Julkaisija: Square Enix
Alustat: PC (Win), PS3, Xbox 360
Testattu: PS3
Ikäraja: 18
Tomb Raider on klassikkosarjan uudelleenkäynnistys, jossa nuoresta ja viattomasta Lara Croftista kuoriutuu kovien koettelemusten kautta ikoninen kovapintainen seikkailijatar, jollaisena hänet tunnemme. Lara on mukana tutkimusmatkalla muinaista Yamataita etsimässä, kun yllättäen raju myrsky aiheuttaa koko tutkijaryhmän haaksirikkoutumisen japanilaista Bermudan Kolmiota vastaavan Dragon’s Trianglen sisällä. Näistä asetelmista lähtee Laran selviytyminen saaren sisältämiä vaaroja vastaan.
Ensinnäkin on sanottava, että peli on K18-leimansa ansainnut. Jo ensimmäisten minuuttien aikana Lara lähes hukkuu, on lähellä joutua osaksi saarella asuvien vatipäiden rituaalia ja saa seipäästä kylkeensä – ja tämä on vasta alkusoittoa. Väkivaltaa pelissä on paljon ja se on kuvattu keskivertoviihdettä realistisemmin. Vaikka Lara toki kestää fyysistä rankaisua paremmin kuin oikea ihminen, ramboilu johtaa useimmiten vain turhaan ja monesti hyvin graafiseen kuolemaan. Tämä toimii pelin vakavahenkisissä puitteissa hyvin paitsi tunnelman myös pelimekaniikan puolesta korostaen selviytymisen fiilistä ja pakottaa pelaajan ajattelemaan toimintaansa jo normaalilla vaikeustasolla.
Käsikirjoituksesta päävastuussa ollut Rhianna Pratchett on tehnyt erinomaista työtä tarinan kanssa, vaikka osa hahmoista on vähän turhan yksiulotteisia ja tietyt juonikuviot itsestäänselviä. Pelin läpäisyyn menee vain n. 10-15 tuntia, mutta juoni pitää otteessaan alusta loppuun asti. Loistava ohjaus ja tunnelmaan sopiva musiikki osaltaan pitävät huolen, että jokaisesta kohtauksesta otetaan kaikki irti. Vaikka peli on nopeasti pelattu läpi, itselleni tämä ainakin oli enemmän positiivinen kuin negatiivinen asia, sillä laatu korvaa määrän enkä toisaalta kaipaa kiireiseen arkeeni yhtään enempää massiivisia aikasyöppöpelejä. Laran tarina tällaisenaan on niin intensiivinen, että pelin turha pitkittäminen olisi hyvin todennäköisesti vain syönyt kokemusta ja tehnyt siitä vain yhden tusinaseikkailun muiden joukossa.
Mitä tulee sankarittareen itseensä, pidin uudesta Larasta jo pelkästään uuden realistisemman ulkonäön vuoksi enemmän kuin vanhoista silikonihirvityksistä. Uusi versio myös asettaa korkeammat standardit naishahmoille ja protagonisteille ylipäänsä: Lara on esimerkillisen aktiivinen subjekti, eikä jää odottamaan pelastajaa tiukan paikan tullen vaan selviää pinteestä nopeiden hoksottimiensa avulla. Toiminta ei kuitenkaan ole steriiliä suorittamista, vaan Lara reagoi tapahtumiin samoilla tunteilla kuten keneltä tahansa voisi odottaa: pelolla, surulla, ilolla, helpotuksella, epätoivolla… Tunteiden kirjo tekee Larasta oikeasti inhimillisen ja samaistuttavan hahmon, eikä kyseessä ole samanlainen naama peruslukemilla eteenpäin rymistelevä toimintasankari kuten niin moni muu kollegansa.
