Arvostelun kirjoitti Tommi Pystynen.

© Sony Computer Entertainment.

Alusta: PlayStation 4
Studio: Guerrilla Games
Julkaisija: Sony Computer Entertainment
Genre: First-person shooter
Ikäraja: PEGI 18

Killzone Shadow Fall on Killzonen pääsarjan neljäs osa ja jatkaa Killzone 3:n tapahtumista. (Spoiler-varoitus! Hyppää lauseen yli jos et halua tietää miten Killzone 3 loppuu.) Sarjan vihollisten, Helghastien, kotiplaneetta Helghan muuttui asumiskelvottomaksi edellisen osan sankarien tiputettua Helghastien oman tuomionpäivän pommin takaisin planeetan pinnalle. Tästä seurannut planeetansurma (terracide) pakottaa sodan päätökseen ja ISA:n (Interplanetary Strategic Alliance) majoittamaan Helghanin pakolaiset kotiplaneetalleen Vektalle. Ja koska vuosia sotineiden osapuolien vihamielisyydet eivät yhdessä tuomiopäivässä päätyneet, ongelmien välttämiseksi Vekta päätettiin jakaa suurella muurilla kahtia. Jakosuunnitelmia tehdessä ilmeisesti unohtui pieni logistinen ongelma; puolikkaan planeetan verran alkuperäisväestöä kun olisi pitänyt ehtiä muuttaa kiireellä pois pakolaisten tieltä. Tästä tilanteesta itse peli alkaa: päähenkilömme Lucas Kellan on 5-vuotiaana väärällä puolella muuria. Ensimmäisenä tehtävänä onkin yrittää isän johdolla ehtiä muurin toiselle puolelle turvaan, Helghastin joukot kun jo puhdistavat uutta Helghania Vektalaisista.

Alun viisivuotiaana pelaaminen on tarkoitettu opastamaan Lucasin ohjaamista ja samalla kehittää hänelle taustaa sekä antipatioita Helghasteja kohtaan. Tämä tuntuu sikäli turhalta, koska Helghastien ainoa rooli Killzonen maailmassa on edelleen olla vain pahoja avaruusnatseja eikä pelaajalla ole muuta vaihtoehtoa kuin päätyä jatkamaan ikuiselta tuntuvaa sotaa heitä vastaan. Eikä sota kauaa pysy muurin erottelemana, kun pelin juoni pikakelaa Lucasin lapsuuden draamoista pysähtyen vuosien varrella komentaja Sinclairin kanssa käytyihin keskusteluihin. Lucasin kasvaessa avuttomasta lapsesta pysäyttämättömän supersotilaan rooliin, Sinclair rakentaa nopeaan tahtiin vaarakuvaa Helghastin olemassaolosta Vektalla, yhdistelmänä pelkoa, vihaa ja rasismia. Ja eipä siinä kauaa edes kestänyt, kun vaarakuvat alkavat myös toteutumaan ja sekä Vektanin että uuden Helghastin puolella alkaa tapahtumaan erinäisiä yhteenottoja. Tässä kohtaa pelaaja onkin jo ase tanassa kotimaataan puolustamassa ja sadoittain pahoja Helghasteja tappamassa.

Näyttäviä scifimaisemia
(Kuvituksena käytetty pelin promokuvia.)

Ampumiseen ja visuaaliseen näyttävyyteen Shadow Fall onkin panostanut huolella; värimaailma on eloisa, tulevaisuuden linssiheijastukset vilkkuvat ja maailma on täytetty näyttävillä scifi-maisemilla. Eikä maisemiin ehdi kyllästymään, kun Lucas käy pelin aikana näkemässä kaikkea Vektan paratiisin, uuden Helghanin teollisen helvetin sekä erilaisten avaruuslaitoksien välillä.

Valitettavasti itse peli on parhaimmillaankin vain keskivertoa räiskintää ja vieläpä ikävän bugista sellaista. Bugeista pahimpana esimerkkinä se, kun peli päätti osion loppuanimaatiossa tiputtaa sankarin geometrian lävitse tyhjyyteen ja siten jumittaa koko pelin etenemisen. Tämä puolestaan tarkoitti saman osion pelaamista kolmesti uudestaan ennen kuin peli lopulta selvisi loppuanimaatiosta eteenpäin. Ikävintähän siinä oli se, että tuo tapahtui vieläpä pelin parhaimmassa kohdassa, missä kenttä oli edes hieman avoinna ja tavoitteita pystyi lähestymään useammalla tavalla. Muut tyypilliset ongelmat olivat lähinnä rasittavia, kuten yllättävät pudotukset tyhjyyteen, vihollisten tekoälyn hyytyminen sekä ylimääräinen lagi moninpeleissä.

