Nörttitytöt
[Huom! Oheisessa artikkelissa Nörttitytöt kertovat iho-ongelmistaan. Artikkelin alusta on poistettu yleiskatsaus ihosta kirjoittajan pyynnöstä.]

NÖRTTITYTTÖJEN IHO-ONGELMAT

Iho-ongelmat huolestuttavat myös nörtttityttöjä. Kuva: SMN, Flickr

Iho-ongelmat huolestuttavat myös nörttityttöjä. Kuva: SMN, Flickr

 

ATOOPPINEN IHO

Atooppinen iho ilmenee usein ihon kuivuutena sekä ihottumana. Usein atoopikon iho on ohuempi ja herkempi kuin normaali iho. Atopia tarkoittaa perinnöllistä herkistymistä ympäristön allergeeneille ja siten siitä ei voi “parantua” vaikka iho ei välttämättä oireile moniin vuosiin. Atooppista ihoa hoidetaan perusravoilla ja ihottumaa kortisonivoiteilla ja laajoja tulehduksia antibiooteilla. Myös valohoidosta voi olla apua.

Diiva

Atooppinen ihottuma. Kuva: Care SMC, Flickr

Atooppinen ihottuma. Kuva: Care SMC, Flickr

Ihoni on aina ollut lievästi sanottuna vaikea. Minulla on paljon ruoka-aine- ja siitepölyallergioita, ja iho on usein ensimmäinen, joka oireilee. Lapsena kyynär- ja polvitaipeeni olivat usein verillä. Hellimmätkin kosteusvoiteet kirvelivät kasvojani, sillä ihoni oli niin kuiva. Välillä iho parani, vain räjähtääkseen muutaman viikon päästä uudelleen entistä pahempana täysin satunnaisista syistä. Vuonna 2006 ihotautilääkäri diagnosoi erittäin vaikeasti atooppisen ihon. Atopia oli kyllä tiedossa jo aikaisemmin, mutta että erittäin vaikea. Lääkäri sanoi, että yleensä atooppinen iho helpottuu aikuisuutta kohti. Niin ei ole kuitenkaan käynyt, vaan iho räjähtelee ja kuivuu edelleen, vaikka ikää on kohta kolmekymmentä. Pahimmillaan ihoni saattaa näyttää siltä, että siitä on päällimmäinen kerros revitty raastinraudalla irti, ja jäljelle jäänyt iho mätänee kolmatta viikkoa.

2006 vuoden lääkärireissusta jäi onneksi virallisen diagnoosin lisäksi käteen myös pari helpotuskeinoa ihoräjähdyksiin. Sain reseptin Protopic-lääkevoiteseen. Tahna on hidasta imeytymään ja kuumottaa ja kutiaa iholla varsinkin, jos ihottuma on paha, mutta kahdeksan tuntia myöhemmin ihottuma on rauhoittunut ja iho näyttää taas terveeltä. Lääke on kallista, reseptiä joutuu uusimaan jatkuvasti, ja Kela-korvauksen saaminen vaatisi b-lausuntoa ihotautilääkäriltä, mihin minulla ei ole varaa, mutta pidän sitä silti aina lääkekaapissa. Lääkäri neuvoi myös keittosuolahauteen: keittosuolaliuoksessa (1l vettä, 1tl suolaa, liuos keitetään) liotettu pyyhe ihottuman päällä pari tuntia helpottaa etenkin kuivuuteen ja kutinaan. Suolahauteen jälkeen myös kosteusvoide imeytyy nopeammin. Monet suosittelevat valohoitoa, solariumia ja aurinkoa atooppisen ihon hoitoon, mutta minulle aurinko ei sovi. Vaalea ja pikkuisen punapigmenttinen ihoni nimittäin palaa järkyttävän herkästi kaikkien muiden ongelmien lisäksi.

Silloin, kun ihoni on suunnilleen kunnossa, luotan perusvoiteena Aqualaniin. Pari vuotta sitten lopetin vehnän syömisen kokonaan, minkä lisäksi välttelen nykyisin einesruokia, sekä kosmetiikkaa, joka sisältää sellaisia kasviperäisiä aineksia, joille tiedän olevani allerginen. Vehnän ja pikaruoan sijaan käytän ruoanlaitossa paljon täysjyväruista, kasviksia (erityisesti tomaattia), oikeaa voita, kermaa ja lihaa. Ruokavalioni on melko rasvainen, mutta olen huomannut, että se toimii. Ehkä margariinin ja ruokakerman vaihtaminen voihin ja kuohukermaan näkyy vyötärölläni, mutta ihoni on pysynyt harvinaisen terveenä. Otan mieluummin muutaman ylimääräisen kilon, kuin jatkuvasti verillä olevan ihon.

