keskustelimme asiasta pitkään – se on asia, jota ei voi ottaa takaisin. Tämä menee aina sen ehdoilla, jolla on tiukimmat toiveet tai eniten menetettävää – suomalaisessa kulttuurissa meillä on helpompaa, koska täällä ei ole tapana puuttua toisten asioihin.
On ollut kyllä niin hurjia kokemuksia, että kaikki te teininä vanhemmillenne kaapista tulleina, sitä harkitsevina, tai sinne vielä jäävinä: olette mielettömän rohkeita!
Think of the children!
Lapsemme tietävät suhteistamme ja suhtautuvat niihin ihan normaalina asiana. He tietenkin näkevät arkeamme, ja miten me kaikki keskenämme käyttäydymme, eivätkä he pelkää vanhempien eroa. Olemme myös huolehtineet, että heillä on muita luottoaikuisia, joille voi puhua, jos joku asia askarruttaa, eikä halua vanhempien kanssa siitä puhua.
Toinen lapsistamme on sosiaalisesti erittäin tarkkasilmäinen, joten häneltä on turha edes yrittää peitellä tätä asiaa. Monelle ulkopuoliselle on kuitenkin järkyttävintä, että lapsemme tietävät. Olen verrannut sitä heille tilanteeseen, että olisin yksinhuoltaja ja minulla olisi suhde – totta kai esittelisin heilan myös lapsille.
Päiväkodissa on suhtauduttu asiaan hyvin ja kiitetty suoraan sanomisesta. Samalla on sanottu, että lapsilla ei ole hätää – ja olikin kiva kuulla tämä alan ammattilaisilta, vaikka itse olin jo valmiiksi samaa mieltä. Heidän suhtautumisensa johtui varmaan myös siitä, että he näkevät oikeasti kaikenlaisia perheitä ja tilanteita töissä. Se, että meillä on kotona rauhallista ja enemmän aikuisia mukana, ei ole mitenkään negatiivinen asia. Metamour on myös siellä otettu avosylin vastaan, kun on ollut mukana lapsia hakemassa, mistä olen hyvin onnellinen.
Lapsista on ihan hauska ajatus, että vähän niin kuin heillä olisi toinen äiti (tämä tosin lakkaa olemasta hauskaa aina siinä vaiheessa, kun se toinenkin komentelee). Vaikeinta on ollut selittää lapsille, että toisten aikuisten mielestä tämä järjestely ei ehkä ole sopivaa. Tämän halusin heille kertoa, jos saavatkin jotain kummallisia kommentteja, ja että se on aikuisten asia setviä. Lapsemme kun saattavat sanoa jotain vaikka isän tyttöystävästä satunnaisille tuttaville, jotka eivät asiasta tiedä.
Lapset ovat kaikessa etusijalla, tämän on metamourkin tehnyt selväksi – heidän hyvinvointinsa menee meidän suhteidemme edelle.
Kommunikoinnin tärkeys
Tämähän on tärkeää jokaisessa ihmissuhteessa, mutta etenkin polysuhteissa. Samoin ystävällinen, väkivallaton kommunikointitapa, non-violent communication, on minusta elintärkeää. Toki tässä puhun henkilökohtaisesta näkemyksestäni, koska minun on pitänyt se erikseen opetella ja se on auttanut niin montaa asiaa. Eli puheet aloitetaan ”minusta tuntuu, että” sen sijaan, että ”oot ihan tyhmä ääliö kun teet aina x”. Helpompi myös itse ymmärtää, että toisesta tuntuu jokin asia pahalta, sen sijaan, että saa yhtäkkiä itse kuulla olevansa ihan kamala ihminen, koska ei ole vienyt roskia.
Samalla on tullut huomattua ne oikeat syyt jonkun harmituksen takana: ärsyttää, kun teet aina noin, mutta ärsytyksen takana on oikeasti se harmitus, että tuntuu ettei minua kuunnella, tai suru, että et vietä aikaa kanssani kun haluaisin. Usein tarpeet ovat pieniä ja helposti korjattavia asioita, mutta koskettavat sellaisia perusjuttuja, että niistä kasvaa helposti sitten iso asia.
Tässäkin meidän suhteessamme on persoona- ja kulttuurieroja: olen saanut siitä palautetta, että mietin asioita ensin itse pitkään, sen sijaan että lataan tiskiin kaikki sekalaiset fiilikset heti. Vaikka itse suhtaudun tähän niin, että haluan miettiä ensin rauhassa enkä rasittaa muita, sen voi myös nähdä niin, että en edes anna muille mahdollisuutta olla mukana fiiliksissäni ja auttaa ratkomaan tilannetta. Olemme tehneet kompromissin niin, että saan miettiä rauhassa – mutta sanon muille miettiväni asioita pari päivää.
Mustasukkaisuus
Mustasukkaisuus on luonnollinen tunne, eikä siinä ole mitään väärää, eri asia on mitä tekee sen tunteen perusteella. Olemme kaikki ihmisiä ja jokainen sen kokee eri tavalla. Minulle elämä on ollut helppoa tällä saralla, koska en ole kovin mustasukkainen ihminen. Tietenkin se, että puolisoni on täysin sitoutunut suhteeseemme ja tehnyt sen selväksi vuosien saatossa sekä sanoin että teoin, vähentää ”tarvettani” mustasukkaisuuteen.
Mustasukkaisen tunteen takana on kuitenkin aina jotain muuta: hylätyksi tulemisen pelkoa, epävarmuutta omasta tärkeydestä tai asemasta ihmissuhteessa, huono itsetunto, vanhojen suhteiden peikot mielen perukoilla, lapsuustraumat ja niin edelleen, ja näiden syiden esiin kaivelulla itse mustasukkaisuuttakin voi käsitellä!
Olen saanut hirveitä mustasukkaisuuskohtauksia – mutta asioista, jotka ovat olleet todella naurettavia. Olen vetänyt hillittömät kilarit ja maannut sängyssä itkemässä parsakaalin takia. Puoliso kertoi, että yllättäen huomasivat, että metamour tekee samanlaista uuniparsakaalia kuin hänkin, onpas ihanaa. Vaikka oli kauhea olo, oli niin absurdia hermostua parsakaalista, että oli helppo alkaa purkamaan sitä asiaa heti, koska taustalla on pakko olla joku muu syy. Kaiken lisäksi pidän parsakaalista. Tässä tapauksessa ongelmana oli sovitusti yhteisen ajan puute, ja järkytys siitä, että heillä on jotain spesiaalia kahdestaan, mihin minulla ei ole tulemista (kotona käyn keittiössä ehkä hakemassa ruokaa ja muuten pysyttelen poissa) ja se yllättikin näin rankasti.