Moninpeliä

Bugien lisäksi pelin rytmitys on hajalla, kun sen yhden pienen avomaaston jälkeen kentät kapenivat tylsiksi putkiksi ja tekeminen rajoittui ympyrän juoksemiseen virtalähteitä etsiessä, turhia hakkerointeja tehdessä tai sitä viimeistä vihollista etsiessä, jonka tappaminen potkaisisi peliscriptejä eteenpäin. Yhdistelmä epämääräisiä tavoitteita, piilotettuja kulkureittejä sekä loputtomia vihollislaumoja onnistui jopa lopulta turruttamaan itse toimintaankin. Ei siinä enää paljoa hymyilyttänyt, kun Helghasteja tunki sekä ovista että ikkunoista loputtomina aaltoina ja pelaajalle oli epäselvää mistä pääsisi edes eteenpäin. Rytmitystä rikkoi myös jatkuva toisto, kun peliin oli tungettu useita eri äkkikuolemaan johtavia tilanteita, kuten pakolliset Quick Time Eventit, vapaapudotuksessa suoritettavat väistelyt, junaraiteilla taistelua sekä tykkitorniosio.

Eikä peli tarjoa edes kunnollista juonta tai kiinnostavia hahmoja seurattavaksi. Tarina yrittää rakentaa syvyyttä tuomalla Lucasin rinnalle Echo-nimisen taistelijan, joka on puoliksi Vekta ja puoliksi Helghast. Echo yrittää ohjata Lucasia sodan lopettamiseksi ilman tappamista. Tavoite ei kuitenkaan etene mihinkään, kun ketään muuta ei rauha tunnu kiinnostavan ja lopulta koko Echon ja Lucasin yhteiselo tiivistyy siihen, että Lucas kertoo Echolle minkä Helghastin toivoo seuraavaksi ammuttavan. Muut tarinaa liikuttavat juonikuviot keskittyvät poliittiseen kähmintään, uuden tuomiopäivän koneen kehittämiseen sekä yritykseen inhimillistää Helghasteja edes vähän sieltä avaruusnatsien tasolta. Sekin tilaisuus katoaa nopeasti, kun seuraava puhuva pää tulee ruudulle hokemaan ylivertaisesta perimästä, tahdonvoimasta sekä vahvimman voitosta. Muutenkin nuo tuntuvat vain hukatuilta tilaisuuksilta, kun ruudulla käytetään usein jotain hahmoa keskimäärin minuutin ajan ja sen jälkeen heihin ei koskaan palata. Ainoa hahmo, joka viettää enemmän aikaa ruudulla, on komentaja Sinclair, joka heilahtaa hetkessä tukevasta isähahmosta vihapuheita syytäväksi fasistiksi.

Echo

Echo

Mutta onneksi Killzone Shadow Fall tarjoaa epäonnistuneen yksinpelin lisäksi myös moninpelin. Moninpeliä ehdin kokeilla muutamien matsien verran moodilla, jossa ISA ja Helghastit taistelivat 12 hengen tiimeissä toisiaan vastaan vaihtelevien tavoitteiden ohjaamana. Eri hahmoluokat sekä tavoitteiden vaihtelu erinäisten hyökkäysten sekä puolustusten välillä tuntui virkistävältä ja muutenkin pelaaminen tuntui paljon paremmalta yksinpeliin verrattuna. Valitettavasti bugit vaivasivat moninpeliäkin kuten myös ilmeisesti viimeisimmän päivityksen myötä tullut ylimääräinen lagikin. Tämä näkyi kuolemattomien ja paikasta toiseen warppaavien vihollisten muodossa. Moninpeli vaikutti kuitenkin niin lupaavalta, että haluaisin kokeilla peliä uudestaan sen jälkeen, kun nuo ongelmat tulevat korjatuksi. Nykymuodossaan kuitenkin muut pelit tulevat viemään aikani.

Kaiken kaikkiaan Killzone Shadow Fall on keskinkertainen ja bugien riivaama peli. Sen pelaaminen ei tuntunut niin hauskalta, että sitä olisi halunnut säilyttää pleikan kiintolevyä täyttämässä.

Tiivistelmä

+ Näyttävä
+ Kuulostaa hyvältä
+ Moninpeli (potentiaalia)

– Bugit
– Yksinpeli
– Juoni
– Sinclair

Arvosana

Tavistyttö

Tavistyttö

*****
Peli ja pelikonsoli oli saatu lainaan PlayStationin maahantuojalta.