Mia Meri

Ihottumaa kämmenselässä. Kuva: elisharene, Flickr

Ihottumaa kämmenselässä. Kuva: elisharene, Flickr

Minun ihoni ongelmia määrittävä tekijä lienee atooppinen iho, joka myös palaa todella helposti. Olen kalpea, “kalkkilaivan kapteeni” kuten isäni aina kiusoitteli minua. Lapsena en viihtynyt lainkaan auringon paisteessa, mikä on ihan hyvä juttu nyt kun olen ulos uskaltautunut ja huomannut miten nopeasti ihoni palaa. Nenäni saattaa olla palanut jo huhtikuun alussa kun aurinko taas palaa talven jäljiltä porottamaan eikä aurinkorasvaa tajua laittaa vielä lumen ollessa maassa varsinkin kun en koskaan ota aurinkoa vaan siirryn rivakasti sisätiloihin johtuen myös valonaroista silmistäni.

Mutta se atooppinen iho. Ala-asteella jossain ihan alkuvaiheessa sain käsiini ihan hirveän ihottuman ja sitä kesti koko peruskoulun ajan. Iho oli rikki, märki, vuosi verta ja ihoa irtoili isoina kuolleina lastuina. Lisäksi iho oli kuiva ja kireä. Muistan kerrankin kun olin polkemassa kouluun ja ylämäessä nousin ylös polkeakseni kovempaa ja puristin ohjaustankoa ja puristuksen voimasta jokainen sormeni halkesi ja alkoivat vuotaa verta! Hyi että! Koulussa oli sitten kiva ekana hakea sidetarpeita ja desinfiointiainetta. Ja se kutina! Yhdeksän vuotta jatkuvaa kutinaa on johtanut siihen, että tulen ihan totaalihulluksi esimerkiksi hyttysen pistoista, joille olen muutenkin allerginen.

Mutta luokkatovereilleni tietysti ulkonäkö oli se, jonka he huomasivat enkä voi syyttää heitä siitä, että se ällötti heitä. Olisinkin toivonut, että luokanvalvojani olisi ottanut ihottumani puheeksi kuten pyysin pariin kertaan, sillä aina kun joku luokallani sai ihottuman kaikki pitivät itsestäänselvänä, että se oli tarttunut minulta vaikka yritin kyllä selittää, että tuskin minua pidettäisiin luokassa jos minulla olisi tarttuva tauti ja muutenkin lapset saavat tuon tuosta ihottumia. Mutta “syypäänä” sanoillani ei ollut mitään vaikutusta muihin joten aikuisen väliintulo olisi ollut toivottavaa. Ehkä luokanopettajakin piti minua “tartuttajana”?

Joka tapauksessa, ongelmana oli se, että ensimmäinen ihotautien erikoislääkärini, joka siihen aikaan oli julkisuudessa paljon AIDS-asiantuntijana, ei ottanut ihottumaani vakavasti vaan ylenkatsoen vilkaisi ihoani ja totesi sen lapasihottumaksi eli että iho on ärsyyntynyt märistä lapasista ja lähetti kotiin. Seuraava erikoislääkäri sen sijaan otti ongelman vakavissaan ja teki parhaansa auttaakseen keksien mm. että olin allerginen eräälle rasvojen säilöntäaineelle (joku parabensyleenihappo tms?) ja sen vuoksi yleisesti käytetty perusvoiteeni ärsyttikin ihoani eikä hoitanut sitä. Voiteen vaihtaminen Decubaliin hoiti sen ongelman. Ongelma oli, että koska olin alle 15-vuotias minulle ei saanut määrätä kovia kortisonilääkkeitä vaikka oli aivan selvä, että miedot lääkkeet eivät ihottumaan tepsineet. Ihottumani sai myös vanhempani toimimaan ja hekin yrittävät keksiä apua ja lukivat luontaistuotelääkäristä, joka oli parantanut jonkun lapsen ihottuman. Sen seurauksena aloin nappailla villit määrät luontaistuotelääkkeitä. Päivässä vedin 16 pilleriä gammalinoleenihappoa ja joitain hivenaineita. En usko, että niistä oli erityistä hyötyä muttei toisaalta haittaakaan.

Lopulta ihottumani katosi vaihto-oppilasvuoteni aikana, mikä oli varmasti monen tekijän summa. Ensinnäkin sain käyttää voimakkaita kortisonilääkkeitä, pääsin pois stressaavasta ympäristöstä (olin koulukiusattu ja kotona oli vaikeaa) ja teini-ikä alkoi väistyä.