Toisaalta nämä fiilikset ovat myös auttaneet ymmärtämään niitä ihmisiä, jotka ovat mustasukkaisia, se tunne on niin mukanaan vievä! Ja meillä edelleen se parsakaalin tekeminen on aika hauskaa ja siitä on tullut jo oma sanastonsa. Tässä kontekstissa lause ”luulen, että hänen hattunsa on minun parsakaalini” on ihan järkevä.
Compersion – ilon tunteminen rakkaan rakastumisesta
Puolison ihastuminen ja rakastuminen toiseen ihmiseen voi aiheuttaa tunteita laidasta laitaan, mutta ihaninta on compersion eli nauttiminen toisen onnen tunteesta. Minusta on ihanaa nähdä puolisoni olevan tohkeissaan jostain ja oikein hehkuvan. Lisäksi tämä tunne myös ”vuotaa” meidän parisuhteeseemme, ja tulee mukavia muistoja omasta suhteen alusta mieleen. Sellainen itseään ruokkiva hyvän mielen sykli!
Tätä on jotenkin vaikea selittää: se sama tunne kun oma lapsi nauttii jostain suunnattomasti, tai oma kulta on onnellinen vaikka jostain saavutuksestaan, on lähellä tätä. Vaikka polyamoriassa tästä tunteesta usein puhutaan, se ei tarkoita, että kaikki sitä tuntisivat, tai sitä pitäisi tuntea, tai sen kokemattomuus olisi jotenkin väärin.
Yhdessäolon sopimukset
Henkilökohtaisesti tykkään kirjoittamalla purkaa ajatuksiani, siksi sähköposti on ollut oikea pelastus. Olen joskus aloittanut postin kirjoittamalla, että ”vihaan kaikkia” ja viiden tunnin uusiksi kirjoittamisen jälkeen siinä luki ”hei mulla on huono olo, koska musta tuntuu, että mun kanssa ei vietetä tarpeeksi aikaa”. Kommunikoinnin kanssa onkin tärkeää sopia toimivat tavat: puolisoni ja metamour tykkäävät puhua videopuheluja keskenään, minä taas kirjoitan heille yhteisiä viestejä, joista sitten keskustelen puolison ja metamourin kanssa. Tarpeen mukaan hän välittää viestini myös partnerilleen (toki minun luvallani). Olemme siis kaikki tyytyväisiä tähän järjestelyyn.
Myös treffi-iltojen ja ajankäytön sopiminen on oleellista. Monesti sitä olettaa, että koska ollaan niin rakastuneita ja romanttisia, asiat vain loksahtavat kohdilleen. Nyt osaan arvostaa sitä, että keskustellaan kaikesta ja sovitaan yhdessäviettoon aikaa.
Meillä treffi-illat eivät yleensä ole kovin suureellisia, kuten päivällisia hienossa ravintolassa, vaan saatamme vaikka katsoa yhdessä tv-sarjaa, kun lapset ovat jo nukkumassa ja ehkä samalla jutella päivän tapahtumista. Se on kuitenkin ”pyhää aikaa”, jolloin ei mitään muuta häslätä. Treffiajat ovat myös kaikkien muiden kunnioittamia, silloin ei tule yhteydenottoja metamourilta. Ja tämä on hyvä esimerkki siitä, miten tärkeää on, että myös muut kunnioittavat suhdetta ja itse voi olla vastaamatta puhelimeen.
Ja joskus kun on joku projekti päällä, saatetaan yhdessä sopia, että siirretään treffejä ja hoidetaan projektia – kun tietää, että näitä kuitenkin tulee, niin ei ahdistakaan, että yhteinen aika meni silloin juuri ohi. Samoin tässä muistaa, että yhteinen aika on todella tärkeää ja sitä pitää erikseen varata, muuten menee helposti kaikki ne yhteiset hetket ohi, kun aina voi odottaa, ja ajatella, että ei minun vaatimukset ole niin tärkeitä kuin nuo muut asiat, ja siivotakin pitäisi… Klassinen pitkän liiton ongelma!
Pidän todella tärkeänä sitä, että puolisoni ja metamour ehtivät viettää aikaa yhdessä edes videopuhelujen ajan. Oma suhteemme alkoi kaukosuhteena, niin on hyvin helppo samaistua. Siksi minulle ei ole ongelma antaa heille mahdollisuutta siihen. Samoin heidän yhdessä viettämänsä aika fyysisesti samassa paikassa on välimatkan vuoksi hyvin intensiivistä, ja se on minusta taas lähinnä hauskaa seurattavaa.
Intensiivinen yhdessäolo (=hillitön söpöily ja lääppiminen) voi olla vaikeaa seurattavaa sille ”tylsälle arkipuolisolle”. Minulle on kuitenkin niin selvää, että ”asemani ei ole uhattuna” ja tunnen surua siitä, että he eivät tapaa kovin usein – itselläni on joskus vaikeaa olla viikko-pari erossa puolisosta, niin ajatuskin näkemisestä useamman kuukauden välein on ankea. Tämä vaatii siis toimiakseen myös sen, että kunnioitan ja arvostan heidän suhdettaan ja pidän sitä niin tärkeänä, että haluan antaa siihen heille aikaa.
Esimerkkinä yhteisellä reissulla metamour ja puolisoni yöpyivät samassa huoneessa keskenään, mutta vähintään yhdeksi yöksi minulle tuupattiin mies kainaloon – minulle se olisi aika se ja sama, mutta metamourille hyvin tärkeää, että hänelle ei tule sellaista oloa että on ominut toisen.
Ajankäyttö
Ajankäyttö on ikuisuusongelma polysuhteissa. Miten pallotella yhteen lauma ihmisiä, jossa on mukana lapsia, useampia puolisoita, heiloja, sen lisäksi vielä töitä, harrastukset ja eri maissa asuminen? Google Calendar on aikas ylistetty juttu näissä piireissä, sillä sen kautta voi jakaa useamman ihmisen kalenterit ja voi laittaa tapahtumakutsuja ihmisille. Puolisollani on pääsy metamourin kalenteriin ja minulle taas jaettu heidän yhteiset menonsa (ja toki pääsisin muihinkin käsiksi jos pyytäisin, mutta en ole kokenut sille tarvetta).