On myös pakko nostaa hattua onnistuneesta kenttäsuunnittelusta, sillä vaikka eteneminen on periaatteessa aikalailla putkijuoksua, se ei missään vaiheessa peliä tuntunut siltä. Ympäristöt ovat mielenkiintoisia ja kauniita, eikä kaikkia salaisuuksia saa kerättyä ensimmäisellä visiitillä, vaan alueille on palattava myöhemmin tutkimaan uusien työkalujen avustuksella kaiken extrasälän keräämiseksi. Ympäristöt ovat mukavan vaihtelevia ja “näkymättömiä seiniä” on miellyttävän vähän. Etenemisreitti on harvoin alleviivattu, ja ajoittain yllätin itseni eksymästä oikeisiin paikkoihin ihan vaan seikkailun sivutuotteena. Usein lähestymistapoja onkin useita, ja etenkin loppupuolella peli antaa mahdollisuuden valita melko vapaasti mieluisimman tavan hankkiutua vihollisista eroon. Oma valintani oli useimmiten napsia viholliset yksi kerrallaan huolellisesti sijoitetulla nuolella päähän, mutta usein peli tarjosi myös tilaisuuksia hiipiä vihollisen selustaan ja päästää pahis pois päiviltä lähitaisteluetäisyydellä. Ympäristöistä löytyi myös usein massaeliminointia helpottavia objekteja, kuten räjähtäviä tynnyreitä.
Taistelu ei kuitenkaan ihan aina mennyt ihan suunnitelmani mukaan, ja kuolemia kertyi vähintään lakisääteinen määrä. Sen lisäksi, etten aina hyödyntänyt ympäristöä taisteluissa tarpeeksi, varsinkin alkupäässä moni kuolema johtui yksinkertaisesti padilla tähtäämisen vaikeudesta. Olen toki tottunut viime vuosina pelaamaan lähinnä näppäimistöllä ja hiirellä, joten en osaa sanoa oliko padiohjaus tosiaan itsessään niin hankala vai onko tämä vain taas eräs tottumuskysymys. Checkpointeja Tomb Raiderissa kuitenkin onneksi riittää, ja kuolema vie taaksepäin parhaassa tapauksessa vain sekunteja, joten yritykset ja erehdykset harvemmin aiheuttavat raivokohtauksia.
Jos jotain oikeasti negatiivista pelistä on sanottava, olin ehkä eniten pettynyt tutkittavien hautojen vähyyteen ja pienuuteen. Alkupään haudat on nähty muutamassa minuutissa, eikä vaikeimmatkaan vaadi yrittämistä kuin korkeintaan kymmenisen minuuttia. Lisäksi kaikki haudat olivat täysin vapaaehtoisia, joten ainuttakaan niistä ei vaadittu pelin läpäisyyn, mikä oli minusta hieman outoa. Olin odottanut niiden olevan paljon isompi osa peliä ja huomattavasti monimutkaisempia kokonaisuuksia, ja niiden mitätön sivurooli oli melkoinen pettymys. Toivottavasti niitä on mahdollisessa jatko-osassa enemmän.
Toinen pelin ärsyttävistä piirteistä oli valikot, jotka tuntuivat jotenkin turhan monimutkaiselta. Minulle jäi jotenkin sellainen fiilis, että niiden suhteen oltiin keskitytty enemmän näyttävyyteen kuin toimivuuteen, mikä tuntui käytettävyydessä. Taisin olla hyvinkin yli puolivälin, ennen kuin valikoiden käyttäminen alkoi sujua ilman virhenavigointeja, mikä on turhan paljon, ottaen huomioon kuinka vähän kyseisissä valikoissa oikeastaan on sisältöä.
Eräs mielipiteitä jakava ominaisuus lienee myös maininnan arvoinen. Reaktiopainallukset tuntuvat olevan asia, josta monet eivät syystä tai toisesta pidä. Tomb Raiderissa niitä on paljon, joten mikäli et ole niiden ylin ystävä, niin varaudu sietämään niitä suurinpiirtein jokaisessa “interaktiivisessa välivideossa.” Itselläni ei ole niihin vahvaa mielipidettä suuntaan tai toiseen, joten ne eivät minua haitanneet, vaikken maailman nopeimpia refleksejä omistakaan. Reaktiopainallukset oli kuitenkin mielestäni sijoitettu loogisiin kohtiin, enkä missään vaiheessa kokenut, että niitä oltaisiin lisätty peliin “ihan vaan koska voi.”