Vaikka ihottumani on ollut poissa jo melkein 20 vuotta, käytän edelleen joka yö Decubalia tai muuten ihoni kuivuu ihan koppuraksi ja alkaa kiristää. Samoin käytän edelleen apteekeista saatavaa Sebamediä pesunesteenä, joka muuten toimii todella hyvin myös finneihin, minkä moni kaverinikin on saanut huomata.

Atooppinen iho on atooppinen vaikkei siinä ihottumaa olisikaan. Ihoni on todella herkkä kaikelle. Suurin ongelma on ollut sopivan naamarasvan löytyminen, sillä jos jokin rupeaa ärsyttämään ihoani siihen alkaa heti tulla ärsytyspatteja, jotka kutiavat, alkavat kerätä mätää ja lopulta tulehtuvat isosti. Yhdessä välissä jouduin käyttämään aika voimakasta kortisonilääkettä naamaani poistaakseni patit, minkä seurauksena muutuin ihan vitivalkoiseksi. Minusta on yksi valokuva netissä Helsingin yliopiston sivuilla, jossa näytän ihan raadolta, koska olin juuri joutunut käyttämään kortisonia edellisyönä (löytyy googlettamalla nimeni). Kortisonivoiteesta pystyin kuitenkin luopumaan kun siirryin käyttämään luonnontuotteita valmistavan Madaran kasvovoidetta ja jos iho yhtään alkaa kiukkuilla niin pesen sen 1 rkl hunajaa + 1-2 tl ruokasoodaa -seoksella ja se näyttäisi tehoavan loistavasti. Nähtävästi apteekkituotteissakin on sen verran lisäaineita, että jokin niissä on kiusannut ihoa.

Koska olen käyttänyt niin pitkään kortisonia, ihoni on todella ohut ja saatan ohimennen rapsutellessa repiä itseni verille. Lisäksi ihoni on todella herkkä kaikille ihotaudeille. Märkärupi, kaikenlaiset syylät ja muut tarttuvat helposti. Olenkin tullut aika neuroottiseksi ihoni suhteen ja voin viettää tuntikausia peilin edessä etsimässä merkkejä alkavista iho-ongelmista. Lisäksi sain viime kesänä ihottuman käteeni ja olin jo maalailemassa maailmanloppua mielessäni, mutta yllätyksekseni ihottuma paranikin kunnon kortisonilla parissa viikossa. Aika ravisuttavaa!

[Kirjoittajan teksti poistettu kirjoittajan pyynnöstä.]

AKNE

Yksikin näppy saattaa tuntua ongelmalliselta itsestä. Kuva: ratterell, Flickr

Omasta mielestä yksikin näppy saattaa tuntua ongelmalliselta. Kuva: ratterell, Flickr

Akne on hyvin yleinen vaiva varsinkin teini-iässä. Aknessa ihon talirauhaset tuottavat liikaa talia, joka tukkii ja tulehduttaa ne. Lopputuloksena on siis kotoisa finni. Akneen vaikuttavat sekä perinnölliset että hormonalliset syyt. Wikipedian mukaan neljä viidestä teinistä kärsii aknesta, mutta joillain akne on tavallista pahempi eikä välttämättä “parane” teini-iän väistyessä. Jos akne on paha kannattaa käydä iha käydä näyttämässä ihotautulääkärille.