Ja taas kerran nämä pitää sopia niin, että kukaan ei tunne, että hänet on ohitettu. Esimerkkinä hirveä härdelli kotona lasten kanssa, molemmat painavat pitkää päivää töissä, ja sitten se vähä aika minkä voisi viettää yhdessä, puoliso viettää intensiiviisessä videopuhelussa ja sitten menee nukkumaan, ja se vähä kommunikointi, jota saa osakseen, on jotain tylsää tai tylyä. Vähemmästäkin alkaa pinna palaa – mutta näin kävisi monosuhteessakin, jos toisen aika menee johonkin ihan muuhun.
Suurimmat ongelmat meillä ovatkin olleet ajankäytön ja huomion yhdistämisessä. Olen itse vähän huono edelleen sanomaan, että hei, nyt tarviis huomiota, tai tajuamaan, miten nopeasti oman pään ympärillä alkaa vanne kiristyä. On pitänyt opetella ajattelemaan, että sen sanominen ei ole vain oikeuteni vaan kerrassaan velvollisuus, itseäni ja muita kohtaan. Toisaalta pystyn venymään, kun pohdin, että jokin asia pitää saada nyt heti tehtyä, ja minä olen tässä myös huomenna.
Useamman ihmisen välinen suhde pakottaa siis miettimään priorisointeja ja varaamaan aikaa yhdessäololle ja huomioimaan, että se on tärkeää suhteessa. Ja tämä tekisi hyvää varmaan aika monelle muullekin ihmissuhteelle.
Suhdeanarkiaa!
Polysuhteet ovat kuten muutkin romanttiset suhteet: aina ei mene hyvin ja ongelmia voi tulla (mikä vaikuttaa sitten useampaankin ihmiseen). Kun selviää itsensä ja suhteiden solmujen kanssa, tulevat vielä niskaan sosiaaliset odotukset. Henkilökohtaisesti nämä ovat rankin asia polysuhteen kanssa.
Polyamoriasta tiedottamiseen on Suomessa oma yhteisönsä, Polyamoria ry, mutta esimerkiksi Seta ei puolusta myös polyihmisten oikeuksia (toki on ymmärrettävää keskittyä yhteen asiaan). Homoavioliitoista puhuttaessa lehdissäkin kommentoitiin ”jos homoliitot sallitaan, kohta sitten ihmiset haluavat naimisiin useamman ihmisen kanssa!” Tästä syystä puolisoni totesi polysuhteen alussa: ”Viime viikolla olin ihan tavallinen heteromies, nyt olen jo homouden tuolla puolen!”
Vaikka ympäristöstä saisikin hyväksynnän suhteelleen, niin vaikeaa on myös päästä eroon omista ennakkoluuloistaan ja fiiliksistään, jotka tulevat suoraan selkärangasta. Romanttinen prinsessarakkaus, intohimoinen suhde, omistushaluisuus, riippuvuus toisesta, oletus siitä, että voi rakastaa vain yhtä ihmistä, omanarvontunnon riippuminen toisesta ihmisestä, rakkaus ei riitä kuin yhdelle… Vaikka nämä asiat tuntuvat helpoilta ajatella uusiksi, kun ne tiedostaa, tulee edelleen jostain puun takaa välillä fiiliksiä, joiden taustalla ovat sosiaaliset opetukset.
Yhteiskunta syöttää intohimoisen ja romanttisen prinsessarakkauden kuvaa, johon ei sovi se, että voi keskustella asiallisesti mistä vain: vaikka siitä, että mitä jos joskus eroamme. Riippuvuus ja omanarvontunnon riippuminen puolisosta ovat nekin sudenkuoppia: itse myönnän joissain asioissa nojaavani puolisooni aika paljon, mutta en ole riippuvainen siitä, mitä hän tekee. Samoin sarjamonogamia on se oletus: jos olet suhteessa, mutta rakastut toiseen, on pakko valita heidän väliltään, muita vaihtoehtoja ei ole.
Tunteiden hyväksyminen oli valaistumisen hetki myös. Kaikki tunteet ovat ihan ok! On sitten eri asia, mitä niiden kanssa tekee. Tämä auttoi myöntämään kaikki fiilikset ja sanomaan ne suoraan muillekin, samalla pystyy miettimään, mikä niiden taustalla oikein on. Myös kaikki ”naurettavat” ja nolot syyt ja tunteet ovat ihan kelvollisia.
Suku on pahin
Polyamoria ei ole kaikkien juttu. Kiitos tässä kaikille niille ystävilleni, jotka ovat suoraan sanoneet, että eivät ikimaailmassa voisi itse tehdä näin, mutta hyväksyvät valintamme. Monelta olen saanut myös tukea vaikeina hetkinä, vaikka meillä henkilökohtaisesti saattaa olla hyvin eri suhtautuminen tähän. Monelle metamourini tapaaminen ja näkeminen meidän kanssamme yhdessä on ollut jotenkin selkeyttävää.
Sukulaisia kun ei voi valita, niin heidän suhtautumisensa on vaihdellut. Onneksi mitä läheisemmät sukulaiset, sitä lunkimmin he ovat tämän ottaneet. Äitini reaktio oli: ”Vai niin. Otatko lisää kahvia?”
Raskainta polyamoriassa minulle on kuitenkin joidenkin sukulaisten suhtautuminen. Toki monelle polyamoria on tuntematon käsite, joten ensimmäinen ajatus tyttöystävästä kuullessa on pettäminen tai perinteinen polygynia (miehellä useampi vaimo) osana naisia alistavaa kulttuuria. Tästä on sitten seurauksena epämääräisiä puheita sukulaisten kesken, ja ne ovat vaatineet useamman selvittelypuhelun. Vaikkakin välillä raskaan, niin silti ihanasti ovat jakseneet kuunnella. Pahinta oli saada vihapostia, jossa haukuttiin puolisoni lyttyyn ja kerrottiin “totuuksia” suhteestamme ja minun persoonastani. Tämän selvittely vaati sitten enemmän aikaa.
Tuntuu absurdilta olla onnellinen, ja samalla kuulla, että olen samassa tilanteessa kuin hakattu nainen, joka ei näe, että hänen “normaalinsa” on vääristynyt tilanne. Minulle kontrasti oman käsityksen (ihanan läheisen ja rakkaan suhteen) ja muiden (kauhea pettäjämies) välillä on aika järkyttävä. Välillä on vaikea ylittää tätä kuilua, etenkin jos vastapuoli on kovin tiukasti kiinni omissa käsityksissään. Monella suhtautuminen meidän polysuhteeseemme heijastelee heidän omia suhteitaan tai kokemuksiaan, riippumatta siitä, mitä me asiasta sanomme. Sen tajuaminen on auttanut ymmärtämään näitä reaktioita, mutta se on myös hyvin turhauttavaa.
