Korsaari, filibustieeri, bukanieeri ja moni muu!
Jo pelkästään kannen perusteella näyttäisi siltä että tietokirjailija Ari Saastamoisen uutuusteos Barbaarirannikon merirosvot: Kaappauksia, uskonsotaa ja valtapeliä Välimerellä (Gaudeamus, 2026) on kuin tehty kaltaiselleni kotisohvasulttaanille, joka tykkää jännittävistä historia-aiheisista tietokirjoista. Kirjan kannessa komeileva turbaanipäinen kaappari suorastaan haastaa lukijan tarttumaan teokseen.
En vielä lapsena osannut kunnolla päättää haluaisinko ennemmin olla ninja vai merirosvo, mutta ehkä tämän kirjan myötä onnistun vihdoin löytämään vastauksen tähän kysymykseen. Tietokirja johdattaa lukijan barbareskivaltioiden syntyajoilta (1400-luku) korsaarien kulta-aikaan (1500-luku) ja lopulta Algerin kukistumiseen ja merirosvoilun hiipumiseen (1800-luvun alku). Saastamoinen tarkastelee kehityskulkuja yleisesti ja tutustuttaa lukijan erinäisiin kuuluisiin kaappareihin ja heidän ryöstöretkiinsä.
Lähtisitkö orjaksi Algeriin?
Ensimmäisiä sivuja lehteilemällä kiinnitän huomiota siihen, että tietokirja on oikein kauniisti taitettu. Kansitapetissa avautuva kartta Välimeren alueesta 1600-luvun alussa havainnollistaa heti kättelyssä, missä tietokirjan esittelemät kaapparit seilaavat. Kirja sisältää myös suuren määrän värikuvia maalauksista, jotka kuvittavat tekstissä mainittuja paikkoja, laivatyyppejä ja henkilöitä. Huomasin, että kuvista oli apua etenkin kun Saastamoinen kuvailee erilaisia merirosvojen käyttämiä laivoja kuten seepekkejä, pinkkejä ja polakoita. En ollut koskaan ennen kuullutkaan moisista paateista ja hämmästyin lukiessani siitä miten valtava määrä miehistöä isoimpiin laivoihin mahtui.
Merelliset rikokset eivät olleet uhrittomia, ja kirja tekee selväksi että hyvin suuri osa merirosvoilun historiasta liittyy orjuuden historiaan. Ryöstöretkien saaliiksi saattoi päätyä kaikenlaista rusinoista silkkiin ja tupakkaan, mutta suuri osa ryöstösaalista oli ihmisiä, jotka joko kuolivat orjuudessa enemmän tai vähemmän väkivaltaisesti tai onnistuivat ostamaan itsensä vapaaksi lunnailla. Orjilla teetetty työ ja heistä maksetut lunnaat tekivät ihmisistä niin arvokasta tavaraa, että heitä käytiin kaappaamassa Islannista asti.
Orjien kokemat kohtalot valottavat sitä, millaisia merirosvot olivat ja millaista oli esimerkiksi kaleeria soutavan orjan osa. Spoilers: Aivan hirvittävä rasti! Erilaisista orjuuden muodoista kertovat luvut olivat todella karua mutta kuitenkin mielenkiintoista luettavaa. Tietokirja sisältää useampia poimintoja aikalaisten muistelmista. Ne koskettivat ja jäivät mieleen kirjan lukemisen jälkeenkin. Yritin asettua kokemuksistaan kertovien ihmisten asemaan, mutta ajatus siitä että olisin itse tullut kaapatuksi merillä ja joutunut loppuikäni varastamaan isännälleni rahaa tai raahaamaan vettä Algerin kaduilla, oli kokeneelle roolipelaajallekin melkoinen ajatusleikki.
Saastamoinen kuvaa kiehtovasti orjien arkea ja sitä millaisia yhteisöjä he muodostivat. Kirjoittajan kuvaukset orjakasarmien kappeleista ja hämyisistä tavernoista ruokkivat mielikuvitusta. Pystyin melkein näkemään nämä kovia kokeneet mutta neuvokkaat ihmiset sieluni silmin – onneksi en kuitenkaan haistanut heitä sieluni nenällä, koska ilmeisesti lukkojen taakse pakatuista ihmismassoista lähti melko tuuhea löyhkä.
Vaikka merillä tapahtuu kauheuksia, tekstin sävy on miellyttävän humaani ja kirjoittaja tarkastelee merirosvouksen historiaa puolueettomasti. Vaikka teos keskittyy islamilaiseen maailmaan ja korsaareihin, Saastamoinen tekee lukijalle varsin selväksi sen, että myös kristityt eurooppalaiset törkeilivät merillä ja hyväksyivät orjuuden konseptitasolla. Esimerkiksi englantilaiset filibustieerit mellastivat Karibianmerellä ja Väli-Amerikan Tyynen valtameren puoleisella rannikolla niin paljon, että Englantia pilkattiin merirosvojen kansakunnaksi.