Aurora

Olin vasta kahdeksanvuotias, kun ihoni alkoi osoittaa rasvoittumisen merkkejä. 10-vuotiaana aloin kärsiä aknesta. Se oli kauhea paikka niin nuorelle, sillä kenelläkään luokkani tytöistä ei ollut moisia iho-ongelmia. Aloin käyttää Clearasilia, joka teki ihoni vain pahemmaksi kuivattamalla sitä. Äitini hankki minulle apteekista hellävaraisempia tuotteita, mutta akne vain paheni. Luokkani pojat huomauttelivat minulle asiasta, ja välillä tuntui etten ollut kenellekään mitään muuta kuin akneni. Eikä asiaa helpottanut se, että parhaalla ystävälläni ei ollut näpyn näppyä. Aloin meikata kouluun joka päivä n. 11-vuotiaana. Se oli ainut tapa saada tilanne jotenkin siedettäväksi. Äitini vei minua kosmetologille ihonpuhdistukseen, ja osti minulle paljon erilaisia ihonhoitotuotteita, mutta aineet eivät koskaan tehneet mitä mainoksissa luvattiin – ne eivät vieneet näppylöitä mennessään ja tuoneet itsetuntoa tilalle. Kun menin yläasteelle, pääsin ensimmäisen kerran ihotautilääkärin vastaanotolle. Sain ulkoisesti käytettävää antibioottiliuosta, sekä voidetta jonka olisi pitänyt auttaa mustapäihin. Kummastakaan aineesta ei kuitenkaan ollut mainittavaa hyötyä. Sain seuraavaksi suun kautta nautittavaa tetrasykliinivalmistetta, mutta se lievensi oireita vain jonkun verran, ja näpyt palasivat lähes välittömästi tablettien käytön lopettamisen jälkeen. Ollessani 8. tai 9. luokalla, kavereiden akne alkoi olla tiessään – jos sitä oli koskaan ollutkaan – mutta minun ihoni puski aina vain uutta näppyä. Itsetuntoni oli huono. En halunnut lähteä minnekään ilman meikkiä, ja peitepuikon unohtuminen kotiin esimerkiksi viikonloppumatkalla oli katastrofi. Kehityin niin taitavaksi meikkaajaksi iho-ongelmien kätkemisen saralla, että minulta kysytään yhä nykyäänkin vinkkejä asiaan liittyen. Yhä edelleen huomaan täydellisen meikittömyyden olevan minulle vaikeaa, vaikka muuten olenkin luonnollisemman kauneuskäsityksen kannattaja.

15-vuotiaana menin jälleen ihotautilääkärille. Sain aknelääkkeistä rajuimman –

Finnejä kasvoissa. Kuva: Caitlinator, Flickr

Finnejä kasvoissa. Kuva: Caitlinator, Flickr

pahamaineisen Roacuttanin. Lääke on tunnettu teratogenisistä vaikutuksistaan, eli se aiheuttaa sikiövaurioita raskauden aikana käytettäessä. Se on myös maksaa rasittava, ja käytön aikana tulee käydä säännöllisesti verikokeissa maksavaurioiden estämiseksi. Viime vuosina lääkkeeseen on yhdistetty myös mahdollisia vaikutuksia pituuskasvuun, sekä mahdollisesti kohonnut itsemurhariski. Melkoisen tujua tavaraa siis! Söin Roacuttania ensin kolme kuukautta. Ihoni kuivui, mutta myös näppylät katosivat! Mutta kuivattava vaikutus näkyi myös silmien ja nenän limakalvojen kuivumisena sekä kuivana hiuspohjana. Jouduin käyttämään mm. kallista erikoisshampoota kuurin ajan. Näpyttömyys kesti kolmisen kuukautta. Ajattelin Roacuttanin olevan ihmelääke, ja olevani nyt lopullisesti aknesta vapaa. Muistan ikuisesti hetken, kun huomasin Stockmannin sovituskopissa aknen jälleen hiipivän pitkin selkääni. Itkuhan siinä pääsi. Ja ei muuta kuin uutta kuuria päälle! Söin Roacuttania toisen kuurin, sillä kertaa puolen vuoden mittaisen. Aloin kuitenkin potea ikäviä ajatuksia lääkkeen rajuudesta. Mikään lääke, johon oli liitetty niin paljon negatiivisia sivuvaikutuksia, riskejä ja riskien epäilyjä, ei voisi olla hyväksi pitkän aikaa käytettynä, ajattelin. Ja tälläkään kertaa tulokset eivät olleet pysyviä, vaan akne alkoi palailla jo kuukauden kuluttua lääkkeen käytön lopettamisesta. 16-vuotiaana lääkäri otti puheeksi e-pillerit, ja niiden myötä akneni parani varmaankin 80-prosenttisesti.