Käytännössä olemme todenneet, että minun pitäisi olla se, joka jaksaa selittää kärsivällisesti, lempeästi ja mieluiten yksin. Jos puolisoni menee sanomaan jotain ja vielä kehtaa näyttää onnelliselta, siitäkös soppa syntyy. Välillä on kyllä vaikeaa olla ymmärtäväinen, kun pään sisällä kiehuu ja vastapuoli vinoilee päin näköä minkä ehtii (concern trolling on termi, johon olen joutunut tutustumaan).
Eniten on satuttanut se, mitä puolisostani ja meidän välisestä suhteestamme on sanottu. Olen itse introvertti ja hän ekstrovertti, niinpä joillain ihmisillä on se käsitys, että hän määrää meillä kotona kaikesta ja minä olen kynnysmattona. Samoin arjen hoidosta lasten, rahan ja ajan suhteen on ihmisillä vahvoja käsityksiä, kysymättä meiltä! Kyseessä on kuitenkin lempeä, hellä, kärsivällinen ja huomaavainen rakkaani. Ja nyt kun olemme saavuttaneet entistä syvemmän avoimuuden ja läheisyyden, otan tämän myös henkilökohtaisena loukkauksena. Toisaalta osa negatiivisista ihmisistä on kuitenkin liikkeellä selvästi minun hyvinvointiani ajatellen, ei ”vain” dissatakseen puolisoani ja ajaakseen omia totuuksiaan. Se toki ansaitsee kärsivällisyyteni, vaikka sitä on joskus vaikea antaa.
Usein on minulta kysytty, että entäs jos haluaisin lopettaa? Vaikka tiedän, että voisin vaatia välien poikki pistämistä välittömästi, vastaan kuitenkin, että sitten keskusteltaisiin asiasta. On mahdollista keskustella yhdessä, siitä mikä on ongelma, ja vaikka pistää suhde mahdollisesti jäähylle. Valitettavasti tällainen kaikkia osapuolia kunnioittava suhtautuminen tuntuu usein olevan väärä vastaus kysyjän mielestä.
Hyvä puoli on tässä kyllä se, että olen miettinyt ja perustellut sanomiseni todella hyvin. Lisäksi, kun asiaa on pohtinut näin paljon, olen siitä aivan varma, ja siksi sitä on helppo puolustella – vaikka myös myönnän, että ehkä joskus myöhemmin oma mieleni muuttuu. Itsevarmuus ja usko omiin tunteisiin ja vaistoihin on parantunut hurjasti, ja se on ihanaa!
Olen siis onnellinen valitsemallani tiellä: vaikka vaikeaa on välillä ollut, niin se on ollut sen arvoista. Tämä on minun henkilökohtainen kokemukseni, ja olen onnellinen, että se on mennyt näin hyvin, sillä monta sudenkuoppaa on vältetty.
Suurin osa polyamoriasuhteiden neuvoista pätee erittäin hyvin mihin vain parisuhteisiin, työpaikkoihin ja niin edelleen: puhukaa asioista, olkaa ystävällisiä ja rehellisiä itsellenne. Soisinkin, että ihmiset tutustuisivat polyamoriaa koskeviin teksteihin ja etenkin kommunikoinnin tärkeyteen!
Linkit:
Kirjallisuutta:
Kiitos hienosta postauksesta!
Olen kokeillut avointa/polysuhdetta. Halusinkin kokeilla sitä, mutta alussa se tuntui silti vaikealta. Paljon mörköjä nousi mieleen. Ajatus toisesta harrastamassa seksiä jonkun muun naisen kanssa herätti monenlaista epävarmuutta. Mitä jos hän jättää minut? Mitä jos se nainen on minua parempi sängyssä? Tunsin oloni huonommaksi monessa suhteessa.
Ajan myötä (ja itse asiassa aika nopeasti) nuo huolet jäivät pois. Aloin luottaa suhteemme vakauteen. Tunsin olevani tarpeeksi tärkeä ja asemani ei ollut uhattuna. Aloin arvostaa itseäni ja tuntea, että seksi minun kanssani on aivan eri asia kuin jonkun muun kanssa, eikä sitä voi oikeastaan pitää parempana tai huonompana. Kysymyksistä, jotka olivat liittyneet siihen minkä arvoinen olen tai paljonko minua rakastetaan, tuli käytännön kysymyksiä siitä, kuinka paljon vietetään aikaa yhdessä ja milloin tavataan ketäkin.
Tuota ystävällistä kommunikaatiota en sen sijaan osannut harrastaa. Se kuulostaa tosi hyvältä ja turvalliselta. Ihanaa kun on tilanne, että voi kertoa kaikista tunteistaan ja niihin suhtaudutaan ymmärtäväisesti, tukien ja pyrkien ratkaisemaan hankalilta tuntuvat asiat.
Pidän tässä erityisesti siitä, miten nuo polysuhteiden toimimisen edellytykset pätevät myös monosuhteissa. Niin kuin kirjoitatkin, niissäkin tekisi hyvää olla avoin rakentavassa hengessä, järjestää tietoisesti yhteistä aikaa ja miettiä noita oman mielen lukkoja. Kun tulee älyttömän huono fiilis jostain, mitä toinen ei missään nimessä tarkoita pahalla, niin onhan se vähän ihmeellistä.
Luin vähän aikaa sitten toisen hienon kirjoituksen polysuhteista ja kinkiydestä, jossa myös käsiteltiin sitä, miten noiden periaatteet pätevät myös monosuhteisiin ja “vaniljaseksiin”. How to Have Sex on Purpose.
Hieno kirjoitus, kiitos sen julkaisemisesta! 🙂 Minusta polyamoria on äärimmäisen kiehtova ja mielenkiintoinen aihe, vaikka olenkin niitä ihmisiä, jolle se ei todennäköisesti sopisi lainkaan (aivan liikaa mörköjä pää täynnä!). Olette kyllä hirmuisen rohkeita, kun olette siitä ympärillännekin avoimesti puhuneet. Nostan suuresti hattua!