Myös monet Välimeren korsaarit olivat alkujaan eurooppalaisia, jotka olivat kääntyneet kristinuskosta islamiin. Eurooppalaisilla valtioilla ei lukemani perusteella näyttänyt olevan mitään orjuutta ja ryöstelyä vastaan niin kauan kuin ryöstö kohdistui muihin valtioihin. Kaapparit saivat rosvoilun kulta-aikoina toteuttaa itseään valtioiden myöntämillä kaapparipasseilla.
Suomalainen painimestari sulttaanin hovissa
Näillä sanoin otsikoitu luku hämmensi minua melko lailla. Luulin aluksi, että kirjoittaja on aikeissa kertoa uskomattoman tositarinan suomalaisesta merimiehestä, mutta kyseessä onkin lyhyt yhteenveto Mika Waltarin kirjoittamasta ja vuonna 1949 julkaistusta romaanista Mikael Hakim. Eli luvussa siis käydään läpi Waltarin romaanin juonikäänteitä ikään kuin kyseessä ei olisikaan fiktiivinen seikkailukertomus vaan alkuperäislähteeseen rinnastettava kuvaus historiallisista tapahtumista.
Saastamoinen summaa sivun verran Waltarin romaanin nimikkohenkilön seikkailuja (painimista, islaminuskoon kääntymistä, sapelinkalisuttelua ja sulttaanin vaimojen viettelyä) ja lainaa värikkään pätkän tekstiä, muttei analysoi sitä juuri mitenkään.
Waltarin tuotantoa koskeva luku voisi sopia kokonaisuuteen tietolaatikkotekstinä, jos Saastamoinen kertoisi jotain Waltarin käyttämistä historiallisista lähteistä tai siitä miten merirosvoja kuvaillaan 1950-luvun kirjallisuudessa tai populaarikulttuurissa yleisemmin. Sen sijaan Saastamoinen vain toteaa että Waltarin kuvaus 1500-luvun islamilaisesta maailmasta on oikein hyvä, vaikka siinä onkin otettu “taiteellisia vapauksia”.
Totta kai Waltari otti taiteellisia vapauksia, koska hän ei kirjoittanut tietokirjaa vaan fiktiota. Kirjailija ei matkustanut aikakoneella keskiaikaan. Hänen romaaninsa ovat oman aikansa tuoteitta. Ne ovat sepitettä. Myös seikkailupelit kuten Sid Meier’s Pirates! (1987, 2004) ovat sepitettä. Elokuvaspektaakkelit kuten Pirates of the Caribbean (2003) ovat nekin sepitettä. Historiaan sijoittuvalla fiktiolla ei ole mitään velvollisuutta pyrkiä todenmukaisuuteen.
Jäin pohtimaan, olisiko Waltari kenties ottanut romaaninsa hahmoon inspiraatiota merille kadonneista suomalaisista merimiehistä, kuten perniöläisestä Mårten Mattsonista? Saastamoinen mainitsee esipuheessaan, ettei Mårten-paran vaiheista ole tietoa, mutta hän luultavimmin kuoli orjuudessa sen jälkeen kun kaapparit veivät hänet Algeriin. Tällaiset oikeat ihmiskohtalot kiinnostavat minua enemmän kuin keksityt. Fiktion tuominen tietokirjaan pitäisi mielestäni perustella todella hyvin – siis muutenkin kuin toteamalla, että jutussa hyvä tunnelma. Äkillinen harhailu Waltarin tuotantoon langettaa koko tietokirjan ylle epäilyksen siitä, mikä on totta ja mikä keksittyä.
Sopivan paksu ja sopusuhtainen tietopaketti
Ehkä Waltarin tuotantoa koskeva lyhyt luku oli jäänyt tietokirjaan epähuomiossa, koska muilta osin kirjan teksti on aivan moitteetonta.
Keskenään kahnailevien valtioiden välisiin valtapeleihin keskittyvät luvut olivat paikoin raskasta luettavaa, mutta vaikka paikannimet ja vuosiluvut vähän väsyneissä silmissäni vilisivätkin, en voi väittää etteikö jokainen tietokirjan luku olisi ollut miellyttävästi ja selkeästi kirjoitettu. Tekstiviitteitä kirjassa on myös runsaasti. Viitteet, lähdekirjallisuus ja hakemisto kattavat kokonaisuudesta yhteensä kuutisenkymmentä sivua. Vaikuttaa kaiken kaikkiaan siltä, että Saastamoinen tuntee aiheensa hyvin. Hän myös kommentoi aiempaa tutkimuskirjallisuutta ja tuo esiin mielenkiintoisia pointteja muun muassa siitä, miten tutkimuskirjallisuus on värittynyt sen mukaan tarkastellaanko korsaarien toimintaa muslimimaiden vai eurooppalaisten ja amerikkalaisten näkökulmasta.