22-vuotiaana päätin olla ilman pillereitä. Akne palasi parin viikon kuluessa erittäin rajuna. Lisäksi kuukautiseni katosivat kokonaan puoleksi vuodeksi, minkä jälkeen aloin kärsiä kuukautishäiriöistä. Minut määrättiin ultraäänitutkimukseen, jossa ongelmien aiheuttajaksi paljastui monirakkulainen munasarjaoireyhtymä. Yhtäkkiä akneni sai selityksen.
Monirakkulainen munasarjaoireyhtymä on tila, jossa munarakkulat ovat helmimäisenä nauhana siten, että munasoluja ei pääse vapautumaan normaalisti. Tämä aiheuttaa hormonaalista epätasapainoa, joka ilmenee mm. kuukautisten puuttumisena, aknena, ylipainona, liiallisena karvankasvuna sekä seborreana. Oireyhtymän ja diabeteksen välillä on vahva yhteys, ja se on yksi yleisimmistä lapsettomuuden aiheuttajista. Suurin osa taudista kärsivistä naisista on ylipainoisia. Kukaan ei koskaan ollut ajatellut minun voivan kärsiä oireyhtymästä, sillä olin aina ollut joko lievästi alipainoinen tai normaalipainoinen. Minulla ei ollut koskaan ollut muita tyypillisiä esteettisiä oireita. Lääkäri kertoi, että aknelääkkeistä kuten tetrasykliinistä tai Roacuttanista ei olisi minulle mitään hyötyä, sillä ne hoitaisivat vain taudin oiretta, ei itse tautia. Ja minulla syy oli puhtaasti hormonaalinen. Olin helpottunut diagnoosin saadessani, sillä nyt tiesin, että ainoa tapa hoitaa oireita olivat e-pillerit. Mutta samalla olin kiukkuinen siitä, että olin joutunut syömään kuukausikaupalla kiistanalaisia rankkoja lääkkeitä aivan turhaan. Ihmettelin sitä, miksi kukaan ei ollut koskaan tullut epäilleeksi monirakkulaista munasarjaoireyhtymää, vaikka mitkään maailman aknelääkkeet eivät olleet tehonneet.

Nykyään en syö enää e-pillereitä, sillä niiden aiheuttamat negatiiviset terveysvaikutukset kasvoivat lopulta hyötyjä suuremmiksi (mm. migreeni aina tiettyyn aikaan kuukaudesta). Ihoni pysyy jotenkuten kurissa syömällä suurehkoa annosta sinkkiä (35 mikrogrammaa/vrk), jonka määrä elimistössä on aknesta kärsivillä usein alhainen jatkuvasta tulehdustilasta johtuen. Olen iloinen, että tällainen luonnollinen ja pehmeä apu on löytynyt hivenaineesta. Satunnaiset näpyt ja vuosien varrella tulleet arvet peitän meikillä. Meikkivoiteet ovat onneksi nykyään huimasti parempia kuin ongelmani alkaessa 90-luvulla. Suosittelen lämpimästi puuterimaisia mineraalimeikkejä, jotka eivät sisällä öljyjä ja silikoneja, ja siten tuki ihohuokosia. Ajatus siitä, että persikkaihon saadakseni joutuisin syömään pillereitä pistää vihaksi, mutta olen tyytyväinen saatuani vihdoin tietää, että loputtomasti jatkuvaan akneeni on olemassa muukin syy kuin “pitkittynyt murrosikä”. Keskustelin joskus useita vuosia Iso-Britanniassa asuneen naisen kanssa, joka kertoi Britanniassa olevan aknesta kärsiville jopa tukiryhmiä. Tieto ei minua lainkaan yllättänyt, sillä niin paljon itsetuntoon vaikuttavasta ongelmasta on minusta kyse. En ymmärrä sitä vähättelevää asennetta, joka tätä ongelmaa kohtaan yhä edelleen yleisesti kohdistetaan. Onhan iho ihmisen suurin ja näkyvin elin!

Aknesta kärsivälle sopiva, edullinen meikkituotesarja:

http://www.everydayminerals.com

Täplikäs daami

Iho-ongelmia vartalon iholla. Kuva: marymaddux6272, Flickr

Iho-ongelmia vartalon iholla. Kuva: marymaddux6272, Flickr

Akne, tuo nörtteihin ehkä liitetyin iho-ongelma on seurannut minua 12-vuotiaasta asti, tähän mennessä noin 18 vuotta. Pitsanaama-stereotypiasta poiketen akne ei kuitenkaan ole koskaan minulla kasvojen ongelma. Käsivarteni, rintakehäni ja koko selkäni sitä vastoin ovat olleet otollinen kasvualusta näppylöille. Tavallaan olen siis päässyt ”vähällä” ongelmani kanssa kauneuskeskeisessä yhteiskunnassa, koska akne ei ole ensimmäinen seikka minkä ihmiset minusta huomaavat. Se ei kuitenkaan ole vähentänyt ongelman rasittavuutta: kun ensimmäisen kerran minulle huomautettiin selkäni ja hartioiden muuttumisesta ällöttävän näköiseksi, päätin lannistuneen makaaberisti etten aio deittailla ketään ennen näppyjen häviämistä – jossa melkein onnistuinkin. Kesti vuosia että edes uskalsin pukeutua hihattomiin vaatteisiin.