Valitettavasti olen aihetta tutkiskellessani törmännyt useampaan kertaan sellaiseen ajatteluun, että polyamoria on se ainoa oikea tapa, ja perinteisessä parisuhteessa elävät vain “huijaavat itseään”. Itse en tahdo rytätä tai tuomita kenenkään tapaa elää, enkä tahdo omaanikaan rytättävän. Kiitos siitä, että et kirjoittanut näin.
Hurjan paljon onnea teille kaikille. 🙂
Olen itsekin törmännyt tuohon ajattelutapaan, että polyamoria olisi kaikille paras vaihtoehto, kunhan vain ihmiset heittäisivät yhteiskunnan rajoitteet pois niskasta ja lakkaisivat olemasta niin nössöjä. Se on todella hämmentävää kuultavaa porukoilta, joiden luulisi olevan vielä enemmän hyväksyviä eri vaihtoehdoille! Ovathan monet polytkin sovitusti monogaamisessa suhteessa ja tyytyväisiä valintaansa.
Voin ymmärtää, että tältä tuntuu, varsinkin jos polyamoria on itselle niin itsestäänselvä juttu tai sen tajuaminen on ollut niin ravistelevaa, että ajattelee muillekin näin käyvän. Mutta ei se ole asiallista, että dissataan toisten valintoja, eikä tuo ainakaan auta polyamorian hyväksymisessä suuren yleisön taholta.
Onneksi käytännössä se tuntuu olevan netissä kirjoittavien kovaäänisten ihmisten mielipide, varsinkin amerikkalaisilla kirjoittajilla olen tähän törmännyt, siellä tosin on keskustelukultuurikin kärkevämpää ja reaktiot tällaisiin yhteiskunnallisiin asioihin vahvoja (eli mun mielestä menee usein vähän yli).
En ole vielä kuitenkaan livenä tai netissä keskustellen törmännyt keneenkään joka noin oikeasti uskoisi 🙂
Sitä luulisi että muiden ihmisten parisuhdevalinnat eivät ole mitään itseltään, mutta silti olen itse sekä netissä että livenä saanut kuulla siitä miten joko olen rajoittavan kulttuurin uhri tai sen ylläpitäjä kun en itse osaa edes ajatella elämistä muuten kuin joko yksiseni tai kaikessa rauhassa monogaamisessa suhteessa. Olen itse mies, joten lähtökohtaisesti minulta kai melkein odotetaan sitä että olisin halukas hakemaan jännitystä ja kokemuksia vaikka sellainen elämätapa on aina tuntunut todella vieraalta.
Kenenkään polyamorikon ei kuitenkaan ole mikään pakko seurustella minun tai kenenkään muun eri tavalla ajattelevan kanssa, joten on vaikeaa ymmärtää mistä kenkä niillä pahoilla tapauksilla puristaa. Kenties siinä on taustalla enemmän tai vähemmän paikkansapitävä ajatus siitä että kaikki jotka eivät ajattele samoin ovat jollain tasolla heitä vastaan. Kun on päätynyt mielestään siihen ainoaan rationaaliseen ratkaisuun, niin tuntuu käsittämättömältä että kaikki muut eivät tekisi sanoin.
Kiitos kirjoituksestasi polyamoriasta. Tekisi mieli kiittää rohkeasta kirjoituksesta, mutta toisaalta tuntuu jotenkin tyhmältä kiittää rohkeudesta kirjoittaa sellaisesta, mikä on kuitenkin ihan normaalia. Tyyliin, mitä se muille kuuluu miten toiset elävät kunhan kaikki ovat täysi-ikäisiä, tietävät missä mennään ja ovat vapaasta tahdostaan toiminnassa mukana. Täysi-ikäisyydestä puheenollen, en ymmärrä yhtään, miksi ihmiset ovat tuominneet polysyhteenne erityisesti lastenne vuoksi. Se, että lapsenne tietävät millainen suhde teillä on ja olette avoimia suhteestanne heille ja keskustelette avoimesti kaikesta niin… moni perinteisessä parisuhteessa oleva voisi ottaa teistä mallia.
Ja siitä puheenollen, halusinkin erityisesti kommentoida tuota, mitä kirjoitit siitä, että olette keskustelleet avoimesti suhteestanne miehesi ja metamourin kanssa, ja miten valtavan työn kävitte läpi suhteen alussa pohtien omaa menneisyyttänne ja aiempien ihmissuhteiden tuomaa perintöä nykyiseen suhteeseen. Mielestäni kaikki ihmiset saisivat käydä samanlaisen prosessin läpi astuivatpa he minkälaiseen suhteeseen ikinä. Ja todellakin, on tarpeellista suhdemuodosta riippumatta varata aikaa sille toiselle osapuolelle. Itse olemme mieheni kanssa lanseeranneet ns. parisuhdepäivät, jolloin vietämme aikaa miehen kanssa ihan kahdestaan ja keskitymme vain toisiimme. Kaikki kaverimmekin tietävät parisuhdepäivistä ja tietävät pysyä silloin poissa. Moni myös on ottanut parisuhdepäivät omiin suhteisiinsa. Käymme silloin mieheni kanssa museossa, syömässä, leffassa tai jos olemme tosi väsyneitä niin tilaamme pizzaa kotiin ja pelaamme tietokonepeljä yhdessä. Kun missä tahansa suhteessa on ollut tarpeeksi pitkään, arki helposti nielaisee suhteen sisäänsä ja elämästä tulee pyykkäämistä, tiskaamista ja väsynyttä sohvaperunointia. On todella tärkeää välillä ihan oikeasti vaan ottaa aikaa toiselle ja muistuttaa samalla myös itselleen, miksi se toinen on juuri se tyyppi, johon rakastui 19 vuotta sitten. <3
Kaikkea hyvää teille ja onnittelut kun olet löytänyt noin hyvän ja fiksun metamourin perheeseesi. 🙂
Synkässä tulevaisuuden Suomessa 20xx omaisuus, työt, lapset ja rakkaussuhteet valuvat yhdelle prosentille ihmisistä. 2014. NYT.