Ajoittain Tomb Raider tuntuukin enemmän interaktiiviselta elokuvalta kuin peliltä. Tämä voi olla omista mieltymyksistä riippuen joko hyvä tai huono asia – itseäni elokuvamaisuus miellytti kovasti. Usein vapaata seikkailua seuraa osuus “ohjattua toimintaa”, joka koostuu rajoitetun kuvakulman toiminnasta, reaktiopainalluksista ja välivideoista. Monesti nämä kokonaisuudet ajoittuvat alueen vaihtumiseen. Omasta mielestäni elokuvamaiset toimintakohtaukset olivat monessa tapauksessa osa pelin parasta antia, mutta eriävän mielipiteen omaavat todennäköisesti nauttivat pelistä huomattavasti vähemmän kuin minä.
Loppuun sanottakoon, että en ole itse pelannut aiempia Tomb Raidereita, joten en juuri osaa sanoa miten sarjan uusin tulokas vertautuu niihin. Vanhoissa peleissä ilmeisesti ollut automaattitähtäys loistaa poissaolollaan ja asearsenaali on “hieman” erilainen kuin ennen wanhaan. Hotpantsit ovat lentäneet onneksi romukoppaan, joten mitään kameran edessä keikistelevää taistelubarbia on myös turha odottaa. Uusi Tomb Raider on elokuvamaisella toiminnalla höystetty tarinavetoinen seikkailu, joka ei ole ihan kevyintä viihdettä pureskeltavaksi, vaikka kevyet komediahetkensä tälläkin on. Kyseessä on siis loistava peli, mutta ei ihan jokaisen makuun. Samaa vanhaa Laraa odottavat joutuvat karvaasti pettymään, mutta mikäli uudistukset eivät tunnu turhan luotaantyöntäviltä, niin kehotan ehdottomasti tutustumaan.
(Tomb Raider sisältää myös ensimmäistä kertaa sarjan historiassa online-moninpelin, mutta koska sitä en tätä arvostelua varten ehtinyt testaamaan, luonnollisesti se ei myöskään vaikuta arvosanaan suuntaan tahi toiseen.)
Tiivistelmä
+ juoni ja hahmot
+ kauniit ympäristöt ja toimiva kenttäsuunnittelu
+ haastavat taistelut
– tutkittavia hautoja liian vähän eivätkä tarjoa juurikaan tekemistä
– tähtääminen padilla ei aina kovin helppoa
– sekavat valikot
Arvosana:
Todellinen nörttityttö
Kuvalähteet
Kansi: Wikipedia
Base Camp -valikko + Relic Viewer: maduin
Muut screenshotit: Harri Virtanen
Sisältää juonipaljastuksia Tomb Raideriin (2013), Tomb Raider Legendsiin and The Last Revelationiin
Minulle uudesta Tomb Raiderista jäi naiskuvan puolesta hieman valju maku. Vanha Lara Croft oli monelta kantilta ongelmallinen hahmo, mutta hänellä oli myös sitä arvostelijan arvostamaa agenssia. Hän ei todellakaan jäännyt minnekkään odottamaan pelastamista vaan lähti heti etsimään ulospääsytietä. Joskus mukana oli miespuolinen apuri/miespuolisia apureita, jotka täytyi sitten pelastaa pinteestä, kun meno äityi liian tukalaksi heille (esim. Tomb Raider Legendin Englannin-keikka päättyi panttivankitilanteeseen, jossa Laran oli pelastettava assistentinsa, The Last Revelationissa taas Jean-Yves oli pelastettavana).
Laralla oli myös se kiintoisa asema, että hänen kykyjään ei juurikaan epäilty, mikä oli ihan kiva verratuna useisiin muihin median naishahmoihin, jotka joutuvat usein olemaan puolustuskannalla sukupuolensa takia. Lara ei useimmiten ollut edes se hiljainen hiipijä, vaan hyökkäsi suoraan palkkasoturiryhmää/demoneja/hullua jumalia vastaan, jos sattuivat tulemaan hänen tielleen. Lisäksi hän ei maailmankuulusta ulkonäöstään huolimatta koskaan oikein käyttänyt tai edes yrittänyt käyttää sitä ongelmiensa ratkaisuun (peleissä se toki on harvinaisempaa, mutta silti). Hän oli muutenkin vähän enemmän Indiana Jonesin tai James Bondin kaltainen henkilö, tyyni melkein joka suhteesta paitsi aivan äärimmäisissä oloissa jolloin hänenkin hermonsa alkavat pettää.