Aknesta puhuttaessa on muistettava, että on näppyjä ja toisenlaisia näppyjä, tulehdusperäinen akne on ihan eri asia kuin hormonaalisista syistä tiettyyn aikaan kuukautiskiertoa vaivaavat muutamat näppylät. Koska paljon aknesta johtuu kuitenkin hormonitoiminnasta (yleensä akne ilmestyy murrosiän alkaessa, niin minullakin), osana lääkitystä voivat olla myös ehkäisypillerit. Itselläni tosin muutama kuukausi keltarauhashormoneita sai aknen lähinnä innostumaan. Teininä hyöty ulkoisesti käytettävistä kempparituotteista (Clearasil ja muut klassikot) oli todella minimaalinen, mutta myöskään reseptin takana olleet vahvemmat vetyperoksidituotteet ja muut bakteerikasvua vähentäneet linimentit eivät auttaneet. Eivät tosin myöskään sukulaisilta kuullut vanhan kansan viisaudet, nahan polttaminen auringossa kyllä kuivatti ihoa mutta hetken päästä myös lisäsi rasvan eritystä ja jälleen näppyjä.

Vuosien rasvaamisen, kasvovesien lääppimisen ja puristelun jälkeen pääsin lukiossa ollessani vihdoin rutinan jälkeen ihotautilääkärille, joka luonnollisesti aluksi kasvoni nähdessään ei uskonut mitään iho-ongelmia olevankaan. Paidan riisumisen jälkeen sain hyvin nopeasti reseptin siihen tököön mikä oikeasti tehosi, ainakin muutaman vuoden. Jämäkin akneen tarkoitetuista lääkityksistä, a-vitamiinijohdannainen isoretinolihoito (Roaccutan), on paitsi kallis myös tarkkaa seurantaa vaativa. Yksi kuuri saattaa kestää noin puoli vuotta ja usein niitä syödään pari kerralla. Mahdollisissa sivuvaikutuksissa on ties mitä ihon kuivumisesta (päänahan kuivuminen niin että hiukset eivät rasvoittuneet viikossa oli kyllä miellyttävä sivuvaikutus) silmien kuivumiseen, sydämentykytykseen, nenäverenvuotoihin, maksaoireisiin ja sikiövaurioihin.

Kärsin yllättävän vähän Roaccutaniin liittyvistä sivuoireista eikä ihonikaan kuivahtanut kuin hetkeksi kahdesta kuurista, suosittelen mieluusti lääkekuuriin liittyvien riskien ottamista jos akne on paha ja/tai siitä on kärsinyt pitkään. Aknen pahin vaikutus potijalleen on ehdottomasti mielenterveydellinen, huonosta ihosta voi itsetunto kärsiä yllättävän paljon. Aknen kanssa eläessäni eniten on kuitenkin rasittanut ympäriltä tulevat neuvot ihmekonsteista ja ruokavaliomuutoksista joilla aknen pitäisi kadota. Aknen ilmestymiseen on minulla vaikuttanut selvästi perintötekijät, isälläni on ollut samanlainen mutta lievempi akne vuosikymmeniä.

Tällä hetkellä viimeisestä Roaccutan-hevoskuuristani on aikaa noin kymmenisen vuotta, sen jälkeen olen syönyt kerran tetrasykliini-antibiootteja (joista ei tuntunut olevan mitään hyötyä) sekä opetellut hoitamaan ihoani. Akne ei ole vieläkään paennut maallisesta majastani, mutta se on selvästi lieventynyt alkuvuosien kivuliaista pateista ja kystistä pienemmiksi näpyiksi. Käytän apteekista ilman reseptiä saatavaa bentsyooliperoksidigeeliä, kuorin ihoa viikottain ja käytän savinaamioita oirehtivilla alueilla. Ehkä tärkein aknen hoitoon liittyvä oppimani juttu on ollut ihon rasvaus: myös rasvainen iho vaatii kosteutusta ja etenkin peroksidi kuivattaa ihon pinnan helposti ärsyttävän kutiavaksi jota helposti alkaa raapia. Iso ongelma aknen kanssa eläessäni on ollut arpien raapimisen välttäminen, näppyjä jää helposti metsästämään ja näpräämään verille asti melkein hypnoottisesti.

Vaikka akne jostain kumman syystä häviäisikin yhtäkkiä, punottavat arvet jäävät vielä vuosiksi värittämään vahingoittunutta ihoa. Tavallaan sääli etten voi esimerkiksi tatuoida käsivarsiani, mutta arvet tavallaan ovat omanlainen käynnissä oleva kehonmuokkaus tai oma tuntomerkkini.

Anitta

Minulla ei ole koskaan ollut varsinaista aknea, mutta ihoni on ollut aina “ongelmallinen”.