On muuten yleinen harhakäsitys, että polyamoria johtaisi siihen, että harvemmilla on enemmän kumppaneita – ja useammat jäävät ilman. Omien havaintojeni mukaan näin ei suinkaan ole; polyamorisissa suhteissahan mahdollisuus monisuhteisuuteen on yleensä avoin kaikille osapuolille. Esitän seuraavaksi anonymisoidusti eräiden tuntemieni polyamoristen henkilöiden todellisen “rakkausketjun”:
A seurustelee B ja C:n kanssa. C seurustelee lisäksi D:n kanssa. D seurustelee lisäksi E ja F:n kanssa. F seurustelee myös G:n kanssa. (En ole ihan varma, seurusteleeko G:kin vielä jonkun muunkin kanssa, kun en häntä niin hyvin tunne. Mutta se olisi mahdollista.) Yhteensä siis seitsemällä ihmisellä on yksi tai useampia rakkaussuhteita. Aika äkkiä voi laskea, että parisuhdemallia noudattamalla vähintään yksi heistä olisi jäänyt osattomaksi.
Näin ollen nähdäkseni polyamoria eteenkin teoriassa nimenomaan tarjoaa parisuhdemallia useammille mahdollisuuden erottisromanttiseen suhteeseen. Henry Laasanen? Huhuu?
Kenties pelkona on se, että niillä ihmisillä jotka eivät koe polysuhteita itselleen sopivana ja niihin taipuvaista ihmistä ihanteellisena kumppanina jäävät hänen dystopiassaan helpommin yksin, koska kaikki sitten maagisesti rupeavat polyamoristeiksi. Myönnän itsekin että en usko pystyväni kunnolliseen suhteeseen polyamorikon kanssa, en pidä draamasta, jännityksestä tai monimutkaisista suhteista elämässäni. En kuitenkaan usko että muut samalla tavalla ajattelevat katoavat mihinkään. Kummankaan pariutumistavan oleassaolon ei pitäisi olla mitään toisin ajattelevalta pois.
Tämän tarpeettoman pitkän tekstin lukemisen jälkeen päällimmäisenä mielessä on, etten ole koskaan lukenut mitään näin feikkiä, ja että kirjoittajalla on aivan jäätävä tilanteessa selviämistä varten rakennettu kognitiivinen dissonanssi menossa.
Vihjeitä pahasta olosta kuitenkin annetaan itse esseessäkin. Moneen kertaan mainitaan, kuinka mitään hätää ei ole, koska mies ei ole jättämässä, ja muistetaan todeta, että perheellä on rakennettuna äärimmäisen monimutkainen välittämisen ekosysteemi pahan olon torjumiseksi. Normaali mustasukkaisuus mainitaan, mutta sitä vastaan toistetaan edellistä mantraa riittävän läheisyyden tunteella höystettynä, aivan kuin tämä olisi joku Bene Gesseritin loitsu pelkoa vastaan.
Jälleen nähdään, kuinka muille ihmisille on vaikeaa olla rehellinen, mutta itselleen vielä vaikeampaa. Todennäköisin skenaario on, että kyseinen introvertti (bingo!) nörttityttö ei ehkä ole naisena aivan puolisonsa tasoinen, mutta stabiilin elämäntilanteensa säilyttämiseksi valitsee valehdella itselleen omista tunteistaan sen sijaan, että alkaisi rakentaa elämäänsä kokonaan uudestaan. Tämä on ihan validi ja hyväksyttävä vaihtoehto, koska eroaminen on aina työlästä, mutta artikkelin kirjoittaminen vaikuttaa myös muiden ihmisten, etenkin miesten, asenteisiin, ja voi tätä kautta vahingoittaa muita naisia tulevaisuudessa.
Toinen vaihtoehto on se, että ulkopuolisten asenteet ja “paremmin tietäminen” ovat vaatineet kirjoittajalta sen verran usein siilipuolustusta, että tämä näkyy tekstissä bongaamiesi juttujen toistumisena. Kahdenkaan ihmisen parisuhteessa ei ole ollenkaan pahitteeksi osata viestiä läheisyyden tarpeestaan tai yksinäisyyden kokemuksestaan, tässä suhteessa ei ole eroa, onko puoliso harrastamassa platonisesti kavereiden kanssa vai viettääkö aikaa intohimoisesti molempien hyväksymän rakastajan kanssa.
Tämän tarpeettoman pitkän kommentin lukemisen jälkeen tulee mieleen, että en ole koskaan lukenut mitään näin feikkiä. Kommentin kirjoittaja kuvittelee selvästi kykenevänsä profiloimaan yhden blogikirjoituksen perusteella ihmisen tarpeeksi hyvin julistaakseen, että tämä ei oikeasti halua elää tavalla jolla elää, huijaa itseään, eikä päälle epäröi syyllistää tätä siitä, että tämä kehtaa jakaa omia henkilökohtaisia kokemuksiaan.
Todennäköisin selitys on, että kommentin kirjoittaja on itse epäonnistunut rakkauselämässään ja nyt projisoi pahaa oloaan eteenpäin pukien sen (epäilemättä tiedostamattaan) tekopyhään yleisen välittämisen kaapuun (“tää voi satuttaa naisia vaikuttamalla miesten asenteisiin”). Ei siinä mitään, ihan validi strategia tämä voi olla omien pettymysten käsittelyyn, mutta saattaa vaikeuttaa muiden ihmisten elämää vaikuttamalla negatiivisesti ihmisten asenteisiin.
Kiitos laaja-alaisesta kirjoituksesta. 🙂
Molemminpuolinen vapaus ja sitä myötä pelkojen väistyminen on myös hyvin voimauttava kokemus, jonka myötä katselee maailmaa eri vinkkelistä – silloin on myös helpompi peitota mörköjä. Luulisin, että tuosta voimautumisen kokemuksesta voisi kummuta ns. “paras vaihtoehto” ajatusmalli, vaikka en sitä koskaan ole keneltäkään varsinaisesti kuullut.
Kaikkea hyvää teille jatkossa! 🙂
Luin joskus teininä Robert A. Heinleinin scifikirjan Kuu on julma (The Moon is a Harsh Mistress), josta päällimmäisenä mieleen ei jäänyt seikkailujuoni vaan kuvatut polyamoriset perhemallit (ryhmäavioliitto ja polyandria). Intuitiivisesti kiinnostava ajatus teoriatasolla.