Pystyn ymmärtämään sen että Lara on aika montaakin potenssia heikompi tässä pelissä ja että tunteisiin vetoava hahmo on parempi, mutta vähän tulee se häljy tunne, että eikö tätä peliä olisi voinnut tehdä uudella sankarilla sen sijaan että Larasta tehdään heikompi ja haavoittuvampi versio. Lara, kun oli aniharvoja naispäähenkilöitä* jotka eivät olleet altavastaajan asemassa (vrt. vaikkapa Clock Tower 3, Mirror’s Edge) ja jotka olivat peliensä kiistatta vaarallisimmat henkilöt. Lara ei ollut hädin tuskin hengissä pysyvä verille paiskoontunut raukka, hän oli elementissään ja teki sen hyvin.
*Peleissä jossa nainen on automaattisesti pääosassa.
Uudessa pelissä Laraa paiskotaan ympäri sitten ihan mielin määrin. Hänet pelastetaan tai hän pelastuu moukan tuurin avulla tämän pelin aikana enemmän kertoja kuin mitä oli aiemmin tehnyt koko pelisarjan aikana. Voihan sitä kysyä että eikö “uusi Lara ole realistisempi henkilönä”? Vastaukseni on että kyllä, mutta miehille kyllä ne epärealistisemmat voimahahmot suodaan mediassa kuin mediassa, miksi oli pakko laittaa yksi niistä harvoista samat kriteerit täyttävistä naista “synkkään ja karuun selviytymiskertomukseen” jossa turpiin tulee joka käänteessä? Esimerkiksi Grim sai sidottunakin niitää panttivankiasennosta kolme aseistautunutta vihollista, siinä missä Lara on usein ihan pinteessä jo yhden henkilön kanssa, jopa sen jälkeen että hän on pelattavissa osioissa kuoleman enkeli.
Uutta Judge Dredd-elokuvaa mukaillen, eikö joskus nainen saisi olla jo tutustumishetkellä se Dredd, kokenut ja pelätty henkilö, jonka nöösipäiviä ei tarvitse näyttää? (Vanhat Tomb Raiderit) Miksi heille on annetava se Anderssonin rooli, jossa he hädin tuskin selviävät siitä ekasta urakasta yhtenä kappaleena. Useimpien mieshahmojen ei tarvitse selitellä, että miten heistä tuli niin vahvoja/taitavia kuin ovat, joten tuntuu hieman kummalta että Laralle täytyy antaa sellainen selitys.
Arvostelijan mielipidettä vanhasta Larasta tulkitsin ainakin itse niin, että hän olisi ollut pelkkä niukasti vaatettu haaveidentäyttöbarbi. Vaikka en voi kiistää tätä näkökulmaa, vanha Lara oli myös itsevarma, rohkea, nopeaälyinen ja kekseliäs nainen, jota ei paiskottu sinne tänne ja joka pelasti itse itsensä mikäli sattui pinteeseen.
Sarjaan liittymättömänä elokuvana tämän pelin Lara olisi ollut ihan kunnioitettava esitys (mikä tosin kertoo aika paljon elokuvien naiskuvasta), mutta Tomb Raiderina tulee minulle väistämättä se tunne että takapakkia otettiin sellaiset reilut 15 vuotta. Tyhmät silikoonit and shortsit sentään saatiin pois kuvastosta, mutta muuten hahmo sai aikamoisen arvonalennuksen. Lara kiipeää tosin pelin aikana raukasta selviytyjäksi, mutta en ole vakuuttunut siitä, että hän ylipäätänsä tarvitsi sellaista taustatarinaa.
Aiempia Tomb Raidereita innolla pelannut siskoni oli muutoksesta niin näreissään ettei halunnut kuulla tästä pelistä yhtään mitään, häntä harmitti aika lailla se, että hänen itsevarmaa sankaria ryöpytettiin tällä tavalla varsinkin, kun Legendsin syntytarina toimi hänelle ihan hyvin.