Me kaikki olemme varmaan kuulleet joskus “Kaverille sattui hauska tapaus…” ja sitten meille kerrotaan hieno tarina. Mutta oliko se oikeasti kaveri kenelle tämä tapahtui? Vai oliko se kenties kaveri joka tämän kertoi ja hän kertoi kuinka hänen kaverilleen oli sattunut jotain. Ja tämä kaveri, miten hän oli kuullut tarinan? Ei voi tietää ja kukapa siitä selvää alkaisi ottamaan ja kiinnostaako se todellinen tarinan henkilö oikeasti?
Kuvaaja: Heidi Westerlund
Internetin aikakaudella, tämä on kuitenkin muuttunut. Joku nappaa hauskan valokuvan ja pistää kuvan Facebookkiin. Kaksi tuntia myöhemmin joku postaa seinälleen linkin jossa on samainen kuva, mutta kuvasta puuttuu maininta kuvaajasta, sekä alkuperäinen konteksti on kadonnut.
Näin kävi Heidi Westerlundin ottamalle valokuvalle heinäkuun lopussa. Kuva on alunperin jaettu Ropecon tapahtuman aikaan Ropeconin ja Heidin omalla Facebook seinällä. Nyt kyseinen kuva löytyy Googlen kuvahaun mukaan ainakin Ylilaudalta ja Naamapalmusta ja kuvasta puuttuu alkuperäinen lähde. Ihmiset arvuuttelevat kommenteissa, että missä tämä kuva on otettu ja mihin tämä liittyy.
Entä kun kirjoitat blogiin hauskan sattumuksen joka sattuu sinulle? Kaksi päivää myöhemmin kaverisi kertoo sinulle, että sinun blogaamaasi tarinaa muuten kerrottiin tänään radiossa, oli kuulemma käynyt kaverille näin. Näin kävi Ihan kivan blogin Pörrö Sahlbergille elokuussa. Pörrö itse ihmetteli, että kukas hänen kaveri on radiossa puhunut, vai onko hänestä tehty suorassa lähetyksessä kaveri.
Alkuperäinen tarina Ihan kiva elämä-blogista
Myös Deviantin blogissa joku blogasi kyseistä tapahtumaa kuin se olisi sattunut hänelle itselleen ja jopa vastasi kysymykseen, mitä tapahtui kun hän jäi salakuuntelusta kiinni. Kun joku kehtasi mennä kommentissa mainitsemaan, että juttu on kopioitu toisaalta, vastaus tähän oli suoranaista haistattelua. Googlen haun perusteella Pörrön blogikirjoitus löytyy myös Ylilaudalta ja sieltäkin puuttuu alkuperäinen lähde.
On helppoa jättää lähde mainitsematta, mutta vaatii työtä poistaa lähde. Pari vuotta sitten eräs nettisivusto kopio tuhansia sarjakuvia The Oatmeal, XKCD ja Cyanide & Happiness sarjakuvista. Osasta näistä oli tarkoituksenmukaisesti jopa poistettu copyright informaatio. Tapauksesta lisätietoja löytyy The Oatmealin blogista. Sarjakuvia myös käännetään toisille kielille ilman lupaa ja jopa piirretään uusiksi, vaihtaen copyright informaatio omaan.
Internetin aikakaudella näistä jää jäljet ja ihmiset jäävät kiinni siitä, kuinka alkuperäistä lähdettä ei ole kunnioitettu. Heidin ja Pörrön tapauksissa kukaan ei hyötynyt kuvan tai tekstin levittämisestä rahallisesti. Mutta entä jos olisi? The Oatmealin tapauksessa sarjakuvat olivat laitettu sivustolle joka toimi mainosvaroin, tällöin kyseessä oli myös rahallinen hyöty.
Alkuperäinen lähde on joskus mahdollista löytää Googlen perusteella, Googlessa on myös näppärä kuvahaku, jolloinka Google etsii kuvia jotka muistuttavat hakemaasi kuvaa. Tosin joskus tämäkin menee harhaan, sillä Heidin kuvaa hakiessa vastaan tuli kymmeniä jalkapallokenttiä.