Yleistasolla olen melkein samoilla linjoilla äitini kanssa, joka katseli sivusta 70-luvun nuoruusvuosinaan ystäviensä avoin suhde -kuvioita: hänen näkemyksensä on se, että kaikkea voi yrittää, mutta avoin suhde on osapuolilleen liian repivä. Itse näkisin, että polyamorinen suhde voi ihan hyvin toimiakin, kunhan sen eteen tehdään työtä ja asiat ovat tosiaan avoimesti sovittu, mutta vaikka suhdemalli tuntuisi itselle sopivalta valinnalta teoriatasolla, se ei välttämättä käytännössä tunteiden astuessa peliin toimikaan. Rajalliseen sivustakatsomiskokemukseeni pohjaten paljon työtä vaativa monisuhde saattaa olla vaikeampi pitää kasassa kriisin keskellä, kuin kahden ihmisen välillä automaattiohjaustakin sietävä suhde. Komppaankin anonyymiä nörttityttöä siinä, että on utopistista ajatella, että polyamorisen suhteen toimimattomuus olisi pelkästään yhteiskunnan asenteista kiinni. Polyamoria todella on lähinnä suhdetaitureille sopiva valinta.
Helpoksi yhteiskunta ei tietenkään polyamoriaa nykyään tee, kuten suhtautumisesta lapsille kertomiseen nähdään. Läheisten paheksunta ei myöskään helpota suhteen ongelmista puhumista ja ehkä niiden yli pääsemistä puhumalla – tästä syystä on todella ihana kuulla, että jutun kirjoittajan äidillä on ollut riittävästi viisautta olla tuomitsematta ja ryhtymättä varoittelemaan asiasta kuullessaan. Ideahan on sitä paitsi ollut kirjoittajan alun perinkin!
Kiitos tästä artikkelista, oli ihan supermielenkiintoinen! Itselläni ei ole kokemusta polysuhteista, mutta koska olen ajatukselle täysin avoin ja myötämielinen, niin odotin tätä kirjoitusta innolla. Jos koskaan hankkiudun vastaavaan tilanteeseen, niin näistä vinkeistä on varmasti rutosti apua – vaikka kuten edelläkin todettu, moni mainitsemistasi asioista pätee täysin myös monosuhteisiin.
Ihana kuulla, että teidän “kolmiodraamanne” palaset ovat loksahtaneet kohdalleen noin hyvin. Tulipa hyvä mieli! <3
Kiitos mielenkiintoisesta tekstistä! Toisaalta en tiedä miksi luin tämän koska itkin koko sen ajan hillittömästi, minulla on pahoja traumoja ja ongelmia tällä hetkellä kaiken kanssa joka aiheeltaan vähänkin liittyy pettämiseen (tai “toisiin naisiin” yms.)
Tämä kuitenkin antoi toista näkökulmaa.
Hienoa että teillä menee hyvin, pakko myöntää että itse en ikinä kykenisi moiseen enkä suoraan sanoen oikein usko että se ainakaan suurimmalla osalla toimisi.
Kaikki itseni todistamat yritykset polyamoriseen tai vapaaseen suhteeseen ovat päättyneet todella huonosti (yhdessä tapauksessa itsemurhayritykseen) joten olen ehkä hieman puolueellinen. Kuten itsekin sanoit niin tämä elämäntyyli ei todellaankaan sovi kaikille, ja ongelma onkin se että ihminen itse ei välttämättä tajua että se haittaa häntä ennenkuin liian myöhään. Monet ystäväni ovat nimenomaan “valehdelleet itselleen” ja tilanne onkin sitten kärjistynyt todella ikäväksi, tosin silloin yleensä tilanteessa on ollut jo jotain muutakin omituista.
Monet näistäkin tilanteista olisi kuitenkin luultavasti voinut välttää tai ainakin tehdä helpommaksi keskustelemalla asioista ja olemalla täysin avoin kaikin puolin. Polyamorisessa suhteessa kaikkien osapuolten täytyy todella tuntea itsensä ja osata kuunnella omia tunteitaan. Ihmiselossa on se huono puoli että koskaan ei voi täysin ennustaa mihin päin omat tunteet lähtevätkään kehittymään, tosin tämä pätee sekä monogamisiin että polyamorisiin suhteisiin ja kaikkiin muihinkin tilanteisiin 😛
Vaikuttaa kuitenkin siltä että teillä on monellakin tasolla paljon terveempi suhde kuin monilla “normaaleilla” monogamisissa suhteissa elävillä ihmisillä, kaikkien pitäisi pystyä keskustelemaan asioista ja tunteista yhtä hienosti! Jos olette todella onnellisia noin niin kukapa minä olen sitä tuomitsemaan 🙂
Toivottavasti teillä tulee sujumaan yhtä hyvin jatkossa!
Kiitos mielenkiintoisesta ja syvällisestä omakohtaisesta kertomuksesta.
Omassa tuttavapiirissäni on useita polyamorisia – taitaa olla niin, että koska polyt usein tuntevat toisiaan, kun oppii tuntemaan yhden oppii helposti tuntemaan pian jo monta. Joskus tuntuu jopa, että olen vähän erikoinen, kun pidättyidyn itse “ihan vaan” perinteisessä parisuhdemallissa.
Muistan vähän järkyttyneeni, kun tulin ensimmäisen kerran omakohtaisesti tekemisiin polyamorian kanssa. Vuosia sitten paras ystäväni kertoi suunnittelevansa siirtyvänsä parisuhteesta polysuhteeseen – hän oli siis löytänyt toisenkin rakkaan. Ajatus tuntui minusta aluksi huolestuttavalta. Pelkäsin, että joku osapuolista päätyy hyväksikäytetyksi, kuvio herättää kohtuuttomasti mustasukkaisuutta ja kaikki päättyy huonosti. Taisimme riidelläkin asiasta ystäväni kanssa vähän. Onneksi kaikki ennakkoluuloni tulivat osoitetuksi turhiksi. Kyseinen monisuhdejärjestely on toiminut onnistuneesti jo vuosia. Sittemmin olen saanut todistaa tuttavapiirissäni useita muitakin polysuhteita ja todennut, että onnistumistodennäköisyydeltään ne eivät oleellisesti eroa parisuhteista; osa toimii ja osa ei.
Tultuani sinuksi polyamoria idean kanssa, olen pohtinut sen mahdollisuutta myös omakohtaisesti. Olen todennut sinänsä olevani sitä ihmistyyppiä, joka voi olla ihastunut ja rakastunutkin useampaan henkilöön samanaikasesti. En ole kohtuuttomasti taipuvainen mustasukkaisuuteen, enkä lähtökohtaisesti ajattele, että yhden ihmisen pitäisi pystyä täyttämään kaikki tarpeeni. Luulen, että voisin olla onnellinen polyamorisessa suhdejärjestelyssä, jos myös toiset osapuolet suhtautuisivat asiaan myötämielisesti ja parhaansa yrittäen.