Ihoa voi helliä ja koristaa eri tavoin. Kuvassa naamio. Kuva: Massdistruction, Flickr

Ihoa voi helliä ja koristaa eri tavoin. Kuvassa naamio. Kuva: Massdistruction, Flickr

Finnejä alkoi tulla muistaakseni jo ollessani yhdeksän vuotias, ala-asteen lopulla naamani kukki kuin unikkopelto. Minua kiusattiin koulussa finnieni vuoksi rajusti (no, muutenkin kyllä) ja muodostin itsestäni sellaisen käsityksen, että olen aivan silmittömän ruma (vaikka nyt kun katsoo vanhoja koulukuvia näytän ihan tavalliselta, jopa omalla nörttimäisellä tavallaan aika söpöltä pikkutytöltä). Lohdutin itseäni (hieman omahyväisesti) ajattelemalla, että vaikka olenkin kamalan ruma, olen sentään huomattavasti älykkäämpi ja tietäväisempi kuin useimmat (eteenkin kiusaajani). Vähättelin ulkonäön merkitystä – sanoin, etten haluaisikaan olla kaunis. Olisin varmasti ollut nörtti ilman pilkkujanikin, mutta tavallaan myös kuviteltu rumuuteni ajoi minua kirjojen, tiedejuttujen, nörtin populaarikulttuurin ja yleisen besserwisserismin pariin.

Hieman ristiriitaisesti ihon rasvaisuuteen viittavien finnien lisäksi olen teinistä lähtien kärsinyt myös ihon kuivumisesta. Käytin teininä uskollisesti aamuin illoin Clearasilia, josta tosin useinkaan ei tuntunut olevan kovin paljon hyötyä – haittaa sen sijaan kyllä, sillä Clearasil jätti ihoni finnien ympäriltä kuivaksi ja kireäksi kuin papyrus. Kosteusvoiteiden käyttäminen taas tuntui ruokkivan finnejä. Tilanne oli vuosia todella kiusallinen ja rasittava. Ollessani 13-vuotias koulun terveydenhoitaja ehdotti, että aloittaisin e-pillerit finniongelmani suitsimiseksi, mutta äitini piti järjettömänä ajatuksena syytää lisähormooneja “muuten vain” muutoinkin hormonien kourissa kohisevaan kehooni. Jälkikäteen olen ollut tyytyväinen äitini päätöksestä – e-pillerit aiheuttivat ihan tarpeeksi sivuoireita aloitettuani ne 18-vuotiaanakin.

Kasvaessani vähän isommaksi teiniksi alkoi ulkonäön merkityksen vähätteleminen alkoi käydä yhä vaikeammaksi. Yritin edelleen esittää, etten välittänyt kiusaajistani, mutta salaa minäkin olisin tietysti halunnut olla pidetty – tai edes rauhassa jatkuvalta negatiiviselta huomiolta. Olin jossain vaiheessa aika epätoivonen ja ajattelin, ettei kukaan voi koskaan esimerkiksi rakastua minuun. Minulla oli finnejä pääosin kasvoissa (jonkin verran myös niskassa ja hartiossa). Olin vartaloltani hoikka ja solakka, ja muistankin joskus toivoneeni, että voisin vaihtaa pääni toiseen – ajattelin, että vain sillä tavalla minustakin voisi tulla kaunis. Sitten opin meikkaamaan.

Nörttiäitini ei meikannut lainkaan, joten toisin kuin lapsuuden ystäväni en saanut ensi kosketustani meikkaamiseen äidin meikkipussia tonkimalla. Sen sijaan minut opettivat meikkaamaan balettiopettajani – ja isäni. Ollessani 14-vuotias tanssinopettajani lupasi, että kevätnäytökseen oppilaat saavat tehdä hänen johdollaan kevyen ehostuksen. Käytännössä lupaus oli käsky; meidät määrättiin hankkimaan ripsiväri ja punainen huulipuna. Minulle opettaja lisäsi henkilökohtaisesti, että voisin ostaa myös peitevoiteen ja puuteria.

En olisi varmaankaan ostanut meikkejä vielä tuolloin – ehken vielä vuosiin – omasta aloitteestani, sillä pidin meikkaamista ja ylipäätään kaikkea ulkonäön ehostamista melko pinnallisena ja typeränä touhuna. Mutta kuinka helpottunut olinkaan levittäessäni peitevoidetta ensikertaa kasvoilleni! Vaikka meikki ei täysin pystynytkään peittämään ihoni epätasaisuutta tai kaikkein räikempiä näppylöitä, tasoittui kasvojeni yleinen väritys silminnähden. Samalla tosin muutuin muumiomaisen kalpeaksi, mutta kun lisäsin koreuden päälle mustaa ripsiväriä ja punaista huulipunaa, syntyi kasvoihin myös jonkinmoiset “piirteet”. Tuijotin itseäni peilistä vaikka kuinka pitkään ällistyneenä; minähän näytin kauniilta. Sittenkin kauniilta!