Missä menee raja? Onko olemassa jokin raja? Hauskat jutut on kiertäneet Internetissä alusta asti, ja tulevat aina kiertämään. Mutta mielestäni kunnia tulisi jakaa sille, kenelle se kuuluu. Jos tiedät alkuperäisen lähteen, miksi et jakaisi sitä samalla kun jaat hauskan jutun?
Jutun kirjoittaja ei hyödy tästä jutusta ja on pyytänyt luvat kuvien käyttöön.
Vaikka näissä tapauksissa ei ole suoraa taloudellista hyötyä havaittavissa, niin jälkimmäisessä esimerkissä on mun mielestä välillisesti kyse kuitenkin myös taloudellisen hyödyn tavoittelussa. Radiojuontajan toiminta kun osa radion bisnestä ja sikäli tulostavoitteellista. Onko tällaisessa roolissa oikeutettua varastaa toisen tarinoita? Kärsiikö silloin juontajan tai koko kanavan uskottavuus? Mielenkiintoisia kysymyksiä.
Asennoidun valmiiksi jo siten, että aina kun postaan jotain nettiin, se ei ole enää hallinnassani juridisesti tai kaupallisesti. Se on ihan hyvä lähtökohta, mikäli haluaa välttyä yllätyksiltä. Katson, että viestimäni asiat ovat tärkeämpiä kuin henkilökohtainen maine.
Aivan uunituore esimerkki, tein eilen kuvan, jossa kritisoidaan Matti Nikin sensuurikritiikkisivuston saamaa tuomiota KHO:ssa: http://paalijarvi.fi/b/sensuurituomion_seurausgraafi.png . Tänään kaveri bongasi kuvani apina.biz:istä (varoitus: tissikuvasivusto!) Redditin kautta: http://www.reddit.com/r/Suomi/comments/1l7mdh/korkeimman_hallintooikeuden_lapsipornologiikkaa/ . Tämän jälkeen katsoin läpällä naamapalmu.com:in etusivua, ja voila, siellähän se on etusivun ensimmäisenä kuvana: http://m.asuka.fi/uploads/kuva_naamapalmussa.png . Olen otettu saamastani (anonyymistä) huomiosta ja iloinen siitä, että olen saanut viestini laajasti julki.
Mulle kävi puolestaan niin, että suomalaisesta sanomalehdestä löytyi yhtäkkiä yllättäen mun ottama kuva. Osaavat ne ammattilaisetkin käyttää googlen kuvahakua. Juttu toki sovittiin sittemmin oikein tyylikkäästi päätoimittajan kanssa. http://kirjasfaari.fi/2012/04/mitenkas-se-seitsemas-kasky-nyt-menikaan/
Jos asiaa ei tule ajatelleeksi, tai ei halua sitä ajatella, on kuva kovin helppo napata pois asiayhteydestään. Joskus taannoin seuraamassani valokuvablogissa http://a-nanan.blogspot.fi/ kuvaaja leimaa jokaiseen kuvaan lähdetietonsa – alkuun se harmitti, mutta nopeasti sitä ei enää huomaakaan. Ehkä ihan hyödyllistä nykyisen nopean jaon aikana.
-nti Täti
Sikäli tässä on nyt vähän puurot ja vellit sekaisin, että urbaanistooriksi muuttuva kertomus ei nauti samanlaista tekijänoikeussuojaa kuin valokuva. Valokuvan kopioiminen kohteesta toiseen luvatta on selkeä tekijänoikeusrikkomus. Sen sijaan blogissa tai vaikka Facebook-profiilissa kerrotun sattumuksen “varastaminen” johonkin muuhun yhteyteen ei ole rikos – ellei tarinaa ole esitetty täsmälleen samoin sanoin.
Jos minä nyt esimerkiksi kerron tässä, että kun isoäitini oli vielä oman äitinsä mahassa, isoäitini vanhemmilla oli jo liput Titanicille ostettuina, mutta isoäidin isäni hävisi ne lähtöä edeltävänä iltana korttipelissä kapakassa, ja sinä kerrot huomenna sen saman tarinan radiossa hiukkasen eri sanakääntein ja väität, että ne olivatkin sinun isoäitisi vanhemmat, joille tämä sattumus kävi, niin valettahan se on, muttei kuitenkaan tekijänoikeusrikos. Tarinan juoni tai premissi ei nimittäin itsessään nauti tekijänoikeussuojaa – vain sen ilmaisumuoto.