Kirjan kuva-aiheet ovat myös mainioita ja monipuolisia. Jäin ihailemaan useampaakin isoa aukeamakuvaa. Karttoja, laivoja, taisteluita, muotokuvia! Ja ehta kaapparipassi, voi jehna! Kuvat antavat hyvin tilaa hengähtää lukujen välillä ja niiden pariin oli mukava jäädä tunnelmoimaan.
Yhtä kuvaa jäin kaipaamaan. Kirjan alkupuolella Saastamoinen kuvailee useita eri laivatyyppejä. Vaikka sanalliset kuvaukset ovat periaatteessa aivan riittäviä (nytpä tiedän kuinka monta tuhtoa kaleereissa on) ja vaikka kirjassa on useita maalauksia laivoista, havainnollistava kuva erilaisista alustyypeistä siluettipiirroksina olisi helpottanut hahmottamaan yhdellä silmäyksellä sen miten kaapparien tyypillisesti käyttämät laivat erosivat toisistaan koon, rungon muodon ja mastojen määrän mukaan.
Kirjaan tarttuessani en itse vielä tiennyt merirosvoilusta – enkä etenkään Välimeren korsaareista – sen vertaa, että olisin saanut baarivisassa ainuttakaan pistettä. En siksi ehkä ole paras arvioimaan sitä mitä merirosvoukseen olennaisesti liittyviä aiheita ehkä jäi käsittelemättä. Mutta ainakin voin todeta, että aiheesta juuri mitään etukäteen tietämättä pysyin hyvin kärryillä. Teksti on helppolukuista ja selkeää.
Saastamoisen mainion kirjan myötä sain tutustua sekä erilaisiin merirosvojen käyttämiin aluksiin että taistelutekniikoihin ja merellisiin hämäyksiin. Hahmotin millainen poliittinen valta menestyneillä kaappareilla oli Ottomaani-imperiumissa ja millaisen uhan he muodostivat eurooppalaisille. Kaappareiden uhrien kohtalot olivat paikoin rintaa kouraisevia, etenkin silloin kun heidät erotettiin perheistään ja he joutuivat viettämään usein lopun elämäänsä vieraassa kulttuurissa. Toisaalta osa kohtaloista ei ollut surkuteltavia ollenkaan. Täysin uutta tietoa minulle oli se, miten kristilliset järjestöt ottivat asiakseen tehdä retkiä barbareskivaltioihin ostamaan eurooppalaisia orjalapsia ja esimerkillisiä kristittyjä vapauteen hyväntekeväisyydellä kerätyin varoin.
Kaiken kaikkiaan merirosvoilun historiasta piirtyvä kuva ei ole mustavalkoinen vaan värikäs ja monimuotoinen. Ehkä kiinnostavinta minusta oli lukea siitä millaisia yhteiskunnallisia vaikutuksia rosvoilulla oli ja miten olennaisesti orjuus toimintaan liittyi. Toki myös kuvaukset kuuluisien kaappareiden elämästä ja heidän rosvoilu-uransa vaiheista olivat kiinnostavia, mutta noh… Melkoisia opportunisteja ja törkymöykkyjä nämä äijät eittämättä olivat, vaikka heitä – tai ainakin heidän vaurauttaan – kuinka aikanaan ihailtiin.
Vastauksena siihen, haluaisinko tämän kirjan luettuani ryhtyä merirosvoksi, vai ehkä sittenkin ninjaksi, luulen että minulle riittää leikkimerirosvoilu esimerkiksi Sea of Thieves –pelin parissa. Oikeiden merirosvojen elämä on kirjan perusteella ollut hyvin vaarallista. Suuri osa heistä palasi rosvoretkiltään häntä koipien välissä – sikäli kun palasi lainkaan.
Lyhyesti
Ari Saastamoisen tietokirja Barbaarirannikon merirosvot on mainio johdatus Välimerellä seilanneiden korsaarien historiasta 1400-luvulta 1800-luvun alkuun. Kirja antaa aiheesta monipuolisen yleiskuvan ja painottaa hieman enemmän merirosvoilun historiallisia vaiheita, valtioiden välisiä suhteita ja ryöstöretkien uhrien kohtaloita kuin tunnettujen merirosvojen elämää. Runsas kuvitus keventää valmiiksi melko helppolukuista kokonaisuutta sopivasti.
Ari Saastamoinen: Barbaarirannikon merirosvot: Kaappauksia, uskonsotaa ja valtapeliä Välimerellä
Gaudeamus, 2026. 328 sivua, värikuvitettu
Kirja oli arvostelukappale