Silti olen todennut, että tällä hetkellä haluan pitää nykyisen parisuhteeni nimenomaan parisuhteena – ja pidän hyvin epätodennäköisenä (joskaan en teoriassa täysin mahdottomana), että tilanne tässä suhteessa muuttuisi. Voisi melkein sanoa, että kyse on jonkinlaisesta laiskuudesta; puolisoni ja minun liittoni toimii erinomaisesti kahdenkeskisenä, joten en hevillä viitsisi ottaa sitä stressiä, joka suhteen avaamiseen muille osapuolille, uusien järjestelyiden luomiseen ja esimerkiksi asian selittämiseen ulkopuolisille vääjäämättä kuitenkin liittyisi. Polyamoriset ystäväni ovat kyllä onnistuneet järjestämään oman ajankäyttönsä ja asumisensa jne. suhdekuvioissaan erinomaisesti, mutta tiettyä vaivannäköä tämä kuitenkin varmasti kiistämättä kaikilta osapuolilta vaatii. Koen, että perinteinen parisuhde malli on tältä osin simppelimpi. Nähdäkseni kumpikaan meistä ei myöskään tällä hetkellä kaipaa eroottisella tai romanttisella sektorilla merkittävästi “enempää” kuin parisuhteemme jo tarjoaa, joten miksi korjata sitä, mikä ei ole rikki?
Koska elämäntilanteet kuitenkin muuttuvat, henkilökohtaisella tasolla suhtaudun kuitenkin polyamoriaan maltillisella “eihän sitä koskaan tiedä” -asenteella. Yleisellä tasolla uskon, että polyamoria on monille sopiva ihmissuhdemalli, ja olisi varmasti hyvä, että se tulisi laajemmin yhteiskunnallisesti hyväksytyksi.
Monien sivusta seuraamieni enemmän ja vähemmän kivuliaiden uusioperhekuvioiden kohdalla olen esimerkiksi usein huomannut pohtivani, olisiko kaikilla sittenkin ollut helpompaa, jos ajatus siitä, että yhdellä ihmisellä voi olla useampikin puoliso, ei olisi niin iso tabu. Tästä näkökulmasta tuntuu myös oudolta ajatukselta, että vanhempien harjoittama polyamoria voisi jotenkin vahingoittaa lapsia. Kai nyt lasten kannalta luulisi olevan parempi, että vanhemmilla on useampia keskenään toimeen tulevia puolisoita kuin että vanhemmilla on uusia ja vanhoja keskenään tappelevia puolisoita (hieman kärjistäen, toki monet myös saavat uusperhejärjestelyt toimimaan sivistyneesti ja kivasti).
Toisaalta sitten taas, ei polyamoriakaan mielestäni sovi yleiseksi normiksi. Olen tavannut myös ihmisiä, jotka ovat satuttaneet itseään pahastikin monirakkaudellisissa suhteissa. Kaikille malli ei sovi, eikä siihen kannata väkisin sopeutua. Parasta olisi, että ihmisillä olisi vapaus tunnustella mielessään ja kokeilla erilaisia suhdemalleja, löytää omat rajansa (tai rajattomuutensa) ja elää sitten niiden mukaan ilman muiden turhaa paheksuntaa.
Lisään vielä, että moderni länsimainen polyamoria on saanut minut suhtautumaan lähtökohtaisesti suvaitsevaisemmin myös perinteiseen (usein uskonnollisperustaiseen) moniavioisuutteen. Silmäni ovat auenneet sille, että esimerkiksi jotkut moniavioisissa uskonnollisissa ryhmissä elävät moniavioisuuden puolesta puhuvat vaimot (yleensähän näissä järjestelyissä nimenomaan vaimoja on enemmän kuin yksi) saattavat sittenkin olla vilpittömiä.
Perinteistä moniavioisuutta esiintyy usein samoissa kulttuuriryhmissä, joissa voi esiintyä myös pakkoavioiliittoja, joten perinteiseen moniavoisuuten on toki syytä suhtautua kriittisesti. Silti myös perinteisissä moniavoisissa liitoissa elävien omaa kokemusta suhteesta ja sen toimivuudesta pitäisi pystyä kunnioittamaan.
Tavallaan länsimainen moderni polyamoria pakottaa tarkastelemaan myös perinteistä moniavioisuutta uudemman kerran. Jos länsimaissa esimerkiksi lähdettäisiin ajamaan jonkinlaista lukumääräneutraalia avioliittolakia, on otettava huomioon, että tämä laki ulottuisi koskemaan myös niitä, jotka haluavat uskonnollisin perustein elää perinteisessä moniavioisuudessa. Monissa tapauksissa moniavioisuuden tunnustaminen voisi myös olla lasten etu.
Asiaa sivutaan mielenkiintoisesti Maria Petterssonin Epästandardeja avioliittomalleja käsittelevässä podcastissa: http://areena.yle.fi/radio/2045097
Kiitos kirjoituksestasi!
Tuntuipa helpottavalta lukea nyt, kun oma ensimmäinen polysuhde tässä käynnistyilee (ja samalla myös oma ensimmäinen varsinainen naissuhde) ja kovassa tunneaallokossa seilataan. Hienoa löytää itsensä ja ajatuksensa tekstistäsi. Vertaistuki ja -kokemukset ovat tärkeitä oman jaksamisen kannalta. Tämä kaikki on niin uutta ja ihanaa ja kamalaa yhtäaikaa.
Polymeininki tuntuu sydämessä tosi oikealta ratkaisulta siltikin, vaikka tulee paljon tunteita, joita täytyy läpikäydä ja keskustelu todellakin on se avain kaikkeen. Vie aikaa, hermoja ja vähentyy yöuni. Tiukka paikka! Mutta ihana paikka!
Yhteisten sääntöjen muodostaminen näin alussa tuntuu tosi haasteelliselta, kun ei välttämättä osaa edes ajatella että olisi pitänyt sopia, ennen kuin jo on tilanne päällä ja joku loukkaantunut ja räjähtelee. Tätä mietin tällä hetkellä kovasti. Ehkä ei oo oikein muuta tietä kuin tämä alkumyrskyjen sietäminen. Ja tuo kommunikointi kyllä. Puhua pitää, paljon ja koko ajan. Todella.
Jään ilolla nyt seurailemaan polyjuttuja täällä netissä ainakin. Tuntuu hienolta, että teitä on muitakin! Ja kiitos siis vielä tästä kirjoituksesta!