Mielestäni ei mene puurot ja vellit sekaisin, koska tässä jutussa ei ole viitattu sanallakaan tekijänoikeusrikkomukseen, vaikka kuvan jakaminen sellaista onkin.
Lähinnä ihmettelen sitä, miksi se on niin vaikeaa kertoa se lähde.
Radiossa jos olisivat todenneet “Löysin muuten yhdestä blogista tosi hauskan jutun” ei se juttu siinä olisi yhtään kärsinyt.
Ps. Ei siis ollut oikeesti mun isoäidin isovanhemmilla lippuja Titanicille. Tarina-aines esiintyy kohtauksena Titanic-elokuvasta, jossa Jack voittaa liput Titanicille korttipelissä joltain ruotsalaisilta. Cameron puolestaan on poiminut kohtauksen ainekset sitkeästä suullisessaperimässä aina Titanicin uppoamisesta asti levinneestä legendasta. Yhdessä jos toisessakin eurooppalaisessa suvussa on väitetty, että jolla kulla sukulaisella oli liput Titanicille, mutta lähtijä myöhästyi tms. – mikä onni onnettomuudessa! Käyttämättä jääneitä Titanic-lippujakin on tiettävästi suku- ja muissakin arkistoissa – niin aitoja kuin väärennettyjäkin. Itse pidän todennäköisenä, että joku on myös ihan oikeasti myöhästynyt Titanicilta.
Kirjailijat, elokuvakäsikirjoittajat, stand up -koomikot, radiojuontajat ja taksikuskit hyödyntävät tämän tästä erilaisia urbaanilegendoja ja muilta kuulemiaan sattumuksia tarinarepertuaarissaan. Tavallaan voidaan ajatella, että kun joku kertomus tulee tällä tavalla napatuksi osaksi populaarikulttuuria, se on ikään kuin muuttunut folkloreksi. Alkuperäisen kertojan ei oikein auta kuin ottaa se imarteluna.
Niinpä, näinhän se menee. Mutta pitäisikö se mennä?
Tämä on tietysti mielipideasia. Itse koen, että esiintyvien viihdetaiteilijoiden (jollaiseksi radiojuontajankin lasken) tavalla kertoa kuulemansa mehevät jutut ominaan on niin pitkät ja vakiintuneet perinteet, että medialukutaitoisen yleisön voi edellyttää ymmärtävän, etteivät kaikki kaskut ja kertomukset välttämättä ole “ihan oikeasti” tapahtuneet kertojalle sellaisinaan vaan juttuja väritetään, liioitellaan ja lainataan milloin mistäkin. Kyse on “kalavalheista” eli yleisön viihdyttämisestä osittain tai täysinkin fiktiivisillä jutuilla – ei uutisoinnista. Tarina on dynaamisempi ja iskevämpi, kun kertoja väittää sen sattuneen itselleen tai omalle tutulleen. Voidaan myös ajatella, että vaikkapa jollekin muulle sattuneen kömmähdyksen kertominen omana mokanaan on myös lähteen suojelemista. Olisi aika julmaa vaikkapa radiojuontajan kertoa kaikelle kansalle, että eräskin Liisa Leinonen kertoo Facebook-seinällään kerran pieraisseensa vahingossa työhaastattelussa, mutta jos juontaja väittää sattumusta omakseen, hän myös nolaa vain itsensä – ei Liisaa, joka ehkä tarkoitti tunnustuksensa suppeammalle yleisölle.
Itsekin olen lainannut muilta kuulemiani tarinoita fiktiivisiin teksteihin – usein en edes muista, mistä olen jonkun hyödyntämäni yksittäisen jutun napannut. Tekisin varmasti samaa myös stand up -koomikkona ja ehkä radiojuontajanakin. Fiktion luominen ihan vain omista eväistä on sangen haastavaa – eikä useinkaan edes tarkoituksen mukaista.