Kevätnäytöksen tanssimeikit jäivät sitten kasvoilleni loppu kevätlukukaudeksi. Kiusaaminen koulussa tuskin juuri väheni, mutta en välittänyt siitä niin paljon. Olin itsevarmempi, sillä minusta tuntui kauniilta tai ainakin normaalilta. Levitin kuitenkin sitä meikkivoidetta naamaani niin paksusti, että se tahtoi lähteä valumaan ja pakkautui poskipäilleni. Lopulta isäni puuttui asiaan. Hän oli nuorena itsekin kärsinyt finninaamasta, jopa oikeasta aknesta, ja ilmeisesti joskus parikymppisenä myös käyttänyt peitevoidetta asian peittämiseksi. Isäni opetti minut levittämään ja häivyttämään meikin ovelasti niin, että “ihon virheet” jäivät piiloon, mutta kokonaisvaikutelma ei ollut suorastaan naamiomainen. Samalla meikkivälinearsenaalini kasvoi tuotteilla kuten peitepuikolla, voide- ja nestepeitevärillä, pohjustusvoiteella, valokynällä, korostuskynällä, erilaisilla siveltimillä, kovan kakkupuuterin lisäksi irtopuuterilla ja niin edes päin…

Teinivuosinani otin meikkaamisesta kaiken irti. Ihon virheiden peittelemisen lisäksi opin lukioiässä luomaan erilaisilla silmien rajauksilla ja varjostuksilla, poskipunan ovelalla käytöllä ja monilla muilla kikoilla kasvoilleni monenlaisia ilmettä muuttavia illuusioita. En tyytynyt siistiin arkimeikkiin vaan näytin milloin geishalta tai Prinsessa Amidalalta, milloin Pelle Hermannin kadonneelta pikkusiskolta, Gaimanin Kuolemalta tai Kleopatralta. Jossain siellä kaiken paakkelin alla ihoni oli edelleen ihan yhtä näppyinen, mutta lukiossa kukaan ei enää huomautellut asiasta. En ole varma, olisiko huomautellut ilmankaan sitä meikin määrää, mutta itse koin meikkaamisen pelastuksekseni. Olen usein säälinyt esimerkiksi huonosta ihosta kärsiviä nuoria miehiä, jotka useinkaan eivät uskalla peittää näppyjään edes antiseptisellä peitepuikolla – koska poikia taas kiusataan meikkaamisesta.

18-vuotiaana aloitin e-pillerien käytön – koska tarvitsin säännöllistä ehkäisyä. Kuten peruskoulun terveydenhoitaja oli arvellutkin, e-pillerit suitsivat iho-ongelmaani, vaikka näppyjä jäikin jäljelle. Nyt, kymmentä vuotta myöhemmin, niitä on edelleen, enkä usko pääseväni näppylöistä eroon ennen kuin ehkä sitten joskus, kun alan käydä todella ryppyiseksi. Olen hyväksynyt elämäni näppynaamana. Ärsyttäväthän ne finnit vähän edelleen, mutta toisaalta en edes ajattele niitä kovin paljon. En enää nykyisin meikkaa päivittäin – enkä kovinkaan näyttävästi. Töihin meikkaan edelleen jokseenkin aina ainakin kevyesti ja juhliin minusta on hauska meikata oikein pitkän kaavan kautta, mutta maitokauppaan ja kaverille menen näppynaamalla. Olen päätellyt, ettei kukaan kuole minun näppyläisyyteeni.

Ihonhoitotuotteissa olen siirtynyt Clearasilista ihoa vähemmän ärsyttäviin tuotteisiin, joita on nykyisin markkinoilla paljon. Viimemmäksi olen mieltynyt Neutrogenaan, joka lupauksensa mukaan puhdistaa, muttei kuivata liikaa.

Toivomme, että kaikki lukijamme oppivat jos nyt ei aivan rakastamaan ihoaan, ainakin tulemaan toimeen sen kanssa. Kuva: Oh Hush Hailey, Flickr

Toivomme, että kaikki lukijamme oppivat jos nyt ei aivan rakastamaan ihoaan, ainakin tulemaan toimeen sen kanssa. Kuva: Oh Hush Hailey, Flickr